Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

sarjakuva, postimiehet, kabareet, työnvälitys, byrokratia, savolaiset, kartat, ortodoksit, laho, satiiri

Ensi viikonloppuna Helsingissä näkyy olevan sarjakuvafestivaali. Paikalla ovat ainakin Jope Pitkänen ja Jukka Tilsa, jotka olivat kuvioissa jo minun nuoruudessani. Jope julkaisi kai jo 70-luvulla Lempin seikkailuja tai Näkymätöntä Viänästä, ja minulla on sellainen mielikuva, että ennen kuin hän tavoitti oikean sävyn Viänäsessä, hän kuvaili savolaisen kehitysalue- ja pakettipeltokylän tunnelmia vähemmän absurdilla tavalla sarjassa, jonka nimi oli Näläkämäk. Näkymättömän Viänäsen kotipaikka on tunnetusti aatijokylä nimeltä Näläkäjärvi. Jukka Tilsa taas aloitti uransa jossain Varkauden naapurikunnassa, olisikohan tuo ollut Leppävirralla, painetussa monistelehdykässä nimeltä Nuuka-Nautinto.

Jopen kuva savolaisesta maaseudusta perustui ”kansa kaikki kärsinyt ja sillinpäitä järsinyt” -tyyppisiin kliseisiin valtavine lapsikatraineen, lahoine taloröttelöineen ja pontikankeittoineen. Kaikki asukkaat Viänästä, rouva Viänästä ja heidän suurperhettään lukuun ottamatta olivat muuttaneet Ruotsiin. Viänänen itse oli näkymätön, kuten sarjan nimestäkin ilmeni, mutta hänen sijaintinsa määritti ilmassa leijuva lippalakki. Näkymättömyys johtui siitä, että kehitysalueen asukas oli päättäjille näkymätön, tiesi Suomen Kuvalehden artikkelin kirjoittaja. Aina silloin tällöin Viänästen valtava, enimmäkseen nimetön lapsikatras intoutui mielenosoitukseen vanhempiensa hirmuvaltaa vastaan, kuten nuorison on tapana. Kulkueessa saatettiin kantaa sellaista kylttiä kuin ”Leipee!”, mitä rouva Viänänen kommentoi toteamuksella: ”Tuassiisa epärealistisija vuatimuksija.”

Viänäsen lattean vennamolainen maaseutupopulismi ei ollut kaikilta osin hirveän onnistunutta eikä osuvaa, eikä Jope osannut ottaa näkymättömyydestäkään kovin paljoa irti. Huomattavasti hulppeampi tunnelma oli toisessa byrokratian kauhisteluun ja irwingoodmanilaiseen valtiovallalle haistatteluun keskittyneessä luomuksessa nimeltä Kabaree työnvälitys, jossa esiintyi näkymättömien kansalaisten sijasta päättömiä päättäjiä ja byrokraatteja. Jopen useimmat teokset olivat pohjimmiltaan peruskilttiä satiiria eivätkä yleensä herättäneet kenenkään närkästystä, jos kohta erään kerran ortodoksit pahastuivat siitä, että Jope esitti ortodoksisen kappelin tai tsasounan sipulikupolisena ulkohuusina. Kabaree työnvälitys kuitenkin hermostutti lukijoita, joille akuankkamaiset kermakakkukomedian elementit olivat ainoa sarjakuvassa sallittu poikkeus realismista. Absurdi sarjakuva, jossa puhekuplat nousivat päättömien ihmishahmojen kaulantyngistä ja jossa byrokratian viidakko oli tosiaankin viidakko apinoineen ja liaaneineen steriilin toimistorakennuksen sisällä, ei saanut kaikkien sanomalehtisarjan lukijoiden hyväksyntää.

Jope piirsi kuulemma sarjakuvia myös pornolehtiin. En usko taiteilijan varsinaisesti niitä häpeilevänkään, varsinkin kun hän on päässyt suomalaisessa sarjakuvamaailmassa jo kunnioitetun ağsaqqalin ikään ja arvoon, mutta en ole vielä nähnyt sellaista antologiaa, johon niitä olisi kerätty. Ylipäätään Jope tuntuu piirtäneen niin paljon, että suuri osa hänen tuotannostaan on ehkä vielä hajallaan vanhojen lehtien sivuilla. Jopen tuotannon kritische Gesamtausgabe antanee siis vielä odottaa itseään.

