Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Irlanti

romaanit, novellit, kirjailija, kirjat, irlantilaiset, kirjallisuus, opiskelijat, runoilijat

On taas tullut se päivä, jolloin kaikki leikkivät irlantilaista, juovat kaljaa ja maalaavat kaupungin vihreäksi. Siksipä kai minullakin on lupa ottaa puheeksi eräs lempiaiheistani eli moderni iirinkielinen kirjallisuus, koska päivälle nimensä antaneesta pyhimyksestä kirjoitin jo viime vuonna. Juhlin itse hiukan etukäteen, koska Irlannin suurlähetystö piti omat pirskeensä jo viime torstaina, mutta oikea päivämäärä on tietenkin maaliskuun seitsemästoista. Suurlähetystö muuten oli valinnut oman juhlansa teemaksi Louis MacNeicen, joka on hyvin lukemisen arvoinen runoilija hänkin, jos kohta vain englanninkielinen. MacNeice oli protestanttisen pastorin poika, mutta hänellä oli sukua myös Connemarassa, joka on vielä nykyäänkin varsin iirinkielistä seutua.

Ensimmäisenä iirinkielisen kirjallisuuden suurista Patrikeista pitää tietysti mainita Pádraig Mac Piarais eli Patrick Pearse, joka on tunnetumpi irlantilaisena nationalistina ja vallankumouksellisena kuin kirjailijana. Sinn Féinin kirjakauppa jaksaa vieläkin myydä hänen valikoitujen novelliensa kaksikielistä painosta (jonka iirinkielinen puoli on sivumennen sanoen kelvottomasti toimitettu - kirjainten aksenttimerkit menevät miten sattuu), mutta kaupassa asioivat IRA:n ihannoitsijat tuskin vaivautuvat kirjaa lukemaan: heikäläisiä kiinnostanevat pikemminkin Pearsen poliittiset linjanvedot ja palopuheet, jotka mies laati englannin kielellä, kuinkas muutenkaan. Pearse ei ollut syntyperäinen iirinpuhuja, mutta kielitaidoltaan hän pääsi kyllä varsin lähelle sellaista, ja hänen novelleissaan on elävä kansankielen ja kansanomaisen kerronnan maku.

Vaikka Pearse oli nykynäkökulmasta hieman rasittava henkilö sekä piinallisen hurskaassa katolisuudessaan että sankarillista itsemurhaa ihannoivassa isänmaallisuudessaan, hänen lyhytproosansa ilmentää kirjoittajansa aate- ja arvomaailmaa hyvinkin kiinnostavalla tavalla. Novellissa nimeltä An Bhean Chaointe - Itkijänainen - tarinan kertoo nuori poika, jonka isä lähettää jonkinmoisille asioille. Poika tapaa matkallaan vanhan naisen, joka kertoo odottavansa omaa poikaansa tulevaksi asioilta, ja vähän kerrassaan nuorukaiselle - ja lukijalle - paljastuu, että naisen poika onkin itse asiassa joutunut brittien sortovallan uhriksi jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Propagandistinen pohjavire on siis ilmeinen, mutta tunnelmaltaan äärimmäisen surullinen novelli onnistuu ainakin avaamaan ikkunan Pearsen omaan sieluun ja motiiveihin.

Toinen kaunokirjallinen Patrik oli Pádraic Ó Conaire vanhempi, joka eli noin viidenkymmenen vuoden pituisen elämän vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Häntä voi pitää iirinkielisen kirjallisuuden Aleksis Kivenä monessakin mielessä, sillä hän kirjoitti ensimmäisen todellisen iirinkielisen romaanin. Ennen häntä sitä oli tosin kokeillut katolinen pappi Peadar Ua Laoghaire, mutta hänen yritelmänsä hajoaa käsiin, eikä se oikeastaan ole muuta kuin joukko hurjia juttuja kansansatujen hengessä - nyttemmin iirinkielisiä kansantarinoita on julkaistu sellainen määrä, että niiden lukemiseen pystyy hyvinkin käyttämään loppuikänsä. Ó Conairen ainoassa romaanissa - sen nimi on Deoraíocht, Maanpako - kerrotaan auto-onnettomuudessa groteskisti rampautuneen irlantilaisen miehen tarina minä-muodossa.

