Plaza

Aihealueet: Kulttuuri, Irlanti

kirjat, kirjallisuus, kieli, kemia, opiskelijat, oppikirjat, kirjakaupat, nettikaupat, Jumala, juntit

Siitä on jo yli viikko kun Patrikin päivän juhlaa vietettiin, mutta näköjään olen laiminlyönyt jokavuotisen perinteen eli Irlanti-aiheisen kirjoituksen päivän juhlistamiseksi. Toivonpa kuitenkin ettei ole liian myöhäistä. Koska hovihankkijani eli Litríocht.com -kirjakauppa Traleessa (Trá Lí) osallistuu näköjään nettikauppojen World Summit Award -kisaan tänä vuonna, minulla on hyvä tekosyy kirjoittaa siitä, kuinka yli kymmenen vuotta sitten aloitin tutustumiseni iirinkieliseen kirjallisuuteen.

Pääsyyllinen iiriharrastukseeni on tietysti Mirja Metsola, maineikas suomalainen dokumenttifilmien tekijä, joka teki vuonna 1982 televisiodokumentin iirin kielestä, Kahdesti syntynyt kieli. Minä satuin näkemään sen teinipoikana tölsöstä ja tuumin, että tuohan olisi siisti juttu harrastaa. Tosin kemia ja luonnontieteet sekä vielä puolan opinnot tulivat siihen väliin, mutta ensimmäisen iirin oppikirjani hankin jo nuorena kemianopiskelijana, kun satuin löytämään sellaisen turkulaisesta kirjakaupasta. Se oli Teach Yourself Irishin vanha versio, pieni sinikantinen kirja, jonka olivat laatineet Myles Dillon ja Donncha Ó Cróinín, molemmat tunnettuja iirin kielen tutkijoita. Dillon kuoli joskus 1970-luvulla, Ó Cróinín vuonna 1990; hänen poikansa Dáibhí Ó Cróinín on nykyään historian professorina Galwayssa. Niin pieneksi kirjaksi se oli hyvin tuhtia tavaraa, mutta metodeiltaan se oli sillä tavalla vanhanaikainen, ettei se riittänyt minulle; hankin sittemmin keskustelu- ja kommunikaatiopainotteisempia oppikirjoja.

Muistelen jo vähän yli kaksikymppisenä, virallisesti vielä kemian opiskelijana, tahkonneeni tuskaisesti iirinkielisyysliiton Feasta-lehden vuosikertaa teeskennellen, että muka ymmärsinkin siitä jotain - vaikka olin köyhä opiskelija, olin kuitenkin onnistunut jostain tiristämään rahat sen tilaamiseen. Se ilmestyi - ja ilmestyy vieläkin - kerran kuussa, mutta yhden numeron lukemiseen minulta meni useampia kuukausia, joten tilauksen jatkaminen oli epäkäytännöllistä. Sainhan minä ne läpyskät toki luettua, mutta siihen meni hyvinkin pari vuotta. Jutut olivat sitä tavallista kamaa eli Irlannin historiaa, Pääsiäiskapinan muistelua ja jonkin verran kulttuurijuttuja maailmalta, esimerkiksi Mihail Bulgakovin ja hänen Saatana saapuu Moskovaan -romaaninsa vaiheet neuvostosensuurin kynsissä selviteltiin eräässä artikkelissa.

1990-luvun alussa aloin päästä jotenkin jyvälle iiristä onnistuttuani hoipparoiden lukemaan läpi sen kaikkien irlantilaisten koululaisten kammoksuman teoksen eli Peig Sayersin omaelämäkerran Peig. Peig oli maalaiseukko, joka muisti niin paljon iirinkielisiä satuja ja mytologisia tarinoita, että hän herätti iirinkielisyysväen kiinnostuksen ja hänen elämäntarinansa merkittiin muistiin tulevia polvia varten - jo 1930-luvulla. Hän taisi silloin olla vähän yli kuudenkymmenen, mutta eli 1950-luvun lopulle - itse asiassa se naispuolinen kieliaktivisti, joka merkitsi hänen muistonsa paperille, taisi kuolla ennen Peigiä, joka oli oikea tervaskanto ja eli hyvin vanhaksi. Köyhän kalastajanvaimon tavoin hän kuitenkin koki paljon vastoinkäymisiä, esimerkiksi hänen rakas poikansa kuoli muistaakseni rantakalliolta putoamalla. Hän ei ollut ihan niin turmeltumaton juntti kuin eristyneen saaren asukkaan olisi pitänyt olla, sillä nuorena tyttönä hän oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan englantia kansakoulussa sekä ollut pitkään piikomassa läheisessä Dinglen kauppalassa, jossa asui hienoja - siis englanninkielisiä - ihmisiä.

