Poliittista taidetta ja muuta roskaa
27.1.2010
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Politiikka
Taidepiirejä hallitsevat taistolaisten kakarat saivat päähänsä nerokkaan idean perustaa Suomeen yhdistyksen vasemmistolaisille taiteilijoille, ihan niin kuin tämä keskinäisen kehumisen ja poikkinainnin kerho ei jo ennestään päättäisi siitä kuka tässä maassa saa apurahaa ja sisäfileetä. Koska vanhemman sukupolven lehtineekerit saivat tästä tekosyyn muistella vanhoja hyviä aikoja, Hesarin piti tietysti kutsua koolle raatinsa pohtimaan sitä ikävää kysymystä, kaivataanko taiteessa poliittista herätystä. Juu, kyllä, toimitti raadin enemmistö. Minä sanon siihen vain, että taitaa tämä suomalainen taide nykyään olla jo vähän liian hyvää, kun sitä pitää ruveta tuolla tavalla ehdoin tahdoin huonontamaan.
Asia nimittäin on niin, että poliittisesti tietoinen taide on yleensä huonoa, ja poliittisesti tiedostavat taiteilijat keskimäärin huonoja taiteilijoita. Jos nyt ajattelee esimerkiksi kuusi-seitsemänkymmenluvun vasemmistotaidetta, niin kuka niistä mesoavista kommunistikirjailijoista muistuu parhaiten mieleen? Tietenkin Hannu Salama, jolle kommunismi oli pikemminkin kotoa omaksuttu uskonto, osa persoonallisuuden rakennetta, kuin mikään varsinainen poliittinen herätys. Salama oli kuitenkin parempi kirjailija kuin poliitikko, ja hän kieltäytyi esittämästä suomalaista alaluokkaa moraaliltaan ylivertaisina ja parempina ihmisinä: hänelle sodanaikaiset maanalaiset kommunistit (jotka hän käsittääkseni tunsi perhepiiristään) olivat yhteiskunnan laitapuolelle ajautuneita ja sen arvoista vieraantuneita epätoivoisia, kurjia ihmisiä. jotka juuri sen epätoivoisuutensa ja kurjuutensa vuoksi joivat, naivat ja panivat teini-ikäisen tyttären vuokraisännän sänkyyn välttyäkseen häädöltä. Taistolaisten kanssa Salama joutui napit vastakkain juuri siksi - he olisivat halunneet ns. sosialistista realismia puhtoisine, ”positiivisine” sankareineen. On jotensakin kuvaavaa ja hupaisaa, että sitten kun taistolaisten mollaamisesta tuli muotia, yksi jos toinenkin mollaajista vaati Salamaa tilille siitä - hän nimittäin oli ainoa millään tavalla kommunistinen kirjailija, jonka he ollenkaan osasivat mainita. Ne todelliset puolueuskolliset olivat unohtuneet. Aulikki Oksanen? Kalevi Seilonen? Keitä ne semmoiset ovat? Emmäävaatiär.
Tällaisena pikkuporvarina olen itse sitä mieltä, että taide on sekä sanana että käsitteenä sukua taidolle ja taitavuudelle. Taiteilijaksi kuuluu alkaa sen vuoksi, että halutaan tehdä tai sanoa asioita taitavammin ja omaperäisemmin kuin muut. Pitää olla se paljon puhuttu oma juttu, joka pitää saada tehtyä. Taiteilijan poliittisessa tiedostavuudessa on se ikävä puoli, että poliittiset joukkoliikkeet pakkaavat olemaan tasapäistäviä ja tarjoamaan valmiita ratkaisuja, valmiita ajatuksia ja valmiita esteettisiä rajoituksia, joita ei sitten saa kyseenalaistaa, tai muuten on jengipetturi. Valitettavasti vain tällaisissa olosuhteissa syntyvällä tiedostavalla taiteella on taipumus painua unholaan sen jälkeen kun sen inspiroineet poliittiset kiistat ovat menettäneet merkityksensä. Jos poliittisesti sitoutunut taiteilija onnistuu sanomaan jotain yleisinhimillisesti puhuttelevaa, joka säilyttää arvonsa poliittisten suhdanteiden ohi ja yli, se on tietysti eri asia, mutta pahimmillaan politisoitunut taide on sellaista pikkusieluista räpellystä, joka kiistää kokonaan yleisinhimilliset tasot keskittyessään heittämään kiviä poliittisen vastustajan ikkunoihin.
