Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Amerikka, maanosat, Kylmä sota, kieli, Yhdysvallat, muslimi, armeija, talous, sotilaat, oppikirjat

Muistaakseni Erno Paasilinna sanoi kerran, että suuret uutiset eivät ole uutisia: on mieluummin seurattava pieniä uutisia, koska niistä tulee jonain päivänä suuria. Tämä on yksi syy siihen, miksi en jaksa innostua kaikenlaisista öyhöttävistä muslimeista sillä tavalla kuin nykyään kuuluisi: kyllähän ne osaavat pitää meteliä, rähistä ja uhkailla, joskus räjähtää muutama terroripommikin, mutta ylivoimaisesti suurin määrä muslimiterroristien iskuista on viime aikoina tappanut lähinnä toisia muslimeja Irakissa. Islamilaisen maailman asemesta kannattaisi vilkaista joskus Latinalaiseen Amerikkaan päin. Sieltä nimittäin on jo jonkin aikaa kuulunut yhtä jos toistakin kiinnostavaa.

Tuorein uutinen on nyt se, että Venezuelan Hugo Chávez on eroamassa Maailmanpankista ja villitsemässä muitakin Latinalaisen Amerikan maita samaan. Öljytulojen ansiosta Venezuela pystyi maksamaan Maailmanpankin-velkansa pois neljä vuotta etuajassa, Kansainvälinen valuuttarahasto on lähtenyt maasta jo aikaisemmin. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki: Chávez uhoaa, että Latinalaisen Amerikan olisi perustettava omat lainarahastot ja rahoituselimet huolehtimaan maanosan tarpeista, koska hän pitää nykyisiä Yhdysvaltain kontrolloimina ja eteläamerikkalaisten kannalta epäoikeudenmukaisina.

Hugo Chávez sinänsä on mielenkiintoinen mies. Täällä meillä ei oikein ole osattu ymmärtää häntä oikein: takavuosina näin häntä soimattavan jossain meikäläisessä vasemmistoälymystön lehdessä ”valevasemmistolaiseksi”, oikeistotahot taas tyytyvät pitämään häntä kommunistina, koska hän kaveeraa Fidel Castron tai Alaksandr Łukašenkan kaltaisten neuvostoajan jäänteiden kanssa. ”Kommunisti” on kuitenkin väärä sana herättäessään mielikuvia jäykistä ideologisista kategorioista ja hierarkioista. Itse asiassa Chávez toteuttaa yhtä maanosansa merkittävimmistä poliittisista perinteistä: vasemmistopopulismia. Alkujaan hän yritti päästä valtaan vanhanaikaisella, eli sotilasvallankaappauksella, mutta siitä ei tullut mitään. Lannistumaton Chávez kokeili kuitenkin toistakin tietä ja nousi valtaan laillisesti. Sen jälkeen hän onkin sitten hallinnut maataan epäliberaalin demokratian keinoin, populistisesti väestön köyhimpään kahteen kolmannekseen nojautuen.

Chávezilla on maanosansa historiassa merkittäviä edeltäjiä, yleensä sellaisia, jotka joutuivat Yhdysvaltain tukemien sotilaskaappausten uhreina luopumaan presidentin pallista, usein hengestäänkin. Usein vasemmistopopulistiset johtajat kyllä nousivat itsekin valtaan sotilaskaappauksilla: Panaman Omar Torrijos, joka pääsi ”reilun sotilasjohtajan” maineeseen, koska sattui olemaan brittikirjailija Graham Greenen henkilökohtainen ystävä, oli kenraali ja kovapintainen sotilas, joka suhtautui intellektuelleihin epäluuloisesti. Toisin kuin meillä herkästi ajatellaan, Latinalaisen Amerikan armeijat eivät ole mitenkään itsestäänselvästi amerikkalaisyhtiöiden ja paikallisten rahaeliittien tahdottomia käsikassaroita. Sotilaat ovat tyypillisesti vaatimattomista oloista, ja armeija tarjoaa yhden harvoista mahdollisuuksista sosiaaliseen nousuun - se lienee itse asiassa monille ainoa laillinen tapa parantaa asemiaan. Asenteet ovat isänmaallisia ja nationalistisia, kuten armeijassa kuuluukin olla, joten ei ole mitenkään kirkossa kuulutettu, että upseerit olisivat luonnostaan kovin kärkkäitä taistelemaan oman maansa köyhiä vastaan jenkkien mieliksi.

