Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

kirjat, romaanit, vampyyrit, lukio, kirjailija, Moskova, isoäidit, kreivit, sota, kuusikymmenluku

Jarkko Lainekin on sitten kuollut. Hänen tuotannostaan tunnen parhaiten Huckleberry Finnin suomennoksen, jota isoäitini luki minulle ääneen pikkupoikavuosinani. Onpa se kirja tullut luetuksi sekä suomeksi että englanniksi moneen otteeseen sen jälkeenkin, mutta käännös tunnetusti on tarkoitettu kaventamaan matkaa alkuperäisteokseen ja motivoimaan alkuperäiskielen oppimiseen. Tämän tehtävän Laineen suomennos täytti mallikkaasti, ja pidän edelleenkin turun murteen käyttöä mustien englannin vastineena hyvinkin nerokkaana ideana. Rosa Liksom on Lainetta huonompi kirjailija, koska pani kaikki Go Moskova Gon henkilöt puhumaan sitä samaa epä- jollei suorastaan antiesteettistä slangimongerrusta, josta on tullut nykysuomalaiselle kirjallisuudelle samanlainen tympeä maneeri kuin kaikesta muustakin teennäisestä rankkuudesta. Jos Liksom olisi oikeasti hyvä kirjailija, hän uskaltaisi panna Moskovaan muuttaneen siperialaispojan solkkaamaan peräpohjalaismurretta, koska juuri siltä siperialaisen puhe varmasti kuulostaa moskovalaisen korvissa.

Vähän Huckleberry Finn -ikää vanhempana luimme sitten isonveljen kanssa Laineen nahkeasti seksuaalisen, mutta omintakeisen kauhuromaanin Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa. Laine tunnetusti suomensi myös Bram Stokerin alkuperäisen Dracula-romaanin ja liitti mukaan pitkän ja mielenkiintoisen johdannon vampyyriaiheeseen. Laine taisikin olla ensimmäinen, joka suomensi Draculan kokonaisuudessaan: aikaisemmin kirja oli käännetty vanhanaikaisena mukaelmana, hupaisalla nimellä Kammoittava kreivi. Oikeastaan Jarkko Laineen oma vampyyriromaani on jollain tasolla tai jossain mielessä Stokeria parempi, myös pelottavampi. Meitä nuoria poikia tietysti tavattomasti kiihotti sen seksuaalisuus, joka on sekä avointa että suhtautuu naisiin terveen kyynisesti ja poliittisesti epäkorrektisti.

Parasta kirjassa oli kuitenkin vampyyriparan kulttuurišokki hänen saapuessaan 70-luvun Suomeen: oikeasti hauska idea osuvasti toteutettuna. Tyypillisen intellektuellin kulttuuripessimistisen maneerin mukaisesti vampyyri oli tietysti paljon sympaattisempi olento kuin suomalaiset, joihin hän seikkailujensa aikana törmäsi. Herra Huun ja Tove Janssonin kummitusten tapaan Jarkko Laineen vampyyri oli huomattavasti enemmän peloissaan kuin ihmiset, joita hänen piti pelotella, ja Suomi pelottavampi ja ahdistavampi kuin Transsylvania konsanaan - myös, tai varsinkin, lukijasta.

Kun tuosta vielä vanhenimme, veljeni meni lukioon esittämään rappio- ja rasavillishowta, johon kuului oleellisena osana, että hän luki Jarkko Laineen underground-aikaisen tekstin Ruhjotut postiljoonit aamunavauksessa. Asiaan lienee vaikuttanut omalta osaltaan Suomen Talvisota -yhtyeen levy, jonka hilpeästä anarkismista jopa minäkin, tiukkapipoisesta täysraittiudestani huolimatta, pidin kovasti; sen vaikutuksesta veljeni kai sitten otti asioista enemmän selvää ja törmäsi aikanaan tähän manifestiin. Kuusikymmenluvun undergroundin närkästyttävyyspotentiaalista oli kahdeksankymmenluvulla jotain jäljellä, koska lukiomme rehtori katsoi asiakseen pahentua Laineen tekstistä. Tarina ei valitettavasti kerro, tiesikö rehtori tekstin alkuperästä, vai luuliko hän veljeni kavereineen itse kirjoittaneen sen. Meidän postmoderneina aikoinamme varmaan Ruhjotut postiljoonitkin menisi läpi lukion päivänavauksena.

Itse olen kyllä pitänyt eniten Laineen romaanista Futari, jonka luin jo aikuisena. Kirjan päähenkilö on tavallinen mies, joka tekee tavallisille ihmisille ominaisia tekoja, kuten käy kapakassa kaljalla, polttaa tupakkia, ajaa autolla ja pelaa jalkapalloa. Koska en itse tee mitään näistä asioista, minusta oli nuorena miehenä varsin eksoottista kurkistaa sellaisen ihmisen mieleen, joka niitä harjoittaa. No, leikki sikseen, mutta Futarin mielenkiintoisin kohtaus on se, jossa päähenkilö tuttavineen löytää kirjallisia töitä harrastaneen vanhan naisen jälkeenjääneet paperit. Sieltä löytyy romaaneja, maailmankirjallisuuden mestarillisimpina pidettyjä, Sodan ja rauhan tasoa: naiseläjä on pedanttisesti kopioinut ne sana sanalta kirjojen sivuilta paperille. Seasta löytyy kuitenkin myös naisen oma romaani, ja osoittautuu, että se on mitä surkeinta ja banaaleinta nyyhkyromantiikkaa.

Tuo kohtaus on kaivellut minua toista vuosikymmentä, enkä vieläkään uskalla sanoa, miten se minusta pitäisi oikein tulkita. Mutta juuri tuollaisia vinkeyksiä Laineen tuotannosta löytyy, ja niiden takia häntä kannattaa lukea.

Panu Höglund