Mies saa aluksi rampauttajiltaan säkillisen kultarahoja korvaukseksi vammautumisestaan, mutta ryyppää rahat nopeassa tahdissa: kirjan ensimmäinen luku - ensimmäinen luku se kai oli? - päättyy lauseeseen Viina silasi kullalla kaiken, mitä ympärilläni näkyi. Kun viimeinenkin kultapunta on mennyt, antisankari joutuu pestautumaan sirkuksen hirviönäyttelyn vetonaulaksi. Romaanissa vallitsee kannesta kanteen kammottava tunnelma, koska on ilmeistä, että tässä ollaan nyt epätoivoisen, hulluuden partaalla keikkuvan miehen pään sisällä. Rääsyläis- ja rappioelämän kuvaukset ovat muutenkin luonteenomaisia Ó Conairelle, joka vietti suuren osan elämästään kulkurina ja myös kirjoitti aiheesta runsaasti novelleja. Hän kuoli köyhien sairaalassa 1920-luvulla. Isä Peadar Ua Laoghairen kaltaiset kristillissiveellisesti asennoituvat arvostelijat paheksuivat Ó Conairen teoksia, erityisesti hänen romaaniaan - rähjäinen realismi ei oikein puhutellut heitä.

Ó Conaire täytynee laskea syntyperäiseksi iirinpuhujaksi, vaikka hän varttuikin kielellisesti melko vaihtelevaisessa ympäristössä. Hänen iirinsä on suoraviivaista ja selkeää, jotkut ovat vastoin parempaa tietoa moittineet sitä köyhäksikin; se on kielen opiskelijoille helppolukuisempaa kuin monien itsetarkoituksellista maalaissananrieskaa tyrkyttävien, hersyvää kansankuvausta (urgh!) edustavien keskinkertaisten kirjailijoiden iiri. Vaikka Ó Conaire kirjoitti synkeän realistisista aiheista, hänessä oli romanttinenkin puolensa, joka näkyy vaikkapa Deoraíocht-romaanissa hämmentävän runollisina tunnelma- ja maisemakuvauksina. Myös kansallisromanttiset aiheet kiehtoivat häntä: tästä esimerkkinä voi mainita nuorille kirjoitetun historiallisessa pienoisromaanin Brian Óg ja novellikokoelman Seacht mBua an Éirí Amach, ”Kapinan seitsemän voittoa”. Jokaisen tämän kokoelman sisältämän kertomuksen ratkaisijaksi ja huipennukseksi nousee vuoden 1916 Pääsiäiskapina. Ajan mittaan Ó Conairen lukuisat novellit alkoivat toistaa itseään, koska mies kärsi irlantilaisten kirjailijoiden ammattitaudista - liian tuttavallisista suhteista tuliliemeen, kuten tunnettu raittiuskirjailija Jack London sanoisi. Ó Conairen tärkeimmät novellit on kerätty nättiin pieneen vihreäkantiseen kirjaan nimeltä Scothscéalta, ”Valiotarinoita”, jota suosittelen tietenkin varauksetta kaikille iirin kielen opiskelijoille (tiedän, että joku sellainen kyllä lukee tämän ennemmin tai myöhemmin).

Pádraic Ó Conairella oli vuotta nuorempi kaima, joka ei luullakseni ollut ainakaan kovin läheistä sukua maestrolle: Pádhraic Óg Ó Conaire. Óg tarkoittaa nuorta, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa nuorempaa, junioria; etunimen kirjoitustapa viittaa kirjailijan omaan murretaustaan ja ääntämykseen. Hänen tuotantoonsa en ikävä kyllä ole voinut tutustua - hänellä on viihdekirjailijan maine, ja suuressa tutkimuksessaan iirinkielisen romaanin historiasta Alan Titley on sanonut, että Pádhraic Óg kirjoitti lähinnä kioskikirjallisuustyyppisiä rakkaustarinoita, jotka vain oli sijoitettu connemaralaiseen maaseutumiljööseen. Aikalaisten tuomio oli lempeämpi: heidän mukaansa Pádhraic Óg osoitti, että iirinkielisiä kirjoja voi lukea ajanvietteenä. Ikävä kyllä niistä ei ole otettu uusia painoksia - minä kyllä haluaisin lukea.

