Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Ray Bradbury, tieteiskirjallisuus, fantasiakirjallisuus, kauhukirjallisuus, Marsin aikakirjat, Paha saapuu portin taa, Fahrenheit 451, Lokakuun maa, Toiset taivaat, Kuvitettu mies

Ray Bradbury, tieteiskirjailijoista romanttisin, on poistunut keskuudestamme ja ansaitsee laajan muistokirjoituksen. Bradbury on aina ollut yksi niitä kirjailijoita, joita kaikki ovat ainakin lapsuudessaan tai teineinä lukeneet, ja eräät meistä ovat aikuisiän kyynistymistä uhmatenkin jääneet hänen pauloihinsa. Hän oli niin mahtavan tuottelias ja monipuolinen, että hänen tuotannostaan on vaikea antaa kattavaa kuvaa, mutta lukemissani artikkeleissa on keskitytty hänen dystopiaromaaniinsa Fahrenheit 451, joka usein mainitaan samassa yhteydessä kuin Orwellin Vuonna 1984 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (eikä sovi myöskään unohtaa Karin Boyen Kallokaiinia, joka olisi varmasti saanut yhtä paljon mainetta kuin nuo kolme muuta, jos sen englanninnos olisi ilmestynyt oikealta kustantajalta, eikä skandinaaviseen käännöskirjallisuuteen erikoistuneen yliopistojulkaisusarjan osana). Fahrenheit 451:ssa ei ole häpeämistä, ja jos haluamme leikkiä kulttuurikerman edustajaa, voimme nenäsointisella äänellä ja nenäkäs ilme naamalla sanoa jotain sellaista kuin että Bradbury tällä teoksella osoitti olevansa oikea kirjailija eikä pelkkä romanttinen viihderustailija. Itse pidän kyllä enemmän siitä romantikosta.

Ray Bradbury, den mest romantiska av alla scififörfattare, har lämnat det jordiska och bör sålunda ägnas en omfattande nekrolog. Bradbury har alltid varit en av de författare som alla åtminstone i barndomen eller i tonåren läst, och för en del av oss har fascinationen överlevt den vuxna ålderns cynism. Han var så enormt produktiv och mångsidig att det är svårt att ge en omfattande bild av hans författarskap, men i de artiklar jag hittills läst har man koncentrerat sig på hans dystopiska roman Fahrenheit 451, som ofta nämns i samma andetag med 1984 av George Orwell och Aldous Huxleys Sköna nya värld (och låt oss inte glömma bort Kallocain av Karin Boye heller - en roman som alldeles säkert hade blivit lika känd som de där tre andra, om den engelska översättningen inte utkommit i en akademisk publikationsserie specialiserad skandinavisk översättningslitteratur, utan på ett riktigt förlag). Fahrenheit 451 är absolut ingenting att skämmas över, och vill man leka kultursnobb kan man med en nasal röst och en näsvis min säga någonting sådant att Bradbury med denna roman visat sig vara en riktig författare, inte bara en romantisk underhållningsskribent. För min del föredrar jag dock den där romantikern.

Bradbury on muissakin yhteyksissä osoittanut osaavansa kirjoittaa dystopiaa: ensimmäinen mieleen tuleva esimerkki on novelli The Pedestrian, Jalankulkija. Siinä päähenkilö on sopeutumattomana erakkona elelevä mies, jonka koti on hyvinkin Fahrenheit 451 -tyyppinen joukkotiedotushelvetti sohvaperunoiksi television ääreen jämähtäneine ihmisineen. Individualistinen päähenkilö pitää tapanaan lähteä päämäärättömille kaupunkikävelyille vain huvikseen, eikä hänen tarvitse pelätä, koska automaattiset poliisiautot, joita ohjaavat ajattelevat ja puhuvat sisäänrakennetut tietokoneet, hoitelevat mahdolliset rikolliset. Eräänä yönä yksi näistä poliisiautoista puhuttelee häntä eikä ota uskoakseen hänen kävelevän vain harrastuksen vuoksi. Novellin lopussa auto pidättää miehen ja vie hänet kehitysviivästymiä tutkivaan tiedekeskukseen.

