Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Irlanti

runoilijat, Nepal, runot, seksuaalinen hyväksikäyttö, Irlanti, antologiat, kieli, ennakkoluulot, kirjailija, elokuva

Kuten mainitsinkin tuossa Patrikin päivän kolumnissani, Irlantia kuohuttaa nyt kulttuuriskandaali: Cathal Ó Searcaigh, iirinkielinen runoilija Donegalista ja suuri Nepalin ja nepalilaisten ystävä, on noussut otsikoihin varsin nolossa yhteydessä. Ó Searcaigh on esiintynyt epäitsekkäänä hyväntekijänä, joka on silkasta lähimmäisenrakkaudesta auttanut nuoria nepalilaismiehiä hankkimaan koulutusta ja ammatin. Nyt kuitenkin Neasa Ní Chianáin, runoilijan ystävä ja nuori irlantilainen naisohjaaja, on tehnyt Irlannin televisiolle dokumenttielokuvan nimeltä Fairytale of Kathmandu, ”Satu Katmandusta”, jossa Ó Searcaigh esiintyy toisenlaisessakin valossa: ohjaaja väittää runoilijan olleen sukupuoliyhteydessä nuoriin suojatteihinsa.

Cathal Ó Searcaigh on niitä harvoja iirinkielisen nykykirjallisuuden nimiä, jotka saattavat olla tuttuja muillekin kuin meille alan harrastajille, sillä häntä on käsittääkseni sekä käännetty paljon englanniksi että julkaistu irlantilaisen nykyrunouden kokoomateoksissa. Minun täytyy sanoa, etten itse ole tutustunut tämän herran runotuotantoon kovin laajasti. En hirveästi perusta nykylyriikasta, en edes iirinkielisestä, koska pidän sitä resurssien haaskaamisena. Kuten viime vuosisadan suurin iirinkielinen kirjailija Máirtin Ó Cadhain tapasi sanoa, neljän rivin mittaisilla runoilla ei pelasteta uhattua kieltä jälkipolville - siihen tarvittaisiin kunnon eeppisiä tiiliskiviromaaneja. (Muistuttakaa minua jos unohdan: Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla pitää kääntää iiriksi jossain välissä.) Ainoa iirinkielinen modernistilyyrikko, jonka teoksista olen yhtään jaksanut innostua, on yksinäinen, ahdistunut elitisti Seán Ó Riordáin.

Runoja tuli luettua iiriksi joskus vuoden 1990 tienoilla, kun en vielä oieasti osannut koko kieltä alkeita pidemmälle. Siihen aikaan en vielä voinut lukea kokonaisia novelleja, joten tyydyin järsimään rivi riviltä ja säe säkeeltä modernistisia runoja kaksikielisestä antologiasta The Bright Wave - An Tonn Gheal. Se ilmestyi kai joskus 1980-luvulla Raven Arts Press -nimiseltä irlantilaiselta pienkustantajalta. Antologian oli toimittanut kustantamon perustaja Dermot Bolger: tiettävästi hän ei ole hobitti eikä sukua Sormusten herran sivuhenkilölle. Dermot Bolger on kirjoittanut englanniksi romaaneja ja näytelmiä; en ole niitä lukenut, mutta saamieni toisen käden tietojen mukaan hänen teoksissaan lähinnä arvostellaan perinteistä uskonnollis-kansallismielistä irlantilaisuutta, mikä ei nykyään taida enää olla niin originellia ja rohkeaa kuin ennen vanhaan. Joka tapauksessa iirinkielisen runoantologian toimittamalla Bolger pyrki painimaan omien ennakkoluulojensa kanssa, ennen kaikkea sen ennakkoluulon, että iiriksi ei enää kirjoitettaisi merkittävää ja originellia kirjallisuutta.

Antologia sisälsi näytteitä ainakin Mícheál Ó hAirtnéidelta, joka julkaisi vuonna 1975 englanninkielisen runokokoelman A Farewell to English - ”Hyvästijättö englannin kielelle” - ja runoili sen jälkeen vuosikymmenen iiriksi; Michael Davittilta, joka julkaisi nuorena INNTI-nimistä merkittävää iirinkieliselle runoudelle omistettua aikakauslehteä; Nuala Ní Dhomhnaillilta, joka on käynyt Suomessakin mm. puhumassa nöyrimmän palvelijanne kanssa iiriä; Liam Ó Muirthilelta, joka on sittemmin saavuttanut mainetta dublinilaisesta arjesta kertovilla iirinkielisillä kolumneillaan; Caitlín Maudelta, joka oli Vietnamin sodan vastaisen liikkeen kansikuvatyttö ollessaan vielä vaikuttavan näköinen surusilmäinen tumma kaunotar ja joka kuoli luullakseni syöpään vähän alle nelikymppisenä kirjoitettuaan sitä ennen runoja, näytelmiä ja raivoisia kiistakirjoituksia iirin kielen asemasta Irlannissa; - ja meidän mieheltämme Cathal Ó Searcaighilta.