Jukka Tilsa on tullut kuuluisaksi muodottoman nuljahtelevista pääjalkaisista hahmoistaan ja hillittömästä kielenvääntelystään, mutta hän osaa oikeastikin piirtää: Hesarissa julkaistiin ainakin pari vuotta sitten Postimies Niiloa, joka oli tietääkseni ihan tietoinen yritys palata sarjakuvataiteen juurille. Pyöreine muotoineen ja herttaisen idyllisine sisältöineen se oli ehkä liiankin kiltti sellaisille lukijoille, jotka ovat tottuneet Timo Mäkelän Pienten julmien tarinoiden kyynisyyteen. Harmi, sillä minä pidin Postimies Niilosta erityisesti siksi, että Tilsa, jonka sarjakuvien huumori perustuu yleensä ylenmääräisesti kielelliseen sekoiluun, ylitti aikaisemman itsensä kertoessaan tarinoita yksinomaan kuvin.

70-80-lukujen vaihde oli pienlehtien kulta-aikaa - viemärilehtien, vaihtoehtolehtien, millä nimellä niitä monistenippuja sitten halutaankin kutsua. Kaikenlaiset Kapinatyöläiset ja Voimat ovat ehkä paremmin toimitettuja kuin silloiset viemärijulkaisut, mutta siinä missä nämä nykyiset ovat tietyn alakulttuurin lattean ja oikeaoppisen aatemaailman äänenkannattajia, huomattava osa vanhoista vaihtoehtolehdistä onnistui - huolimatta rokkikulttuurin yhdenmukaistavasta ja latistavasta vaikutuksesta - olemaan hauskoja ja pluralistisia, myönteisessä mielessä anarkistisia. Siihen tosin ei Kekkosen huumorittomalla ajalla tunnetusti tarvittu paljoa: ensimmäisessä lukemassani Pahkasiassa oli hassua ja huvittavaa jo se, että pettävän asiallisen näköiseen karttaan oli painettu arvovaltaisen näköisillä kirjaimilla Suomen naapurimaiden nimiksi RUOTTI ja NEUKKU. Joka tapauksessa Nuuka-Nautinto oli ajan pienlehdistä hauskimpia, eikä vähiten Tilsan hillittömien sarjakuvien ansiosta.

Nuuka-Nautintoon piirtäessään Tilsa ei muistaakseni intoutunut hurjimpiin kielellisiin sekoiluihinsa. Niitä hän harrasti enemmän omassa omakustanteessaan Zärpässä. Nuuka-Nautinnon pääasiallinen sarjakuvasankari oli Supermauno, Teräsmiehen kollega, jonka seikkailut päättyivät aina huonosti.

Kaikkein loisteliain Supermauno-tarina oli ehkä sankarin epäonninen taistelu Rumuuttajaa vastaan. Tässä muutaman aanelossivun kokoisessa seikkailussa Tilsa esitteli oman näkemyksensä supersankarigenren superkonnista. Rumuuttaja oli todellinen mutanttihirviö, joka kättelemällä muutti uhriensa kasvot kammottavan rumiksi, ja kuten asiaan kuului, uhrit olivat ennen muuta nuoria tyttöjä. Supermauno lensi suojelemaan Miss Suomea Rumuuttajalta saatuaan kirjeitse avunpyynnön, mutta löysi paikalta vain jokseenkin kalanpäisen nuoren naisen - Rumuuttaja oli ehtinyt ensin. Missi kätteli kuitenkin Supermaunoa kiitokseksi - ja olikin Rumuuttaja itse, sillä Supermaunon kasvot muuttuivat samassa Picasson taideteoksen näköisiksi.

Aikakauden sodanpelon ja uutisahdistuksen kiteytti erinomaisesti episodi, jossa Supermauno kuuntelee radiosta tuoreimpia väliaikatietoja maailman menosta. Uutiset keskeytyvät hirveään karjaisuun, minkä jälkeen tulee hiljaista. Niinpä sankari lentää supermiehille ominaisella tavalla suoraan radioasemalle tarkistamaan tilanteen ja löytää uutistenlukijan pöytänsä äärestä pää räjähtäneenä - tai kuten Supermauno vain lievästi tilsamaisella kielellä toteaa: ”Jäbältä on aivot lentäny mäjellen”. Hetken mietittyään Supermauno oivaltaa, että moiseen voi olla vain yksi syy: vainaja on epäilemättä lukenut liian järkyttävän uutisen. Pöydältä löytyykin paperilappu, jonka Supermauno uteliaana ottaa käteensä lukeakseen. Tällöin häneltäkin lentävät aivot ”mäjellen”, ja viimeisessä kuvassa näemme tavallisen radiokuuntelijan ravistelevan auttamattomasti mykistynyttä vastaanotintaan: ”Lopahtiko tästä patterit?”

Panu Höglund