Helsingin Sanomien raadissa sellaisesta pikkusieluisuudesta antoi loisteliaan esimerkin Annamari Vänskä, joka luonnehti Sofi Oksasen Puhdistusta ”neuvosto- ja vasemmistolaisvastaiseksi”(!). Nythän on niin, että Neuvostoliitto oli kiistatta yksi maailmanhistorian kamalimmista diktatuureista, jossa vainottiin karkeasti Vänskän omaakin viiteryhmää. Humaaniuden, rauhan ja yleisen hyvyyden puolestapuhujina esiintyneiden vasemmistoutopistien esiintyminen tämän hirmuvallan käsikassaroina on ihan oikeasti äärivasemmiston suuri historiallinen häpeä, jota sietäisi itsekriittisesti pohdiskella. Vänskän mielestä sellainen itsekritiikki edustaa kuitenkin ”porvarillista ideologiaa”. Hän ilmeisestikin kiistää sellaisen yleisinhimillisyyden, josta käsin voitaisiin paheksua sekä Hitlerin että Stalinin joukkomurhia.
Ylipäätään HS-raadissa esiintyneille vasemmistointellektuelleille on täysin vieras sellainen ajatus, että vasemmistolaiselle poliittisuudelle voisi olla mitään muita vaihtoehtoja kuin ”oikeistolainen rahan ja tehokkuuden palvonta”. Ilmeisesti ajatus siitä, että taide voisi olla moraalisesti poliittista - edistää yleisiä demokraattisia ja inhimillisiä ihanteita, jotka ovat sekä vasemmistolaisen että oikeistolaisen pikkupolitikoinnin yläpuolella - ei heikäläisille mene jakeluun. Eikä ihme: äärivasemmistolaiseen hurskasteluun kun kuuluu kyyninen ja pilkallinen suhtautuminen ”porvarilliseen” demokratiaan. Äärivasemmistolaisen mielestähän mikään ei muutu - ei saa muuttua - ennen kuin kaikki muuttuu, ja yhteiskunnallisten olojen kärjistyminen on hänelle hyvä uutinen, koska niin äärioikeiston voimistuminen, poliittisen kulttuurin yleinen raaistuminen kuin rasistiset väkivallanteotkin ovat hänelle vain merkkejä suuren yhteenoton, vallankumouksen, saapumisesta.
Kyllä minun puolestani taide saa käsitellä poliittisia kysymyksiä. Olen kuitenkin hiukkasen sillä kannalla, että esimerkiksi kirjailijan pitää ennen kaikkea osata ihan alansa tekniset taidot ja soveltaa niitä sujuvasti käytäntöön. Kirjailijan pitää osata kertoa tarinoita, jotka vetoavat ihmisiin. Jos poliittista sanottavaa on, niin se tulee kyllä tarinan aluskasvillisuuden läpi, ja se tulee sillä tavalla kirjailijan omien, aidosti koettujen tunteiden kautta, että se vetoaa lukijaan ihan toisella tavalla. Ikävä kyllä ”taiteilijan poliittinen herääminen” pakkaa tarkoittamaan käytännössä sitä, että joltakulta muulta lainataan joukko tylsiä poliittisia iskulauseita, joita sitten intetään joka paikassa, tavalla, joka häiritsee juonen kuljetusta ja tarinaa.
- Uusi IT-duuni - Puuttuva pala teknologiaosaamiseesiSaranen Consulting Oy
- Linux Kernel EngineerALFA-Henkilöstöpalvelu Oy
- Java-ohjelmistokehittäjä tai -arkkitehtiCodecenterOy
- QA Expert - Uusia testauksen tai laadunvarmistuksen ammattilaisiaSaranen Consulting Oy
- WebExpert - Visuaalisia web-kehittäjiäSaranen Consulting Oy
- EB Talent - Student Recruit - OpiskelijahakuEB, Elektrobit
- Kokenut BI-asiantuntijaPro-Source Oy
- Specialist - System Administrator and EngineerEuropol
- Kesäharjoittelija: sovelluskehittäjäElisa Oyj
- User Interface ProgrammerPro-Source Oy
- 1.
