Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka, Historia

Argentiina, armeija, opiskelijat, kirjailija, kirjallisuus, kommunismi, diktaattorit, kidutus

Uutiset kertoivat Raúl Alfonsínin kuolleen keuhkosyöpään vähän yli kahdeksankymmenen vuoden iässä. Nykyisin hänen nimensä ei liene kovin tunnettu espanjankielisen maailman ulkopuolella, mutta muistan kyllä itse elävästi ne ajat, kun hänen nimensä oli uutisissa useamminkin. Lapsuusvuosinani tiedotusvälineistä sai sellaisen käsityksen, että jokseenkin kaikissa Latinalaisen Amerikan maissa hallitsi kovaotteinen oikeisto- ellei fasistidiktatuuri. Tämä näkemys oli aika lailla yksinkertaistettu, koska eräät sotilasdiktatuuritkin ovat maanosassa yrittäneet ajaa yleensä vasemmistolaisina pidettyjä uudistuksia, kuten maareformia. Mutta Argentiina oli siihen aikaan melko lailla arkkityypin mukainen hirmuvalta, ellei pahempi; ja maailma tuntui totisesti muuttuvan, kun sinnekin saatiin jonkinlainen demokratia.

Argentiina on latinalaisen Amerikan valkoisimpia maita. Alkuasukkaat hävitettiin tavalla, josta tulevat mieleen lähinnä Yhdysvaltain 1800-luvun intiaanisodat, ja maa asutettiin eurooppalaisilla siirtolaisilla. Italialaiset sukunimet ovat Argentiinassa varsin tavallisia, eikä irlantilainenkaan ole harvinaisuus. Chubutin maakunnassa, maan eteläosassa, oli myös walesilainen siirtokunta, mutta en tiedä, puhuuko siellä enää kukaan kymrin kieltä. Tuskinpa. Vain paikannimet, kuten Puerto Madryn, Rawson ja Trelew ovat jääneet muistuttamaan siirtolaistan alkuperästä.

Minulla on sellainen muistikuva, että Markku Saksa olisi omassa Latinalaisen Amerikan matkakirjassaan - olikohan se nyt se Etelän ristin alla - mollannut argentiinalaista kulttuuria köyhäksi ja leimannut sikäläisen kirjallisuuden lehmännahkakansiin sidotuksi värssyttelyksi gaucho-karjapaimenten romantisoidusta elämästä. Jos Saksa todella sanoi näin, en voi muuta kuin valittaa moista käsittämätöntä ilkeämielisyyttä: onhan sieltä tullut sellainen omalaatuinen fantasiakirjailija kuin Jorge Luis Borges, jota lukeakseni itse alun perin opettelin surkean kyökkiespanjani. Käsittääkseni myös Ernesto Sábato ja Julio Cortázar ovat arvostettuja argentiinalaisia proosakirjailijoita, mutta kielitaitoni kehnouden vuoksi en ole jaksanut lukea kumpaakaan hyödyksi asti.

Maan poliittisesta historiasta muistetaan ainakin Juan Perón, joka nousi jonkinmoiseksi diktaattoriksi heti toisen maailmansodan jälkeen. Perón oli Benito Mussolinin ihailija, mikä sinänsä ei ollut odottamatonta ottaen huomioon Argentiinan läheiset yhteydet Italiaan. Monen latinalaisamerikkalaisen tavoin hän tuntuu ottaneen Mussolinin poliittisen ajattelun korporativismeineen ym. paljon vakavammin kuin Mussolini itse. Perón yhdisteli tiukkaan antikommunismiin mm. ammattiliittopopulismia ja kirkonvastaisuutta, ja hänen nuori vaimonsa Evita keräsi kannattajansa ryysyköyhälistön joukosta antamalla näille sympatian lisäksi kouriintuntuvaakin köyhäinapua. Kannatus oli innokasta ja vilpitöntä, mutta niin oli vastustuskin: Perón pakotettiin asevoimin luopumaan vallasta vuonna 1955. Hän pyrähti kyllä presidenttinä uudelleen 1970-luvulla, mutta kuoli pian valintansa jälkeen.

