Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

feministit, pedofilia, feminismi, sota, kirjallisuus, roistot, gurut, taide, porno

Oikeinhan siellä kommenttiosastolla arvattiin, etten minä osaa pitää näppejäni erossa tästä iänikuisesta Henkkamaukasta tälläkään kertaa. Kuten maailmalta on kuulunut, feministinen esiajattelija Sari Näre on kutsunut aatesiskoja taas kerran barrikadeille Hennes & Mauritzin kalsarikampanjaa vastaan. Tällä kertaa firman ilmoituksissa kekkaloi joku viidettä kymmentään käyvä ranskalainen näyttelijätäti alustamineissa, mitä Näre pitää pedofilian lietsontana. Kuinkahan ylös feministit oikein haluaisivat hissata seksin suojaikärajan, tekee mieleni kysyä.

Pidän valitettavana sitä, että juuri Näre on ajautunut tällaisiin naurettavuuksiin, koska muistelen hänessä nuorempana olleen kaikesta femakoille tyypillisestä retorisesta kohkaamisesta huolimatta ainesta jonkinasteiseen järjellistymiseen ja asioiden suhteuttamiseenkin. Jossain Hesarin haastattelussa hän sanoi nimittäin joitakin vuosia sitten jotain inhimillisesti ymmärtäväistä maahanmuuttajanuorukaisista, jotka Suomen seksuaalikulttuurissa menevät sekaisin kaikista saamistaan ristiriitaisista seksuaalisista viesteistä ja tulevat sitten suurin piirtein hyväntahtoisessa erehdyksessä raiskanneeksi jonkun (myönnän, että sanamuoto ei ole hänen ja että olen tulkinnut sitä rankemmanpuoleisesti). Noin yleisesti ottaen pidän hänen tuolloisia lausumiaan edelleenkin varsin vedenpitävinä ja asiallisina.

Luonnollisesti hänen mieleensä ei juolahtanutkaan soveltaa samoja argumentteja valtaväestöön kuuluviin raiskaajiin, joihin ne ainakin nuoren rikoksentekijän ollessa kyseessä olisivat sopineet vähintään yhtä hyvin. Tämä olisi nimittäin ollut ristiriidassa sen feministien yleisen puhetavan kanssa, että kotoperäinen raiskaaja ei ole esimerkiksi tekopyhän ja aina uusia tekopyhyyden muotoja luovan seksuaalikulttuurin hämmentämä, usein tyhmyystiivisteisen jenginsä mukana kulkeva nuori ja vähän sosiaalisesti toistaitoinen julli, vaan joko hirvittävä demoni, jota ei saa inhimillisesti ymmärtää eikä analysoida, tai sitten länsimaisen valkonaamaisen mieheyden todellisen sisällön paljastaja, jonka rikoksesta kaikki länsimaiset valkonaamaiset miehet ovat kollektiivisesti vastuussa. Näre on loppujen lopuksi feministi, ja feministin älyllisellä ja moraalisella rehellisyydellä on ankarat ja ahtaat rajansa.

Näreen pedofiilihöpinät tekisi mieli kuitata taas yhtenä feministisenä rimanalituksena ja esimerkkinä siitä, miten feminismi sinänsä on yhä enemmän alkanut muistuttaa jonkinlaista pornoa. Seksuaalisia viestejä ollaan näkevinään missä vain ja kaikelle keksitään seksuaalisia selityksiä ilmeisesti jonkinlaisen esipuberteettisen kiihotuksen toivossa. Vaikkapa miesten keskinäinen ystävyys ja vertaistuki leimataan tukahdutetusti seksuaaliseksi ”homososiaalisuudeksi” - sana kuulostaa sen verran oppineelta, ettei tekofiksummalle heti juolahda mieleen kysyä, millä tavalla moisen leiman käyttö eroaa yläastepihan homottelusta (vastaus on tietenkin, ettei mitenkään). Koska feministien omankin liturgian mukaan pornoaddikti tarvitsee aina vahvempia kiihokkeita, edes sadomasokistisesti kiihottava hekumointi kaikkien miesten oletetulla hirveällä väkivaltaisuudella ei enää riitä, vaan nyt näiden infantiilien pervertikkojen on saatava kiksinsä näkemällä pedofiliaa kaikkialla, jopa nelikymppisen tädin vähäpukeisessa kropassa. No, ehkä nelikymppiseen feministiin sekaantuminen olisikin jossain mielessä pedofiliaa, koska feminismi näin ilmeisesti kielii alaikäisen tasolle jääneestä seksuaalisuudesta.

