Plaza

Aihealueet: Päihteet, Yhteiskunta, Kulttuuri

urheilijat, jääkiekkoilijat, viina, alkoholi, kirjailija, urheilu, Julkkikset, valehtelu, motellit

Muuan huippuluokan jääkiekkojoukkue, jonka nimeä en vaivaudu mainitsemaan (kaikki ne ovat samaa porukkaa), joutui vallan iltapäivälehtien otsikoihin tapeltuaan kännipäissään Ruotsin-laivalla. Länsinaapuriin oli miehissä menty käymään muutama ottelu pohjoismaisia joukkueita vastaan, ja kun kerran suomalaisia lätkämiehiä ollaan, niin totta mooses kaikki vastustajat oli voitettu. Kun menestys oli näin hyvä, valmentaja, kuten Arto Paasilinnan unohtumaton siltainsinööri Jaatinen, antoi miehilleen luvan viettää päivän viinan merkeissä.

Mahdolliset moralisoinnit valmentaja väistää etukäteen toteamalla, että hänellä ei ole tapana järjestää joukkueelleen ”mitään rippikouluretkiä” - isojen ja riskien miesten, myös jääkiekkomiesten, tapoihin kun kuuluu ottaa väkevää häppää limukan sijasta, kun juhlitaan. Ja senhän tietää, että kun mennään laivalle isoissa ja riskeissä miehissä remuamaan, tulee helposti kinaa muiden isojen ja riskien miesten kanssa, usein sellaista kinaa, joka kärjistyy käsirysyksi. Päätoimisesti urheilevaa jääkiekkoilijaa provosoiva poskisolisti taas joutuu helposti käsitöihin koko joukkueen kanssa, koska alan ammattitaitoon kuuluu oleellisena suorastaan vaistomainen tapa pitää pelikaverin puolta, jos joku uhkailee tätä.

Siihen en ota kantaa, oliko syy tällä kertaa jääkiekkoilijoiden vai heidän kanssaan riidelleen miehen. Valmentaja antaa ymmärtää, että uppo-outo uhoaja haastoi riitaa ja pelaaja väittää saaneensa odottamatta turpiinsa, eikä kumpikaan väite kuulosta ihan mahdottomaltakaan. Kuuluisilla miehillä on tunnetusti aina vaivoinaan kaikenlaisia vainoojahyypiöitä, joille kyseinen julkkis merkitsee jonkin halveksittavan tai vastenmielisen asian ruumiillistumaa ja jotka uskovat tuon asian poistuvan maailmasta poistamalla julkkis. Lisäksi huvipaikoissa esiintyy valtavasti itsetarkoituksellisia riitelijöitä, joiden elämänsisältö tuntuu olevan - ei välttämättä vetää pienempiään turpiin, vaan - saada itse isommiltaan köniin, jotta heidän masokistis-sosiaalidarwinistinen käsityksensä maailmasta väkivaltaisten pahisten taistelukenttänä saisi vahvistusta.

Tuntuu kuitenkin siltä, että pitkä matka on kuljettu minun nuoruuteni päivistä, jolloin ihan vakavissaan markkinoitiin nuorille urheilua ”vaihtoehtona” kännäämiselle, tappelemiselle ja päihteiselle elämäntavalle. Tällaisissa yhteyksissä mieleeni palaa se ikimuistoisen idioottimainen television tietoisku - tiedättehän te ne 70-80-luvun tietoiskut, joiden alussa uhkaava koura napsautti äänekkäästi sormiaan ja osoitti syyttävästi katsojaa - jossa ensin näytettiin masentavan laskuhumalaista disko- tai yökerhomiljöötä, sitten sen vaihtoehtona nuoria reippaita tyttöjä koripalloharjoituksissa. Taustalaulu oli tietenkin laadittu kuvakielen mukaan, eli yökerhoelämää säesti syyttävä-ääninen tyttö, joka lauloi: …joku halaa, vannoo valaa muka…kiitos ei… Kun siirryttiin urheilijatyttöjä esitteleviin kuviin, laulun rytmi muuttui reippaaksi ja sanatkin olivat optimistisemmat: Kuviot on toiset mun, niillä paljon paremmin mä onnistun.