Pyhän Patrikin nimeä kantoi myös Pádraig Ua Maoileoin, joka kuoli muistaakseni joskus 1990-luvun lopulla, varsin korkeassa iässä. Hän oli melko läheistä sukua Tomás Ó Criomhthainille. Tämä oli Blasket-saarten omaelämäkertakirjailijoita, ts. yksi niistä ”turmeltumatonta iirinkielistä elämäntapaa” edustaneista elävistä muinaismuistoista, joiden omaelämäkertoja irlantilaiset koululaiset ovat vuosikymmenten ajan lukeneet pakkopullana oppiakseen kunnon iiriä ja tullakseen aidommiksi irlantilaisiksi kuin vanhempansa. Pádraig Ua Maoileoin keskittyi omissa kirjoissaan kyseenalaistamaan noiden omaelämäkertojen pohjalta luodun ihannekuvan ja kertomaan iirinkielisten rannikkoseutujen todellisesta elämästä: eristyneisyydestä, mökkihöperyydestä ja autioitumisesta. Nuorena miehenä kolmikymmenluvulla hän muuten alkoi poliisikonstaapeliksi, kuten monet senaikaiset iirinkieliset maalaisnuorukaiset, ja kirjoitti kokemuksistaan reippaan muistelmateoksen tai ehkä omaelämäkerrallisen romaanin De Réir Uimhreacha, ”Numeroiden mukaan”. Hänen myöhemmistä romaaneistaan tärkein on Bríde Bhán, romaani tytöstä, johon kaikki iirinkielisen kylän pojat ovat rakastuneita ja joka juuri siksi emigroituu Amerikkaan, pakoon sekä poikia että syrjäkylän ahdistavaa elämää yleensä.

Tällä hetkellä kirjoittavista iirinkielisistä Patrikeista tärkeimmät taitavat olla Pádraic Breathnach ja Pádraig Ó Cíobháin. Jälkimmäisen olen tavannut henkilökohtaisestikin, ja hän on varsin sympaattinen mies, mutta hänen kirjallisesti ja intellektuaalisesti tavattoman kunnianhimoiset romaaninsa eivät oikein ole jaksaneet saada minua innostumaan. Olen itse pitänyt enemmän pikkupojan näkökulmasta kirjoitetusta, ilmeisesti kirjailijan lapsuudesta kertovasta romaanista An Gealas i Lár na Léithe (”Kirkkaus harmauden keskellä”) - muilta osin herran suuret aikaansaannokset ovat jääneet minulta yleensä kesken. Hän ei muuten sanottavasti arvosta kaimaansa Breathnachia: erään kerran hän vilkaisi jonkin iirinkielisen lehden julkaisemaa Pádraic Breathnachin novellia nähteni ja sanoi minulle novelliin viitaten: Ráiméis! (”Hölynpölyä!”)

Valitettavasti, tai onneksi, minun täytyy kuitenkin todeta, että kaikki, mitä Breathnach kirjoittaa, ei suinkaan ole hölynpölyä. Itse asiassa olen pitänyt paljonkin hänen romaanistaan As na Cúlacha, joka kertoo tynnyrissä kasvaneen irlantilaisen nuorukaisen kulttuurisokista hänen saapuessaan hurskailta syrjäkyliltä Beatlesien aikakauden Lontooseen. Bordellit ja porno ovat briteissä avoimesti näkyvillä, maanmiestenkin puheet ovat seksuaalisesti vihjailevia, mutta nuorukainen päätyy lopulta hullujenhuoneelle, koska ei kykene sovittamaan yhteen näissä olosuhteissa voimistuvia sukupuolisia himojaan ja toisaalta ankaralta äidiltä saamaansa jumalista kasvatusta. Mielenterveyden järkkyminen on kuvattu melko uskottavasti sisältä päin, ja kuka tahansa myöhästyneen ja rankan murrosiän kokenut pystyy samaistumaan romaanin päähenkilöön.

Näin siis ovat kirjoitelleet Irlannin iirinkieliset Patrikit. Joskus toiste voisin yleisön pyynnöstä huolimatta kertoa iirinkielisestä nykykirjallisuudesta laajemminkin. Sen verran taidan kuitenkin lisätä, että Irlantia on kohahduttanut pienoinen skandaali: donegalilainen runoilija ja Jack Kerouacin ihailija, syntyperäinen iirinpuhuja Cathal Ó Searcaigh, joka tunnetaan mm. hienosta iirinkielisestä Nepalin-matkakirjasta, on joutunut julkisesti häpeäpaaluun seksiturismista syyteltynä. Ó Searcaighin pettynyt ihailija Neasa Ní Chianáin on näet tehnyt entisen sankarinsa Nepalin-matkoista dokumenttifilmin, jossa hän väittää Ó Searcaighin, tunnustautuneen homoseksuaalin, käyttäneen hyväkseen paikallisia nuoria poikia Katmandussa. Varsinaisesta rikosepäilystä ei ole kyse, koska pojat eivät Nepalin lakien mukaan enää olleet alaikäisiä; sitä vastoin viidenkymmenen ikää tärppivän kirjailijan kyllä katsotaan menetelleen moraalisesti paheksuttavalla tavalla käyttäessään rikkaan länsimaalaisen asemaansa hyväksi nuorten poikien viettelemiseen. Suuri kysymys on, onko Ó Searcaigh seksituristi, hyväntekijä vai jotain siltä väliltä - ehkä molempia yhtaikaa?

Panu Höglund