Omasta mielestäni Peigin tarina ei ole ollenkaan tylsä tai ikävystyttävä, päin vastoin - mutta minä nyt olen joutunut kuuntelemaan vanhojen ihmisten muisteluksia karummilta ja köyhemmiltä ajoilta jo kotonani. Kuitenkin siinä vaiheessa kun olin kahlannut sen läpi kaipasin jotain muuta lukemista, rahaa vain ei oikein ollut eikä nettiäkään ilmaantunut kuvioihin ennen kuin pari vuotta myöhemmin. Siispä kirjoitin Anois-lehteen, nyttemmin jo lakkautettuun, ja pyysin lukijoita lähettämään minulle tarpeettomiksi katsomansa iirinkieliset kirjat. Ja tulihan niitä.

Walesissa asustava irlantilaissyntyinen herra nimeltä Barry Tobin lähetti minulle Ger Ó Ciobháinin omaelämäkerran An Giorria san Aer. Sekin on sellaisen ihmisen omaelämäkerta, jolla ei oikeastaan ole muuta syytä kirjoittaa omaelämäkertaa kuin hänen iirinkielisyytensä. Muistanpa kuitenkin että kirjassa oli kodikas tunnelma - sellainen, että äijät istuvat sadetta pitämässä mukavassa ja lämpimässä kapakassa tupakkia poltellen (siihen aikaan ja siinä paikassa tupakin nimi oli yleensä Woodbines eikä sen vaarallisuutta vielä ymmärretty) samalla kun uusien aikojen airut eli veain, pakettiauto, ajoi ohitse herättäen ukkojen kummastuksen.

Arvokkaamman lähetyksen sain runoilevalta munkilta nimeltä Mícheál Fearghus Ó Conchúir. Maailmankuvaltaan hän oli kovin vanhoillinen, kuten katolisilla hengenmiehillä tahtoo olla ikään kuin ammattitautina, mutta iirin kielen asia oli hänelle Jumalan antama tehtävä, ja hän lähetti minulle Donncha Ó Céileachairin ja Síle Ní Chéileachairin yhdessä kirjoittaman novellikokoelman Bullaí Mhártain sekä ensimmäisen koskaan Ulsterin murteella lukemani kirjan, Micí Mac Gabhannin muistelmateoksen Klondyken kultaryntäyksen ajalta - kirjan nimi on Rotha Mór an tSaoil.

Bullaí Mhártain, jonka kirjoittajat olivat luullakseni sisaruksia, oli kovin erilainen kuin olin oppinut odottamaan iirinkielisen kirjallisuuden olevan. Ainakin niminovelli tuntui olevan miltei iirinkielinen versio Hannu Salaman Juhannustansseista - seksiä ei ollut, mutta tanssit maalla oli, kaikkine asiaankuuluvine ristiriitoineen samoja tyttöjä tavoittelevien kaupunkinousukkaiden ja maalaispoikien välillä. Tarinan nimihenkilö oli tappelijakorsto, joka ei tosin osannut tanssia, mutta tuli kyllä tanssipaikalle mesoamaan, rikeeraamaan ja pretkuttelemaan. Olihan se kovin erilaista kuin mitä olin tottunut iirinkieliseltä kirjallisuudelta odottamaan, ja koko tarinan kielenkäytössäkin oli odottamatonta eloisuutta ja ronskiutta. Oikeastaan vasta siitä opin, että iiri oli oikeastikin elävä kieli, jolla saattoi puhua konkreettisista asioista, esimerkiksi uhata ihmisiä turpaanvedolla.

Mitä sitten tulee Rotha Mór an tSaoiliin - kirjan nimi tarkoittaa muuten ”Elämän suuri pyörä” - se taitaa olla noista varhaisista iirinkielisten maalaisihmisten elämäkerroista se, jonka ensimmäisenä haluaisin kääntää suomeksi. Se on nimittäin aikamoinen seikkailu, ja kertoja - ulsterilainen mies, joka meni nuorena kultakentille rakentaakseen siellä tienaamillaan rahoilla talon - oli karski ja kokemustensa kolhima mies, jonka tarinat olivat ehkä liiankin elämänmakuisia. Niistä tuli elävästi mieleen lapsuuteni pelottava televisiokokemus Lumikenttien kutsu (tähän kohtaan sitten taustalle Janne Tulkin tulkinta asianomaisen sarjan tunnuslaulusta), sillä kaikki Micín tapaamat kullanetsijät eivät olleet kovin miellyttävää porukkaa, ja erään kerran matkakumppanit aikoivat jättää hänet pulaan keskelle kultamaiden rannattomia lumikinoksia. Tästä petoksesta sankarimme jaksoi ilmeisesti vielä kirjaa sanellessaan järkyttyä.

Kyllähän nuorta iirin harrastajaa olivat irlantilaiset valmiita auttamaan kaikin tavoin. Itse asiassa se apu ja anteliaisuus taisi tehdä minusta viime kädessä paljon mukavamman ihmisen kuin aikaisemmin. Suosittelenkin kaikille masennuksesta kärsiville erakoille iirin kieleen perehtymistä. Asia on nimittäin niin, että mikään muu kieli ei ole tuonut minulle niin paljon ystäviä kuin iiri.

Panu Höglund