Ó Searcaighin runoissa oli niteen muihin kirjoittajiin verrattuna sellaista rokkimiehen nuorekkuutta ja rempseyttä, joka ei tuohon aikaan vielä ollut ahdistava klisee. Eräs niistä oli omistettu itselleen suurelle matkamiehelle Jack Kerouacille. Vaikka en itse ole koskaan erityisemmin arvostanut Kerouacia, pidin kyseisestä värssystä oikeastaan aika paljon. Runoilija pystyi näet pukemaan sanoiksi oman levottoman nuorukaisen Kerouac-innostuksensa tavalla, joka tempaisi lukijankin mukaan. Bhí mé hookáilte ort, ”olin koukussa sinuun”, julisti Ó Searcaigh Kerouacille englanninkielistä tilapäislainasanaa käyttäen.

Kerouac ja iiri? Ne eivät tuntuneet sopivan yhteen ollenkaan. Tuohon aikaan en tiennyt iirinkielisestä nykykirjallisuudesta vielä paljon mitään, mutta olin antanut kertoa itselleni, että iiriksi kirjoitettiin vain hersyvää kansankuvausta perinteisen maaseudun elämästä. Jack Kerouac sitä vastoin edusti kaikkea, mitä tuon ennakkoluulon perusteella iirin kieli ei: urbaania juurettomuutta ja levottomuutta, sitä kaupunkimystiikkaa, jota minun ikäiseni savolaisen pikkukaupungin poika etsiskeli varhaisista Kaurismäki-elokuvista sekä Pelle Miljoonan musiikista. Oikeastaan Cathal Ó Searcaighia minun on kiittäminen siitä, että ylipäätään ymmärsin iirin kielen soveltuvan mainiosti myös nykyaikaisen, kaupunkilaisen elämänkokemuksen kuvaamiseen.

Sinä aikana kun minä olen opiskellut ja harrastanut iiriä, Ó Searcaighin hahmo on aina silloin tällöin vilahdellut iirinkielisessä lehdistössä antamassa haastatteluja, julkaisemassa runokokoelmia ja myöntämässä homoutensa. Hänen runoniteitään en kuitenkaan ole ostanut enkä lukenut. Silloin kun olin ensimmäisen kerran pitemmän aikaa Irlannissa, Comhar-aikakauslehti - kai maar se oli Comhar? - julkaisi pitkän matkakertomuksen, jonka Ó Searcaigh oli kirjoittanut Nepalin-matkastaan. Kieli oli kaunista ja kuvaus sujuvaa, ja tulin ajatelleeksi, että tuon miehen pitäisi lopettaa niiden jonninjoutavien runojensa kirjoittaminen ja alkaa matkakirjailijaksi - sillä tavalla hän pelastaisi iirin kielenkin. Rukoukseni kuultiin, sillä pari vuotta tapauksen jälkeen Ó Searcaigh julkaisi matkakertomuksen Nepalista - hienon, komeasti kuvitetun ja ulkoasultaankin näyttävän kirjan, josta olen pitänyt kovasti sekä kielenkäytön että sisällön puolesta. Itse asiassa iiriä kannattaa opetella pelkästään Ó Searcaighin matkakirjan takia.

Matkakirjassaan Ó Searcaigh esittää itsensä vilpittömästi Nepalin kulttuurista kiinnostuneena kulttuurimatkailijana. Pakollinen kuvio on röyhkeän amerikkalaisen turistitädin paheksuminen, kun tämä näpsii valokuvia hautajaistilaisuudesta, tai tarkkaan ottaen vainajan ruumiinpolttajaisista. Täti koettaa selitellä, että Nepalin kulttuuri on niin kovin valokuvauksellinen, ja ihmettelee, eikö hän saa ottaa kuvia näistä polttajaisista, kun kotiväkikin niin kovasti mielellään näkisi… Ó Searcaigh menee erityisesti läksyttämään amerikkalaista rouvaa tästä pieteetin puutteesta, ja lopulta täti-ihminen poistuu häntä kiroten. On tietysti ihan totta, että vieraitten ihmisten hautajaisiin ei pidä tunkeutua ottamaan asiattomia valokuvia, puhumattakaan siitä, että omasta mielestäni osoittaa jokseenkin makaaberia luonteenlaatua haluta itselleen muistokuvia kuolleen ruumiin julkisesta kremaatiosta. Kuitenkin, nyt kun koko Irlanti puhuu Ó Searcaighin sukupuolisuhteista ”taloudellisesti avustamiinsa” nuoriin nepalilaismiehiin, tuokin kohtaus alkaa vaikuttaa tietoisesti sommitellulta imagonrakentamiselta: Katsokaa, nuo typerät amerikkalaiset koheltavat maailmalla kuin norsu posliinikaupassa! Minä, suuri runoilija Ó Searcaigh, sitä vastoin olen herkkä ja hienostunut mies, joka osaan elää maassa maan tavalla!

