Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

diktaattorit, kieli, muslimi, kielitieteilijät, parvekkeet, Koraani, Amnesty, Kuningatar, kirjallisuus

Turkmenistanin presidentti Saparmyrat Nyýazow - tai kuten meikäläisissä lehdissä on tapana kirjoittaa, Saparmurat Nijazov - on kuollut ilmeisesti sydänkohtaukseen. Miehellä alkoi jo olla jonkin verran ikääkin, vaikka seitsemääkymmentä hän ei ollut vielä ehtinyt täyttää. Diktaattorin ammatti pakkaa käymään sydämelle, kun on noita johtajantauteja: pitää pelätä salamurhaa, ja toisaalta hermostuksissaan tulee varmasti syötyäkin enemmän ja rasvaisempia ruokia kuin olisi hyväksi. Toki on aina oletettavissa, että Nyýazowin sydänkohtausta hieman ”edesautettiin” ulkoapäin.

Nyýazow oli luonnollisesti sortaja ja despootti, eikä sitä kukaan yritä kieltääkään. Paremmin kuin mistään varsinaisesta julmuudesta hänet tunnetaan kuitenkin siitä, että hän käytti maansa öljytulot persoonallisten päähänpistojensa toteuttamiseen. Hän julistautui turkmeenien isäksi, keksi siihen asti kyrillisin aakkosin kirjoitetulle turkmeenin kielelle omasta päästään latinalaiset aakkoset - hänen ensimmäistä versiotaan, jossa tiettävästi käytettiin kirjaimina mm. punnan ja dollarin merkkejä, saivat kielitieteilijät kuitenkin korjailla asiallisempaan suuntaan - ja lähti avoimesti kilpailemaan Muhammedin kanssa kokoamalla omat neronleimauksensa Ruhnama- eli Sielukirja-nimiseksi pyhäksi kirjaksi, jolle hän sitten hankki Koraaniin verrattavan aseman maan moskeijoissa ja muussakin julkisessa elämässä. Jos joku imaaminplanttu mukisi vastaan, Nyýazow ilmoitti sopineensa henkilökohtaisesti Allahin kanssa, että hänen kirjansa on tästedes Koraanin veroinen pyhäinjäännös. Suurin osa Ruhnamasta ei toki ole Nyýazowin omaa tekstiä virallisestikaan, vaan esimerkiksi sitaatteja diktaattorin lempirunoilijoilta.

Tässä ei tietenkään vielä ole kaikki: lisäksi Nyýazow nimesi kuukaudet ja viikonpäivät uudelleen, mm. sekä itsensä että rakkaan äitivainajansa mukaan. Luonnollisesti hän pystytti patsaita itsensä ja äitinsä kunniaksi vähän kaikkialle. Jollei muuta, niin ainakin hän otti kympillä kaiken irti diktaattoriudesta.

Koska se, joka härjillä kyntää, myös härjistä puhuu, en voi olla mainitsematta pientä kielitieteellistä kuriositeettia: turkmeenin kieltä puhutaan lespaten. Toistan: turkmeenin kieltä - joka on hyvin läheistä sukua turkille ja azerille - puhutaan lespaten, siis niin, että siinä kohdassa, missä lähisukukielet käyttävät ässää, turkmeeni ääntää englannin sanan thick alussa kuultavan äänteen. Se kuitenkin kirjoitetaan ässällä, ja se äännetään myös diktaattorin etunimen alussa. Koska kärsin itse ässäviasta pikkupoikana varsin pitkään - ehkä juuri siksi opettelinkin puolan kielen kaikkine hassuine ässineen - minua kierosti kiehtoi ajatus, että Nyýazow olisi ollut puhevikainen hänkin ja pakottanut kansansa sössöttämään oman mallinsa mukaan. Olin miltei pettynyt, kun muuan turkkilainen kielitieteilijä kertoi minulle, että turkmeenien lespaus on vanhempaa perua. (Sittemmin olen alan kirjallisuudesta lukenut, että baškiirit - joiden kieli on läheisintä sukua tataarille - lespaavat samalla tavalla.)