Att han vid behov kan skriva dystopi har Bradbury bevisat även i andra sammanhang: det första exempel som jag kan tänka på är novellen The Pedestrian, Fotgängaren. Där har vi med en man att göra som lever som en ensam missanpassling i ett massmediehelvete inte olikt det i Fahrenheit 451 skildrade, där alla människor bara sitter inne och tittar på teve. Denne individualist brukar ge sig iväg och promenera mållöst i stan bara för ro skull, och hotad känner han sig inte, eftersom automatiska polisbilar styrda av tänkande och talföra inbäddade datorer tar hand om eventuella brottslingar. En natt blir han dock själv tilltalad av en sådan polisbil, som inte riktigt går med på att tro att han bara spatserar omkring som hobby, och novellen slutar med att han arresteras och skjutsas till en forskningscentral för regressiva utvecklingstendenser.

Voi tietysti kysyä, tarvitaanko dystopian kirjoittamiseen kovin paljoa taiteellista mielikuvitusta. Television tyhmistävä vaikutus ihmisiin ei ole mikään maailmoja mullistava oivallus, ja dystopiatarinan lähtökohtana se on nykyään kovin väsynyt klisee - oli luultavasti sellainen jo Bradburyn kirjoittaessa tarinansa. Hänen ansionsa ei ollut niinkään se, että hän kaikkien ”viihdejuttujensa” ohessa saattoi valita tällaisen ”yhteiskuntakriittisen” aiheen, vaan pikemminkin se, että hän armoitettuna tarinankertojana sai keitettyä maukkaan sopan näistäkin aineksista.

Man kan givetvis fråga sig, om det ändå kräver så mycket konstnärlig inbillningskraft att författa en dystopi. Att folk fördummas av teve är inte någon världsomvälvande insikt, och som en utgångspunkt för en dystopi är det i dag en trött kliché och var det antagligen redan när Bradbury skrev sina berättelser. Hans förtjänst var inte så mycket att vid sidan om alla sina ”underhållningsskriverier” kunna välja ett sådant här ”samhällskritiskt” tema, utan snarare hans förmåga att såsom en benådad historieberättare kunna koka en välsmakande soppa på den här spiken.

En tällä halua sanoa että Bradburyn kertomukset olisivat olleet vailla ”sanomaa”. Sitä niistä löytyi useinkin, mutta se oli ajaton sanoma ihmisen osasta, ei poliittinen eikä yhteiskuntakriittinen. Hänen parhaat novellinsa ovat suorastaan myyttejä, kuten esimerkiksi tarina viikatemiehestä kokoelmassa ”Lokakuun maa”. Viikatemies on tavallinen amerikkalainen farmari, joka eräänä kauniina päivänä huomaa, että se vilja, jota hän niittää, onkon samanaikaisesti ihmisiä. Hän pääsee selville siitä, mitkä korret edustavat hänen vaimoaan ja lapsiaan, ja yrittää säästellä niitä, mutta tämä johtaa vain siihen, että aika pysähtyy eikä maailmankaikkeus voi uudistua kuten sen pitäisi. Silloin hänen täytyy vastoin tahtoaan tarttua viikatteeseen ja niittää perheensä, ja hänen tuskastaan kasvavat suuret maailmansodat, kun hän pakkomielteisenä ja katkerana heiluttaa viikatettaan saralta toiselle. 

Härmed vill jag inte säga att Bradburys berättelser inte hade ett ”budskap”. Det hade de ofta, men det var ett tidlöst budskap om människans lott, inte ett politiskt eller samhällskritiskt. Hans bästa noveller är snarast myter, som t ex berättelsen om liemannen i samlingen Oktoberlandet. Liemannen är en vanlig amerikansk farmare, som en vacker dag upptäcker att den gröda han mejar egentligen samtidigt är människor. Han kommer underfund med vilka strån som står för hans fru och barn och försöker skona dem, men detta leder bara till att tiden stannar oich universumet inte kan förnya sig som det borde. Då måste han mot sin vilja ta till lien och hugga av sin familj, och ur den smärta som denna upplevelse inger mannen växer de stora världskrigen fram, när han obsessivt och bittert svänger lien genom tegarna.