Aina silloin tällöin kirjasta näkee, että Ó Searcaigh on ehkä hieman liian romanttinen suhtautumisessaan paikallisiin ihmisiin. Hän kokee ymmärtävänsä jonkun sikäläisen vuorenkiipeäjäkumppaninsa sielun syvimmät sopukat, vaikka tämä ei pysty keskustelemaan irlantilaisen runoilijan kanssa muuten kuin huonolla englannilla. Voi pyhä yksinkertaisuus - miksi pitää intoilla ja liioitella noin teennäisesti? Minä en usko pätkääkään, että Ó Searcaigh pystyi ”tunkeutumaan kenenkään sieluun” (Beavis ja Butt-head: ”Sanonko mä minne se tunkeutui, öhö höhö höhö?”) tuollaisessa tilanteessa. Sitä vastoin voi kyllä olla, että Nepalin veikon kanssa tultiin kielivaikeuksista huolimatta kohtuullisen hyvin juttuun ja pärjättiin mukavasti reilujen miesten kesken. Jos kerran sitä tarkoitetaan, niin sopii sanoa se suoraan eikä lorotella ylirunollista potaskaa sielunsukulaisuudesta.

Neasa Ní Chianáin on itse syntyperäinen iirinpuhuja, joka tutustui runoilijaan ollessaan nuori opiskelijatyttö - veikkaanpa, että Galwayn yliopistossa, koska minulla on sellainen muistikuva, että Ó Searcaigh olisi jossain välissä ollut siellä virallisen yliopistokirjailijan asemassa. Noissa englantia puhuvissa maissa esiintyy nimittäin sellainen omituinen ilmiö kuin writer in residence (muistaakseni se on iiriksi scríbhneoir cónaitheach) eli yliopistokampuksella virallisen luvan kanssa maleksiva kirjailija, jonka tehtävänä lienee olla kirjailijaa, ts. ahdistella opiskelijoita ja juoda viinaa oppilaitoksen piikkiin. Koska Neasa Ní Chianáinin ei naisena tarvinnut pelätä joutuvansa homoseksuaalisen miehen lähentelyjen kohteeksi, hänen oli tietysti helppo ihanteellistaa ja henkistää runoilija idolikseen, eikä vähiten siksi, että Ó Searcaighin ansiot kirjailijana ja iirinkielisyysmiehenä ovat täysin kiistämättömät. Kun Ní Chianáin dokumenttielokuvan tekijänä seurasi runoilijaa Himalajan raukoille rajoille saakka ja sai siellä tietoonsa, että jo vuosien takaa epäitsekkäänä hyväntekijänä ja Nepalin ystävänä tunnettu Ó Searcaigh pitikin tapanaan maata auttamiensa nepalilaisten nuorukaisten kanssa, pettymys oli suuri.

Avoin homoseksuaalisuus on käsittääkseni aina kuulunut Ó Searcaighin runotuotannon keskeisiin teemoihin, ja hän myönsi Ní Chianáinille kamerankin edessä makaavansa joidenkin auttamiensa nuorukaisten kanssa ”rakkaudesta”. Nuoret miehet olivat myös kaikki kuuttatoista vuotta täyttäneitä - tämä on Nepalin lain mukaan seksin suojaikäraja. Maassa ei päinvastaisista huhuista huolimatta ilmeisesti myöskään ole ainakaan voimassa homoseksuaalisuuden kieltävää lainsäädäntöä; kansan asenteet ovat sitten mitä ovatkaan. Runoniekka ei siis ole varsinaisesti syyllistynyt rikokseen ainakaan Nepalissa. En tiedä Irlannista, mutta täällä Suomessa häntä voitaisiin kyllä syyttää seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska nämä 16-17-vuotiaat nuorukaiset, joiden kanssa hän pelehtii, ovat hänestä ilmeisesti taloudellisesti riippuvaisia ja häntä voidaan pitää samantyyppisenä huolenpitäjä- ja auktoriteettihahmona kuin opettajaa tai poikakodin johtajaa.