Me, jotka oikeasti elimme varhaisnuorina tai yläasteikäisinä niitä aikoja, tiesimme hyvin, että liikuntaharrastus ja kännissä rähinöinti eivät millään tavalla sulkeneet toisiaan pois, pikemminkin päinvastoin. Samat kaverit, jotka kuuluivat urheiluseuroihin, myös ryyppäsivät innokkaasti, polttivat kuin pyromaanit ja hakkasivat pienempiään ja heikompiaan että näiden kylkiluut soivat kuin ksylofoni. Tuo tietoisku oli niin läpifalski, että sitä katselemalla sai varsin elävän mielikuvan siitä, miltä Itä-Euroopan kansoista tuntui katsoa illasta iltaan ilmiselvän valheellisia ohjelmia.

Siihen aikaan ei myöskään kirjoitettu lehdissä, ei edes paheellisissa juorulehdissä, urheilijoiden kännitoilailuista. Oikeutta myöten pitää kylläkin muistaa, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden kohellukset olivat 60-luvulta alkaen vakiintuneet legitiimeiksi juorukirjoitusten aiheeksi, samoin käsitys kulttuuripiirien elämästä jatkuvana kaatokänninä, jota rytmittivät korkeintaan huumekokeilut ja ryhmäseksiorgiat. Vaikka joukossa toki oli selviä tragedioitakin - Timo K. Mukan elämän tunnetusti tuhosi juorulehtien kirjoittelu - suuri osa juopottelevista ja räyhäävistä taiteilijoista ja kirjailijoista lienee viljellyt örseltävän boheemin julkisuuskuvaa ihan tietoisesti ja tahallaan, visussa symbioosisuhteessa lehdistön (ryyppykaveriensa) kanssa. Näin hyvien apajien ulkopuolella juorutoimittajien ei välttämättä edes kannattanut kalastaa. Itse asiassa Matti Nykänen taisi olla ensimmäinen urheilija, jonka alkoholivaikeudet ja hillitön elämäntyyli oikeasti nousivat lehtien palstoille; ja silloinkaan sanoja ”viina” tai ”alkoholi” ei uskallettu heti painaa, vaan aika pitkään turvauduttiin hermostuneen vihjailevaan salakieleen, josta Matin ongelmien laatu piti lukea rivien välistä.

Tietysti urheilun ja alkoholin liitto oli havaittavissa muutenkin kuin nuorison elämässä. Milloin valmentajansa tuskin hillitsemä urheilujoukkue terrorisoi junan matkustajavaunua ryyppäämällä avoimesti, spurgumaisesti öristen, eikä konduktööri voinut heittää kisakenttien sankareita pois kulkuneuvosta. Milloin Heinolasta nousi bussiin vierumäkeläisiä muskeliurhoja, jotka linnoittautuivat takapenkille ryyppäämään, pummailivat matkustajilta tupakoita ja uhkailivat nuorta hentoa bussiemäntää raiskauksella, kunnes kaikkien helpotukseksi nousivat autosta Joroisissa jatkaakseen juopottelua osuvasti nimetyssä motelli Joronjäljessä. (Kyseisen ikimuistoisen bussimatkan tein muistaakseni keväällä 1986.)

Ehkä pitäisi jollain tasolla olla kiitollinen siitä, että Suomi on muuttunut näissäkin asioissa rehellisemmäksi ja jääkiekkovalmentaja voi sanoa avoimesti, että ryyppääminen ja tappeleminen kuuluu oleellisena osana huippu-urheilijan maailmaan. Toisaalta - ”rehellisyys” ei itsessään ole niin suuri hyve kuin meillä Suomenmaassa usein ajatellaan: kuten muuan naiskommentaattori juuri sanoi kommenttiosastollani, hänen mielestään reilu väkivaltainen raiskaaminen on ”rehellisempää” kuin naisen vietteleminen huiputtamalla. Hallittu annos tekopyhyyttä ja velvollisuudentunnosta harjoitettua valkoista valehtelua tekee elämästä ”rehellisen” avointa barbariaa sivilisoituneempaa ja siedettävämpää.

Panu Höglund