Perónin politiikassa oli sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia piirteitä, ja hänen perintöään ovat yrittäneet omia niin selkeästi fasistisiksi luonnehdittavat ryhmät kuin vasemmistoradikaalitkin. On jotensakin osuvaa, että hän päästi maahansa joukon pakenevia natsirikollisia, mutta antoi samalla turvapaikan niin monille juutalaisille pakolaisille, että Buenos Airesista tuli merkittäväkin jiddišinkielisen kirjallisuuden keskus. Hänen - ja Evita Perónin, jonka aikaansaannosta peronismi alkuperäisessä, nykyään jo myyttisessä muodossaan oli yhtä paljon kuin hänen miehensä - kunniaksi on sanottava, että he yrittivät vilpittömästi modernisoida maan säilyttäen sen riippumattomuuden sekä Yhdysvalloista että Neuvostoliitosta. Tämä oli sinänsä ihan arvostettava päämäärä, eikä ole mikään ihme, että se sai innokasta tukea ja nosti Perónit suurten massojen silmissä kansallissankareiksi.

Palvonta sai toki hyvin epäterveitäkin piirteitä. Kun Evita Perón nuorena menehtyi syöpään, hänen palsamoidusta ruumiistaan tuli pyhäinjäännös, jonka myöhemmät vaiheet kelpaisivat vaikka bloggaaja Jari Lehtisen netissä ylläpitämään historian kummallisuuksien kokoelmaan, Tekno-Kekon mielekkääseen maailmanhistoriaan - ehkä hän onkin jo käsitellyt ne siellä. Argentiinalainen kirjailija Tomás Eloy Martínez on kirjoittanut tämän kalmon seikkailuista omituisen, groteskin romaanin Santa Evita, jonka onnistuin kahlaamaan läpi viime vuonna: kirjailija tuntuu suhtautuvan Evitan kuolleeseen ruumiiseen yhtä intohimoisesti ja pakkomielteisesti kuin kirjassa kuvattu palsamoijakin ja taitaa pitää aihetta oikeasti romanttisena ja kiehtovana. (Kirja on näköjään suomennettukin.)

Perónin Argentiinassa loukattiin ihmisoikeuksia, heitettiin ihmisiä vankilaan ja sensuroitiin lehdistöä, mutta yleisesti ottaen hän oli enemmän populisti kuin hirmuvaltias. Hän ei toimeenpannut mitään massamurhia eikä pystyttänyt sellaista vankileirien saaristoa kuin hänen kuolemansa jälkeen valtaan noussut Jorge Videlan, Roberto Violan ja Leopoldo Galtierin kunkin vuorollaan johtama sotilasjuntta. Perón näki intellektuellit ja opiskelijat osana sitä etuoikeutettua, konservatiivista yläluokkaa, jota hän pyrki vastustamaan, ja hän vangitutti tai potki viroistaan esimerkiksi Jorge Luis Borgesin tai Victoria Ocampon kaltaisia merkittäviä kirjailijoita. Tästä hyvästä kirjailijat pitivät peronismia natsismin kaltaisena totalitarismina ja toivottivat tervetulleeksi armeijan vallankaappauksen vuonna 1976, koska pitivät sitä pienempänä pahana ja sotilaita epäpoliittisina järjestyksenpitäjinä. Borgesin väitetään itse asiassa menettäneen varmana pidetyn Nobel-palkinnon tämän poliittisen kannanottonsa takia.

Toisinhan siinä kävi. Perónin viimeinen hilsu, Isabel Perón, oli korvike-Evitana noussut valtaistuimelle miehensä kuoltua, muttei pystynyt estämään Argentiinan liukumista anarkiaan. Äärivasemmistoperonistien Montoneros-sissiryhmä kidnappasi ja murhasi korkeita upseereja, ja toisaalta oikeistoperonistit olivat panneet pystyyn ns. Kolmois-A:n eli Argentiinan antikommunistisen allianssin, tappajaporukan, jonka käsitys ”kommunismista” oli yhtä suuripiirteinen kuin tällaisten sakkien yleensäkin. Peronistien sisäiset jännitteet olivat tulleet ilmi jo Perónin palatessa maanpaosta viimeiselle, lyhyeksi jääneelle presidenttikaudelleen, sillä oikeistoperonistit olivat sankarin vastaanoton yhteydessä surmanneet tai haavoittaneet joukoittain vasemmistoperonisteja. Armeija nousi valtaan, mutta keskittyi järjestyksen palauttamisen sijasta melko mielivaltaiseen kiduttamiseen ja murhaamiseen, ja Kolmois-A:n apu kelpasi sille oikein hyvin. Julmuudet perusteltiin sillä, että maata uhkasi sisällissota ja kommunismi, mutta nykykäsityksen mukaan sekä montonerot että kommunistisissit olivat panneet lapun luukulle vallankaappauksen aikoihin.