Chávezista ei tarvitse erityisemmin pitää, mutta erotuksena maanosan aikaisemmista populistijohtajasukupolvista hänellä on ainakin käsitys siitä, mitä Latinalainen Amerikka tarvitsee pärjätäkseen. Fidel Castro oli melko keskinkertainen johtaja, joka antoi kommunistien jallittaa itsensä mukaan neuvostoblokkiin, ja siitähän ei tietenkään seurannut muuta kuin kaikki reaalisosialismin ongelmat puoluediktatuurista talouden kestokriisiin. Juan Velasco Alvarado Perussa kansallisti kaiken mitä ei ollut naulattu kiinni ja pani toimeen maareformin kovalla kädellä, mutta onnistui hänkin vain raunioittamaan talouden ja kalastamaan meren tyhjäksi. Chávezinkin politiikka on ollut samansuuntaista, mutta sen lisäksi hän on pyrkinyt määrätietoisesti lisäämään lukutaitoisuutta maassaan sekä ennen muuta rakentamaan paheksumilleen amerikkalaisjohtoisille kansainvälisille rakenteille vaihtoehtoisia suhdeverkostoja. Kun hän nyt puhuu Latinalaisen Amerikan oman luototusjärjestelmän kehittämisestä, kyse ei välttämättä ole pelkästä uhosta, vaan jostain kauaskantoisemmasta - mahdollisesti koko Latinalaisen Amerikan tulevan kehityksen kannalta.

Voi tietysti olla, että tämäkin lupaus jää lunastamatta, kuten entistenkin lattarijohtajien lupaukset. Mutta Chávezin ja Lula da Silvan kellossa on aivan toinen ääni kuin vaikkapa muslimimaailman johtajien, jotka tarjoavat kansalleen vain kehittymättömyyttä ja taantumusta. Nykyiset vallanpitäjät edustavat korruptoitunutta despotiaa, ainoa merkittävä vaihtoehto ovat islamistit, jotka vaativat selän kääntämistä nykyajalle ja paluuta - ei suinkaan islamilaisen maailman kukoistuskauteen, vaan - Muhammedin aikaiseen alkuislamiin. Sellainen touhu on hauskaa tarkalleen niin kauan kuin käytettävissä on - kuten Saudi-Arabiassa - öljyrahaa, jolla voi ostaa orjia ja kustantaa kyyppareita, niin että voi elää herroiksi joutumatta oppimaan yhtään mitään, tai sitten tehdä kuten parta-Osku ja muut fundikset, eli pyrkiä levittämään omaa kehittymättömyyden ja perähikiäläisyyden muotoaan maailmalle pommien ja pyssyjen avulla.

Samuel Huntington näki pahamaineisessa kirjassaan sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä Latinalaisen Amerikan islamiin verrattavana vieraana sivistyspiirinä, joka uhkaa länsimaisuutta. Tämä on tietysti hölynpölyä, koska Latinalainen Amerikka on yleisesti ottaen yksi länsimaisuuden kehityshaara. Jossain Bolivian kaltaisessa intiaanivaltaisessa maassa tämän ehkä voi kyseenalaistaa, mutta vaikkapa Argentiina on jokseenkin kokonaisuudessaan eurooppalaisperäinen siirtolaisvaltio, eräänlainen espanjaa puhuva Yhdysvallat: suurin osa väestöstä on italialaisten siirtolaisten jälkeläisiä, mutta myös irlantilainen siirtokunta on ollut merkittävä (ja kaikkihan me tiedämme, että walesin kieltä puhutaan yhä Patagoniassa). Todellisuudessa Latinalainen Amerikka on toinen länsi: potentiaalisesti nouseva ja kilpailevakin länsi, joka uhkaa Yhdysvaltain etuja ja jolla on objektiivisia syitä olla katkera Yhdysvalloille.

