Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Siirtolaisuus

kirjat, amerikanirlantilaiset, Frank McCourt, Yhdysvallat, Irlanti, kirjallisuus, huumori, kirjailija, irlantilaiset, Amerikka

Suomessa vieraili äskettäin Pulitzer-palkittu amerikanirlantilainen muistelmakirjailija Frank McCourt, jonka nimen minä tietysti haluaisin mieluummin kirjoittaa muodossa Proinsias Mac Cuarta. Sukunimi näet sattuu olemaan sama kuin Séamus Dall Mac Cuartalla, iiriksi runoilleella sokealla ulsterilaisbardilla, joka eleli 1600-1700-luvuilla. En tiedä, onko Frank McCourt sukua Séamus Dall Mac Cuartalle, mutta Ulsterista hänen isänsä ainakin oli kotoisin. McCourt tuli vuosikymmen sitten kuuluisaksi lapsuuden- ja nuoruudenmuistelmallaan Seitsemännen portaan enkeli. Vaikka ainoa kirjassa esiintynyt iirinkielinen sana oli amadán, ”ääliö”, eikä McCourt osannut kirjoittaa sitäkään oikein, hänen kirjansa käsitteli juuri iirinkielisen kirjallisuuden tyypillisiä teemoja, jopa siinä määrin, että sitä lukiessani aivan sormeni syyhysivät kääntää se iiriksi pelkän harjoituksen vuoksi. Tietääkseni sitä ei ole iirinnetty kokonaisuudessaan, mutta muistelen jonkin iirinopiskelijoille tehdyn CD-rompun sisältävän käännöskatkelman siitä.

Iirinkielisessä muistelmakirjallisuudessa maastamuutto Amerikkaan on yhtä keskeinen teema kuin turpeenkorjuu. Koska suomalaisten lukijoiden on kohtuutonta odottaa ymmärtävän iirinkielisten sisäpiirivitsejä, tämä täytynee selittää samantien: iirinkielisissä maalaisihmisten omaelämäkerroissa, joita pidetään parhaina mahdollisina lukemistoina hyvää ja sujuvaa iirintaitoa tavoitteleville kielenharrastajille, on aina luku, jonka otsikko kuuluu Ag Baint Mhóna - Turvetta kiskomassa. Mutta jokseenkin yhtä usein omaelämäkertojen kertojaminät astuvat ”valkoiseen laivaan” (an bád bán) matkustaakseen rajattomien mahdollisuuksien ”uudelle saarelle” (an tOileán Úr), joka on aina täynnä elämää suurempia seikkailuja. Vaikka kotia ja iirin kieltä tuleekin ikävä, tylsäksi ei elämä Valloissa yleensä pääse muodostumaan.

Iirinkielisten Amerikan-matkaajien perusasenne onkin yleensä myönteinen kiinnostus uuden maailman ihmeitä kohtaan, ja koska he löytävät rapakon takaa aina sekä maan- että kylänmiehiä, puhumattakaan irlantilaisten omista klubeista - tai pikemminkin ”haaleista”, kuten amerikansuomalaiset sanoisivat - mistään maahanmuuttajan kosmisesta yksinäisyydestä ei ole pelkoa. Matkaan lähdön pääsyyksi esitetään nuoren ihmisen uteliaisuus, ei varsinaisesti mikään kotiseudun kurjuus: esimerkiksi omaelämäkerran Rotha Mór an tSaoil (”Elämän suuri pyörä”) vanhoilla päivillään vahalieriöille sanellut, 1800-luvun lopussa Klondyken kultakentille lähtenyt Micí Mac Gabhann joutui kyllä veropoliisin vainoaman viinanpolttajaisänsä poikana kokemaan kaikenlaisia ikävyyksiä, mutta loppujen lopuksi hänkin tuntuu matkanneen meren taakse ennen kaikkea uutta nähdäkseen ja kokeakseen.

Yhdysvallat on tunnetusti pitkälti ulsterilaisten protestanttien perustama ja kehittämä maa - amerikkalaisella terminologialla puhutaan ”skottilais-irlantilaisista”, mutta kyse on juuri samasta kansasta ja samasta uskonnollisesta perinteestä, jonka piiriin vaikkapa pastori Ian Paisley kuuluu. Alkujaan amerikkalainen valtavirtanäkemys katolisista irlantilaisista olikin ulsterilaisen protestantismin mukainen: he olivat pitkään amerikkalaisen yhteiskunnan halveksittua pohjasakkaa, kunnes onnistuivat nousemaan arvoon arvaamattomaan Amerikan sisällissodan myötä. Sodassa taisteli kokonaisia irlantilaisia osastoja Unionin puolella, jos kohta vastapuolellakin oli irlantilaisia. Joka tapauksessa sisällissodan jälkeen ja pitkälti irlantilaissotilaiden nauttiman suosion ansiosta amerikanirlantilainen kulttuuri hyväksyttiin osaksi yleisamerikkalaisuutta.

Yksi tämän seurauksista oli, että Yhdysvalloissa uskotaan laajalti varsin naiiviin, IRA-nationalistiseen tulkintaan Irlannin historiasta. IRA:n terroristien tukeminen on ollut amerikanirlantilaisille niin valtavirtaista toimintaa, että on varsin helppoa löytää amerikkalainen, joka suhtautuu muslimiterrorismiin hyvinkin ankarasti ja republikaanisesti, mutta joka pitää IRA:ta romanttisten vapaustaistelijoiden salaisena armeijana ja on rahoittanut sen toimintaa jopa pahimpina pomminräjäyttelyaikoina.