Toki Näreen jutuista voi yrittää kaiken retoriikan takaa kaivaa esille jonkinlaista ituakin. Kai maar se, että nakupellejä tai kalsongeissa ja tissiliiveissä koheltavia tantantapaisia näytellään mainoksissa, on omiaan luomaan nuorille tytöille jonkinlaisia mielikuvia omasta ruumiistaan tai naisvartalon paikasta länsimaisessa kulttuurissa, ja kai maar sen voi myöntää, että nämä mielikuvat eivät ole läpeensä terveitä, hyödyllisiä, mielekkäitä tai nuorten kehityksen kannalta parhaita mahdollisia. On kuitenkin triviaalia käydä sotaa Henkkamaukan kaltaisia toissijaisia symboleita vastaan, kun kyseessä on ilmeisesti varsin syvälle kulttuuriin juurtunut ilmiö, joka ei yhden rättitehtailijan mainoksia vainoamalla muutu miksikään. Epäterveitä seksuaalisia kuvia löytyy nuorten suosimista ja nuorille suunnatuista viestimistä - enkä nyt tarkoita selvää pornoa, vaikka kolmetoistavuotiaat lienevätkin edelleen sen kiitollisin yleisö - aivan toisessa määrin kuin mistään Henkkamaukan mainoksista.

Joskus vähän vuosituhannen vaihtumisen jälkeen muuan meneville nuorille suunnattu kaupunkilehti pani kanteensa kuvan korkeintaan kuusitoistavuotiaan näköisestä tytöstä niukoissa, mutta täysin laillisissa vaatteissa - muistaakseni topissa ja farkuissa; tyttö oli kuitenkin kuvattu yläviistosta, vaikutti nöyristelevältä ja ahdistuneelta (ikään kuin katsoja olisi ollut armoton raiskaaja valmistautumassa ilkityöhönsä) ja hänen kätensä olivat housujen etumuksen edessä ikään kuin hän olisi aikeissa riisua ne pois katsojan mieliksi. Kuva oli oikeasti rivompi ja pedofiilisempi kuin kymmenen Panon maailman (geneerinen peitenimi ns. pornolehdelle) vuosikertaa hajustettuihin nahkakansiin sidottuna, mutta eipä siitä älähtänyt ensimmäinenkään feministiryhmä, vaikka aihetta olisi selvästi ollut.

Feministien Henkkamaukka-jihad on tyypillinen esimerkki siitä, kuinka kulttuurisesti epäproduktiiviset kaunaliikkeet äärioikeistosta alkaen keskittyvät vain jonkin asian tai ihmisryhmän vastustamiseen - mikä oikeasti on toimiva strategia vain silloin kun ollaan oikeasti sodassa. Ryssänvihan lietsominen on ymmärrettävää silloin kun ryssä pommittaa Helsinkiä ja yrittää läpimurtoa Tienhaarassa. Sitä vastoin se ei ole järkevää rauhan aikana. Muuan nettiguruistani julkaisi sivustollaan vetoomuksen uskonnollisille fundamentalistipiireille, että jos he oikeasti haluavat vaikuttaa Yhdysvaltain yhteiskuntaan tervehdyttävästi ja kristillistävästi, heidän pitää tyhjänpäiväisten kulttuurisotien ja kaunanlietsonnan sijaan yrittää tehdä uskontonsa inspiroimaa taidetta ja kirjallisuutta - eikä tämä todennäköisesti tarkoita oman alakulttuurin sisälle suunnattua propagandakirjallisuutta, kuten jotain Left Behind -kirjasarjaa, vaan jotain kristillisesti inspiroitunutta teosta, jonka taiteellisen arvon ateistitkin joutuvat myöntämään (tai paremminkin: jonka taiteellista arvoa he yrittävät raivoissaan kiistää, mutta josta kansa silti pitää). Olettaisin, että muuan hyvin tunnettu kristillisestä mytologiasta aineksensa noutanut tunnustautuneen katolisen brittiprofessorin kirjoittama allegorinen kolmiosainen fantasiaromaani kelpaa esimerkiksi sellaisesta taideteoksesta, joita guruni peräänkuulutti.

Guruni ohje kristityille fundamentalisteille tuskin sai heiltä merkittävää vastakaikua, ja jos feministeille esittää samanlaisen ehdotuksen, se sivuutettaneen yhtä lailla vaieten. Syy on se, että autoritaarinen kauna-aate ei lopultakaan pysty inspiroimaan ketään luomaan kiinnostavaa ja monitulkintaista taidetta - ainoastaan saarnaavaa aivopesutavaraa, jonka moraaliset etumerkit ovat kyllin selvät yksinkertaisemmankin ymmärtää - ja kauna-aatteiden kannattajista suurin osa on aina sellaisia lattapäitä, jotka pelkäävät olevansa tekemisissä vääräoppisuuden kanssa heti kun aatteen saarnaääneen pannaan vähänkin sordiinoa. On aika kuvaavaa, että esimerkiksi kaunokirjallisuudessa feminismi on - Anja Snellmanin sairaan siittimensilpomisromaanin lisäksi - tuottanut lähinnä dekkarikirjallisuutta. Dekkareissahan saa leimata, solvata ja demonisoida roistoa (miestä) niin paljon kuin haluaa; vakavassa kirjallisuudessa roistoiltakin odotetaan mutkikkaita ja ristiriitaisia vaikuttimia.

Panu Höglund