Fahrenheitin sijasta nostaisin Bradburyn pääteokseksi Marsin aikakirjat. Tähän temaattisesti yhteen kuuluvien novellien kokoelmaan tutustuin ensimmäisen kerran jo pikkupoikana, kun olin jo oppinut lukemaan mutten vielä jaksanut mitään viikkolehtiä paksumpaa. Jossain aikakauslehdessä siteerattiin Mars-novelleista se kohta, jossa Maasta tullut uudisasukas tapaa marsilaisen autiomaassa. Maan mies ja marsilainen kuuluvat eri aikakausiin eivätkä voi koskettaa toisiaan: he kutsuvat toisiaan kummituksiksi, mutta päätyvät kuitenkin juttusille. Marsilainen kertoo millaiselta planeetta hänen aikanaan näyttää, kuinka siellä virtaa vesi, kauniit tytöt tanssivat ja yhtä kauniit veneet lipuvat joessa, mutta maan mies vastaa, että marsilaiset ovat kuolleet pois ja vesistöt kuivuneet. Tämä tapaaminen ja sen dramaattisuus Bradburyn kuvaamana teki suuren vaikutuksen viisi-kuusivuotiaaseen poikaan, ja oli miellyttävä jälleennäkeminen, kun törmäsin teinipoikana tähän samaan episodiin Bradburyn kirjassa. Toinen yhtä unohtumaton jakso on tarina vanhasta tiedemiehestä, joka rakensi itselleen robottiperheen menetettyään vaimonsa ja tyttärensä tuntemattomalle virustaudille. 

I stället för Fahrenheit skulle jag helst kalla Invasion på Mars (originalet heter The Martian Chronicles, Marskrönikorna) för Bradburys främsta verk. Min första bekantskap med denna tematiskt sammanhängande novellsamling stiftade jag redan som ett litet barn, när jag redan lärt mig läsa men inte ännu orkade med någonting tjockare än kolorerad veckopress. I någon tidskrift citerades den episod från Marsnovellerna där en nybyggare från Jorden möter en marsian på öknen. Jordingen och marsianen hör hemma i olika tidevarv och kan inte röra vid varandra: de kallar varandra spöken, men kommer ändå i samspråk. Marsianen berättar om hur planeten ser ut på hans tid, hur det finns vatten, vackra flickor och lika vackra båtar, medan jordingen bara konstaterar att marsianerna dött ut och vattendragen på planeten torkats. Detta möte, som Bradbury beskrivit med en dramatik som gjorde ett djupt intryck i den fem-sexårige gossen, kunde jag aldrig glömma, och det var ett trevligt återseende när jag som tonåring läste om episoden i Bradburys bok. En annan lika oförglömlig episod är historien om den gamle vetenskapsmannen som byggde en androidfru och en androiddotter för att ha sällskap när hans verkliga familj dött av okänd virussjukdom.

Runoilija ja romantikko Bradbury on nyt kuollut, mutta hänen uskomattoman rikas tuotantonsa elää. Tiedän hyvin lukeneeni vain pienen osan siitä: en esimerkiksi ole perehtynyt kauhuromaaniin ”Something Wicked This Way Comes”, joka on julkaistu suomeksi kahdellakin nimellä: ”Painajainen” ja ”Paha saapuu portin taa”: monet ovat kuvanneet sitä kasvuvuosiensa suureksi lukukokemukseksi. Teidän Bradburynne voi siis olla hyvin toisenlainen kuin minun.

Poeten och romantikern Bradbury är nu död, men hans oerhört rika författarskap lever. Jag är medveten om att jag bara är förtrogen med en mycket liten del av det: till exempel har jag aldrig läst skräckromanen ”Oktoberfolket” (en roman, som alltså inte ska förväxlas med novellsamlingen ”Oktoberlandet” - den svenska romantiteln är vilseledande, på engelska heter boken ”Something Wicked This Way Comes”), som många har kallat sin uppväxttids stora läsupplevelse. Er Bradbury kan alltså se ut helt annorlunda än min. 

Panu Höglund