Frank McCourtin esikoisteos kyseenalaisti ennen muuta amerikkalaiset kliseet Irlannista ja irlantilaisuudesta. Köyhän, mutta idyllisen vihreän saaren sijasta se kertoi kyräilevistä nurkkapatriooteista, jotka eivät olisi hyväksyneet limerickiläiselle tytölle ulsterilaista miestä. Terveen ja jumalisen maalaiselämän asemesta McCourt kertoi kaupunkislummeista, joiden elämäntyyliä ei voinut oikein nimittää työväenluokkaiseksikaan, koska työtä ei ollut. Ei ainakaan McCourtin isälle, joka keskittyi lähinnä seilaamaan kapakasta toiseen - nimenomaan seilaamaan, täydessä seilissä. Vapaustaistelu ja nationalismi taas olivat lähinnä juopon tekosyy vältellä töitä ja perheenisän vastuuta: totta kai hän ryyditti kapakkaseikkailujaan hoilaamalla kaikkia niitä kapinallislauluja, joilla amerikanirlantilaisetkin vahvistavat mielellään identiteettiään: The Bold Fenian Men, The West is Awake, A Nation Once Again jne.

Kirkko näyttäytyi pikku Frankille lähinnä tylyjen pappismiesten kansoittamana rikkaana, mutta kitsaana päällepäsmääjä- ja nipottajainstituutiona. Seksuaalisuudelle se osasi tietysti asettaa ankarat rajat, joita sitten miehissä rikottiin. Huumoria kirjassa oli vähänlaisesti - lähinnä se oli sitä ilotonta huumoria, jota syntyy kurjuuden kasvaessa täysin absurdeihin mittoihin.

Iirinkielistä kirjallisuutta lukeneelle tässä kaikessa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Esimerkiksi Máirtín Ó Cadhain, 1900-luvun suurin iirinkielinen modernistikirjailija, jonka kielelliset kokeilut eivät missään mielessä jää jälkeen James Joycesta - hänen kirjallisesta jäämistöstään on löydetty mm. romaani Barbed Wire, jota voidaan pitää iirinkielisenä vastineena Finnegans Wakelle - uskalsi kirjoittaa omasta iirinkielisestä kotiseudustaan varsin illuusiottomasti jo 1940-luvulla, jolloin syntyi hänen ensimmäinen (ja ainoa elinaikana julkaistu) romaaninsa Cré na Cille.

Kirjan nimi tarkoittaa ”Kirkkomaan multa”, ja se kertoo kylähautausmaan vainajista, jotka ylösnousemusta odotellessa käyvät loputtomia keskusteluja maanpäällisen elämänsä asioista. Yleensä nämä asiat ovat tavattoman profaaneja ja materialistisia: esimerkiksi kalleimmalla hautapaikalla makaava vainaja paheksuu syvästi sitä, että joutui kuolemansa jälkeen kaikenlaisen rahvaan sekaan, vaikka nimenomaan maksoi päinvastaisesta. Máirtín Ó Cadhain esittää ylipäätään maanmiehensä niin pikkumaisina ja kyynisinä, että hänen kirjansa olisivat saattaneet jäädä julkaisematta, jos hän olisi kirjoittanut ne englanniksi - hänen onnekseen tyhmä sensuuri osasi iiriä liian huonosti.

Eikä nyttemmin tarvitse rajoittua edes iirinkieliseen kirjallisuuteen. Vaikkapa Roddy Doylen Nimeni on Henry Smart panee raa’asti halki, poikki ja pinoon koko sen nationalistisen mytologian, joka innoittaa amerikanirlantilaisia IRA:n ystäviä. Sen köyhälistökuvausten raaka huumori peittoaa täysin McCourtin, joka on loppujen lopuksi vain reportteri ja muistelija, ei kaunokirjailija.

En toki sano, ettei Frank McCourt olisi amerikkalaisissa oloissa ansainnut Pulitzeriaan; ja saattaa olla, että hänen kolmas muistelmakirjansa Liitupölyä, jota hän ilmeisesti kävi Suomessakin markkinoimassa, on aivan lukemisen väärti. Mielestäni hän on kuitenkin tyypillinen esimerkki kirjailijasta, joka on päässyt esimerkiksi Suomessa luetuksi vain siitä syystä, että se, mitä Yhdysvalloissa pidetään tärkeänä ja oleellisena, käännetään automaattisesti suomeksi. Seitsemännen portaan enkeli oli relevantti Yhdysvalloissa ja amerikanirlantilaisessa yhteisössä, mutta me olemme voineet lukea irlantilaisen kaupunkiköyhälistön kurjuudesta jo Christy Brownin omaelämäkerrasta Vasen jalkani. Se lähinnä ihmetyttää, että amerikanirlantilaiset tarvitsevat amerikanirlantilaisen kirjailijan vääntämään rautalangasta, miten viheliäistä köyhien elämä oli Irlannissa puoli vuosisataa sitten, vaikka Irlannin omat kirjailijat - myös englanniksi kirjoittavat - ovat käsitelleet tätä tematiikkaa jo kauan.

Panu Höglund