Keskustelua käydään siis ennen muuta runoilijan moraalista, ei siitä, onko hän syyllistynyt rikokseen. Nepal on yksi maailman köyhimpiä maita, juuri sellainen paikka, jossa oman maansa kannalta keskituloista köyhempikin länsimainen matkailija on käytännössä rikas kuin Kroisos. Toisin sanoen Ó Searcaigh edustaa nuorukaisilleen sellaista taloudellista ylivaltaa, josta meillä vauraan lännen asukkailla ei juurikaan edes ole arkipäivän kokemusta. Nykyisissä suomalaisissa oloissa on vaikeaa kuvitella nuorta ihmistä, joka olisi vaihtoehdottomasti riippuvainen jonkin keski-ikäisen ylläpitäjämiehen rahoista saadakseen koulutusta ja ammatin.

Toisaalta myös dokumenttiohjelman tekijän etiikan perään on keskustelussa kyselty. Hän ei yritäkään peittää haastateltavien nepalilaisnuorukaisten kasvoja eikä kätkeä heidän henkilöllisyyttään, ja useammassa kuin yhdessä tapauksessa asianomaisesta otettua kuvamateriaalia on käytetty lupaa kysymättä. Eräät arvostelijat ovatkin huomauttaneet, että Neasa Ní Chianáin käyttää köyhän maan köyhiä poikia hyväkseen siinä missä runoilijakin: hän hankkii dokumenttiohjaajan ansioitaan nepalilaisten nuorukaisten selkänahasta nyljetyllä filmillä kunnioittamatta heidän oikeuttaan yksityisyyteen. Koska Ní Chianáinin pettymys idoliinsa oli ilmeisesti yksi tärkeimpiä motiiveja, joiden vuoksi hän teki elokuvastaan sellaisen kuin teki, häntä on myös syytelty näiden nuorten miesten valjastamisesta oman henkilökohtaisen kostonsa välineiksi.

Elokuvassa ilmenneistä seikoista huolimatta Ó Searcaighia ilmeisesti kuitenkin vilpittömästi arvostetaan Nepalissa. Hän on auttanut ja rahoittanut myös nuorten nepalilaisten naisten kouluttautumista, siis sellaisten nuorten ihmisten, joita hän ei ole voinut eikä halunnut käyttää seksuaalisesti hyväksi. Kaikki hänen seksuaalikumppaneistaan eivät myöskään ole kääntyneet häntä vastaan eivätkä syyttäneet häntä hyväksikäytöstä. Dublinin raiskauskriisikeskuksen edustaja on osallistunut keskusteluun julistamalla, että tässä on kyse eräänlaisesta Tukholman syndroomasta, uhrin samastumisesta sortajaansa ja panttivangin kokemasta myötätunnosta kaappaajaansa kohtaan. Mutta jos aikuinen ja elämässään tolpilleen päässyt ihminen ei koe katkeruutta eikä vihaa sitä ”hyväksikäyttäjää” kohtaan, joka on seksuaalisia palveluksia vastaan auttanut häntä pääsemään tolpilleen, onko hän uhri, tai pitääkö hänestä väkisin tehdä sellainen.

Tietysti nykyaikainen valistunut asenne seksuaalisuuteen on sisäisesti ristiriitainen. Yhtäältä pitää hyväksyä aikuisten, asioistaan itse päättämään kykenevien ihmisten välillä kaikki mahdolliset seksuaaliset kokeilut, koska muu olisi moralisointia ja holhoamista. Toisaalta taas on suorastaan neuroottisen tärkeää pyrkiä estämään se, että seksuaalisiin tekoihin koskaan päädyttäisiin minkäänlaisen valtasuhteen pohjalta. Tasa-arvoisuuteen pyrkivässä maailmassa on hirveä synti, että vahvempi ja rikkaampi pääsee sukupuoliyhteyteen heikomman ja köyhemmän kanssa vahvuutensa ja rikkautensa avulla. Tällaisten tilanteiden syntyminen halutaan sitten estää moralisoimalla ja lakeja säätämällä. Näyttää vain ikävästi siltä, että ne voidaan kokonaan välttää käytännössä vain rajoittamalla ihmisten sukupuolielämää totalitaarisilla, uuspuritaanisilla sortolaeilla, jolloin seksuaalisesta vapautuneisuudesta ei enää voida puhua. Tyypillinen edistyksellinen ja valistunut nykyihminen hyväksyy kritiikittömästi molemmat tavoitteet - 1) seksuaalisuutta ei saa rajoittaa ja 2) seksuaalista hyväksikäyttöä ei saa sallia. Hän vain ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että nämä tavoitteet voivat joutua konfliktiin keskenään, ja kun niin käy - esimerkiksi tässä Cathal Ó Searcaighin tapauksessa - hänen aivonsa menevät tämän ristiriidan vuoksi jumiin.

Panu Höglund