Verrattuna muslimimaailmaan Latinalaisella Amerikalla on paljonkin merkittäviä etuja: suurin osa lattareista puhuu merkittävää eurooppalaista maailmankieltä eli espanjaa, joten hyvinkin korkeaa koulutusta voi ainakin teoriassa saada omalla kielellä ja oppikirjat hankkia Espanjasta - niitä ei tarvitse kirjoittaa eikä painaa itse. (Arabimaailmassa kirjapula on huutava: yliopistokoulutus hankitaan mieluiten länsimaisilla kielillä ja lännestä, jos rahaa on, ja tunnetusti esimerkiksi saudien öljyrahoilla painetaan pikemminkin Koraania ja sen tulkintateoksia, ei esimerkiksi ydinfysiikan oppikirjoja arabiaksi.) Latinalaisamerikkalaisen kulttuurin, sekä korkeakulttuurin että populaarikulttuurin, houkuttelevuus on ilmeinen. Kaikki kirjallisuussnobit arvostavat Gabriel García Márquezia, Mario Vargas Llosaa ja Jorge Luis Borgesia, ja lattaritansseista ja -musiikista pitävät tavalliset juntitkin - kai muistatte, mistä maasta tango on kotoisin? Espanjan kieli on englantiin verrattuna oikeinkirjoitukseltaan johdonmukainen, ja sen sanavarasto on pitkälti latinalaisperäinen, joten useimmat eurooppalaiset eivät koe sitä erityisen vaikeana tai eksoottisena kielenä. Latinalainen Amerikka ei myöskään muodosta esimerkiksi suomalaiselle miehelle sen tyyppistä seksuaalista uhkaa, joka monien mielessä liittyy muslimeihin, koska sikäläisten nuorten naisten kanssa pääsee sänkyyn ja naimisiinkin ilman sanottavia vaikeuksia.

Jos Latinalainen Amerikka nousisi taloudellisesti, teollisesti ja koulutuksellisesti merkittävämpään asemaan, sillä olisi potentiaalia kyseenalaistaa Yhdysvaltain kulttuurinen ja kielellinen hegemonia. Luultavasti tämä ymmärretäänkin USA:ssa - muuten siellä ei tehtailtaisi ilmeisen höpöhöpöpropagandistisia väitteitä Latinalaisesta Amerikasta mukamas vieraana sivistyspiirinä, joiden yksi tarkoitus taitaa olla eurooppalaisten pelotteleminen pois talousyhteistyöstä maanosan nousevien hallitsijoiden kanssa, eikä hysteerisesti kammoksuttaisi ja paheksuttaisi Hugo Chávezin ja Lula da Silvan kaltaisia poliitikkoja.

Pitäisikö meidän sitten toivottaa tervetulleiksi uudet espanjaa puhuvat ylivaltiaamme? Ei nyt sentään. Kuten tuli jo todettua, kaikki Chávezin ulkopoliittiset aloitteet eivät ole eurooppalaisesta näkökulmasta olleet mielekkäitä eivätkä toivottavia; enkä ole mitenkään ilahtunut Lula da Silvan ydinpommihaaveistakaan. Mitä uhkaa vastaan luulette Lulan havittelevan ydinpommia - Uruguaytako? Ymmärrän tietysti, että latinalaisamerikkalaiset ovat saaneet jenkkien komentelusta menneen vuosisadan aikana todella rankasti tappiinsa, joten maanosassa haluavat ydinpelotetta takuulla muutkin kuin Lula. Läntisen pallonpuoliskon jämähtäminen kylmän sodan kaltaiseen vastakkainasetteluun tuskin on erityisen toivottavaa, mutta se on yksi skenaario, johon on ehkä syytä osata valmistautua ajoissa.

Panu Höglund