Diktaattorit ovat pelottavia niiden mielestä, jotka ovat itse diktaattorien vallan alla - tai vaarassa joutua diktaattorien armeijojen alistamiksi. Mutta kun kyseessä on pieni valtio, josta ei ole vaaraa kenellekään ulkopuoliselle, yksinvaltiaan oikut on helppo ottaa huumorin kannalta. Lapsuudestani muistan, kuinka lehdet herkuttelivat Ugandaa tuolloin hallinneen nyrkkeilijäjätti Idi Aminin omituisuuksilla (olikohan se Ilta-Sanomat, joka revitteli otsikolla ”Amin söi ministerinsä maksaa”?). Amin oli kaikesta päätellen diktaattorien ja sotilashallitusten vaivaamassa Afrikassakin harvinaisen kajahtanut tapaus, ja hänen julmuuksistaan oli saatavissa runsaasti tietoja ilmeisesti siksi, että hän pikemminkin kerskui niillä kuin yritti peitellä niitä.

Uhrien näkökulmasta Amin ei rehvakkaasta huumorintajustaan huolimatta toki ollut mikään naurunaihe: rasistisen propagandakampanjan jälkeen intialaisväestö karkotettiin maasta ja sen kaupat ja liikeyritykset - maan elinkeinoelämän selkäranka - ryövättiin; vangit pakotettiin keskitysleireillä murskaamaan toistensa kalloja moukareilla; ja naapurimaita uhkailtiin valtausaikeilla, mikä sitten johtikin aikanaan Aminin kaatumiseen, kun Tansanian presidentti Julius Nyerere sai mokomasta tarpeekseen. Amin sai turvapaikan Saudi-Arabiasta, koska oli ilmeisesti ulkopoliittisista syistä kääntynyt katolisesta muslimiksi; diktaattoriaikoinaan hän oli merkittävästi vähentänyt Ugandan muslimien lukumäärää, joten mitään varsinaista solidaarisuutta hän ei tuntenut uskonveljiään kohtaan, paitsi jos näillä oli rutkasti öljyrahaa hänen ruokkimiseensa ja paapomiseensa.

Aminilla taisi kuitenkin olla merkittävästi kansansuosiota aika pitkään, eikä hän ollut vailla sympatisoijia ulkomaillakaan: tähän oli syynä ainakin jossain määrin hänen kykynsä tapansa kohdella länsimaiden johtajia, eritoten Englannin kuningatarta, karkean pilkallisesti. Kolonialismin nöyryyttämille afrikkalaisille tämä oli ilmeistä itsetuntoterapiaa, kun valkonaamavastainen rasismi nousi maanosassa laajemmaltikin siirtomaavallasta vapautumisen seurauksena.

Osittain kansansuosio selittynee kuitenkin sillä, että Amin nautti asemastaan täysin siemauksin ja myös näytti sen: esimerkiksi hänen haareminsa kuuluu olleen melkoinen. Tosiasia on, että diktaattori, joka osaa pitää rahvaanomaisesti hauskaa, saa osakseen inhimillistä ymmärrystä ja myötätuntoakin. Esimerkiksi Boliviaa 1800-luvun loppupuolella seitsemän vuotta hallinnut sotilasdiktaattori Mariano Melgarejo on maan kansanperinteessä yhä kuuluisa ja suosittu burleski hahmo, josta liikkuu kaikenlaisia tarinoita. Tähän voi olla syynä vain se, että machomies Melgarejo ryyppäsi, rälläsi ja nai sikana - ”kuin kuka tahansa meistä”, tuumivat hänen sotilaansa. Myös valtaannousunsa hän suoritti aitoon melgarejomaiseen tyyliinsä: hänen kilpailijansa, aiemminkin Boliviaa hallinneen Manuel Belzún piti juuri pitää puhe kannattajilleen asuntonsa parvekkeelta, kun Melgarejo tunkeutui Belzún taloon ja surmasi miehen. Kun kannattajat mylvivät kannustushuutoja Belzúlle, Melgarejo ilmaantui parvekkeelle Belzún ruumista raahaten ja ärjäisi kansalle: ”Jaa kuka eläköön?” Yleisö oivalsi heti mistä päin nyt tuuli ja ryhtyi huutamaan eläköötä Melgarejolle. Öykkäriöyhöilijä Melgarejo oli kuitenkin myös oikeasti huono ja kyvytön hallitsija - kaikki diktaattorit eivät ole - ja tuli vahingoittaneeksi maansa ulkopoliittisia etuja siinä määrin, että hänet lopulta pantiin viralta.

Turkmeenien isä Nyýazow kuuluu samaan sarjaan kuin Amin ja Melgarejo. Ainakin hän jää muistoihin aivan toisella tavalla kuin muut Keski-Aasian neuvostojämädiktaattorit, jotka ovat ainoastaan nimiä Amnesty Internationalin ihmisoikeusraporteissa.

Panu Höglund