Argentiinan juntta teki maailmalla tunnetuksi espanjankielisen sanan desaparecido, kadonnut, tai tässä tapauksessa ehkä pikemminkin ”katoamaan pantu”. Katoamaan pannut olivat yleensä nuoria opiskelijoita, ammattiyhdistysaktiiveja, uskonnollisen työn tekijöitä tms., joita epäiltiin tai oltiin epäilevinään sissitoiminnasta. Kaapattuja kidutettiin, ja kidutukset tuntuvat olleen pikemminkin byrokraattista rutiinia tai selvästi sadististen upseerien nautiskelua kuin mitään päämäärätietoista kuulustelua tai tietojen keruuta. Kidutuksen jälkeen vangit huumattiin tönköiksi ja heitettiin lentokoneesta avomereen. Jos vangit olivat naisia ja raskaana, heidän annettiin ennen surmaamista synnyttää ja lapsi adoptoitiin jonkun upseerin perheeseen. Kadonneiden äidit protestoivat äänettömästi Buenos Airesin keskustassa sijaitsevalla Toukokuun aukiolla, kukaan muu ei uskaltanut - ilmeisesti äidit luottivat siihen, että upseerit ja herrasmiehet eivät alentuisi pidättämään, kiduttamaan ja surmaamaan iäkkäitä naisihmisiä. ”Toukokuun aukion äideistä” tulikin maailmankuulu symboli. Sittemmin äitien järjestö on hajaantunut ja osa jäsenistöstä radikalisoitunut kauas pölhövasemmistoon.

Tietysti Montonerot heräsivät pian henkiin ja aloittivat uuden terrorikampanjan. Lisääntyvä korruptio yhdessä taloustilanteen huononemisen ja kansan kasvavan tyytymättömyyden kanssa saivat juntan painamaan paniikkinappulaa ja miehittämään loppukeväällä 1982 Isolle-Britannialle kuuluvat ja brittien asuttamat, mutta Argentiinan itselleen perinteisesti haikailemat Falklandin saaret - espanjaksi Las Malvinas. Tempauksen tarkoitus oli nostaa kansallistuntoa ja parantaa juntan kansansuosiota, mutta odottamatta Margaret Thatcher innostui puolustamaan saaria oikein tosissaan ja sai oman kansansa pitkälti yhdistettyä taakseen. Demokraattisen maan ammattitaitoinen armeija murskasi suhteellisen helposti diktatuurin kerskailevat kaluunapellet, jotka panostivat enemmän isottelevaan machopropagandaan ja vastapuolen homottelemiseen kuin asialliseen sotilaskoulutukseen - Hugh Bicheno, joka on kirjoittanut Falklandin sodan historian, ei malta olla vinoilematta argentiinalaisille siitä, että taistelutanterella kunnostautui erityisen hyvin eräs brittien erikoisjoukko-osasto, johon kuului epätavallisen paljon julkihomoja. Sota osoitti argentiinalaisille, että heidän sotilaansa eivät osanneet kunnolla edes omaa ammattiaan, eikä heitä sen jälkeen pitkään katseltu. Valta siirtyi aluksi välikauden johtajalle, Raúl Alfonsínista tuli presidentti vuoden 1983 lopussa.

Alfonsínin tehtävä oli tietysti hyvin epäkiitollinen. Argentiinan talous ja demokratia ovat viime aikoinakin olleet kiikkerää sorttia, eikä maan populistinen perinne ole ollut hyväksi yhteiskunnalliselle vakaudelle. Myöskään armeijan saaminen vastaamaan hirmuteoistaan ei onnistunut aivan niin hyvin kuin olisi toivonut: asiassa on soudettu ja huovattu käsittääkseni jota kuinkin niin, että Alfonsínia edeltänyt välikauden hallinto yritti etukäteen vapauttaa itsensä kaikista ihmisoikeusrikossyytteistä, Alfonsín yritti poistaa voimasta tämän amnestian, ja hänen seuraajansa Carlos Menem palautti sen, tai ainakin osan siitä. Argentiinalaisia tappajaupseereja lienee viime aikoina ollut ansiokkaimmin tuomitsemassa espanjalainen tuomari Baltasar Garzón, joka yritti saada Chilen diktaattori Pinochetin oikeuden eteen. Hänen jäljiltään espanjalaisessa tyrmässä viruu tätä nykyä ainakin meriupseeri nimeltä Adolfo Scilingo, joka on vastuussa huumattujen opiskelijoiden mereen heittämisestä.

Panu Höglund