-
Ikävä kyllä ”taiteilijan poliittinen herääminen” pakkaa tarkoittamaan käytännössä sitä, että joltakulta muulta lainataan joukko tylsiä poliittisia iskulauseita, joita sitten intetään joka paikassa, tavalla, joka häiritsee juonen kuljetusta ja tarinaa.
————70-luvulla lapsuuteni viettäneenä muistan että tuo piti paikkansa myös lastenkulttuurissa.
- 2.
- 3.
-
Kyllä se on niin, että yksipuolisella ajattelulla ei tule hyvää taidetta. Se on myös yleisön aliarviointia. Me keskivertoihmisetkin ymmärrämme, että asioilla on useita puolia, jolloin yhden asian ajaminen alkaa pian ärsyttää. Esim. suomalaisista klassikkokirjailijoista niin Päätaloa, Huovista tai vaikkapa Waltaria voidaan pitää jossain määrin oikeistolaisina ja Linnaa demarina. Mutta mikä tekee heistä taitavia kirjailijoita? Se, että he kykenevät nousemaan henkilökohtaisten aatteidensa yläpuolelle ja tarkastelemaan asioita useilta eri puolilta. He myös uskaltavat laittaa itsensä peliin ja tarkastella kriittisesti omia mielipiteitään ja tekemisiään. Lähes kaikki kapitalismin mädättämät taiteilijat kykenevät moniarvoiseen yhteiskunnan tarkasteluun ja kaikkien kansanryhmien aseman kiihkottomaan tarkasteluun, mutta sosialistisen realismin tuhertajat eivät ole siihen koskaan pystyneet. Siksi he eivät saa aikaan kestävää taidetta.
Taistolaistaiteilijoiden vastapuoli olisi ehkä äärioikeistolaiset (ehkä ”uusnatsitaitelijat” tms.) taitelijat, mutta he ovat kyllä yhtä tuntemattomia. Minä en ainakaan tunne yhtään.
- 4.
-
Minulle joskus nuorena poikana sanottiin, kun ensimmäisiä kertoja noihin kirjoittajaympyröihin uskaltauduin, että hyvässä kirjallisuudessa pitää aina olla ”sanoma” (mikä yleensä tarkoitti senhetkisen älymystön trendiaatteiden alleviivaavaa ja yksisilmäistä julistamista), ja jos haluaa vain kertoa tarinoita, voi mennä baariin kertomaan niitä tarinoita kavereilleen. Jälkeenpäin ajatellen tuo on kyllä minusta ihan toisin päin - kirjoista on mukava lukea nimenomaan hyviä tarinoita, ja aatteeliset julistukset sopivat parhaiten sinne baarien nurkkapöytiin, missä eivät häiritse muita.
Shardik, ei tule minullekaan mieleen muita äärioikeistolaisia taiteilijoita kuin Seppo Lehto. :)
- 5.
-
”Shardik, ei tule minullekaan mieleen muita äärioikeistolaisia taiteilijoita kuin Seppo Lehto. :)”
Suomesta ei varmaan. Mutta Japanista Yukio Mishima, joka oli ihan pätevä kirjailija.
- 6.
-
”muita äärioikeistolaisia taiteilijoita kuin Seppo Lehto. :)”
Tom Clancy, jossa ollaan aina tappamassa jutkujen puolella musuja, mamuja, sosialisteja jne. puhdasotsaisesti kapitalismin puolella.
- 7.
-
Kansan Uutisten verkkolehdessä Sofi Oksanen on sitten julistettu natsiksi, koska on uskaltautunut olemaan neuvostovastainen:
http://www.kansanuutiset.fi/blogit/heidi-komulainen/sofi-oksanen-puhdistus
- 8.
-
Hyvä esimerkki taistolaisesta sisäsiittoisuudesta taitaa olla tämä Tusovka Ry, joka väittää tutustuttavansa suomalaisia venäläiseen populaarikulttuuriin yksinomaan feministi, burleski, juoppo- ja onanointilauluja esittävien taiteilijoiden musiikkia esiin tuomalla. Kaikki kaunis ja yleisinhimillinen taas on pannassa.
- 9.
-
Esim. suomalaisista klassikkokirjailijoista niin Päätaloa, Huovista tai vaikkapa Waltaria voidaan pitää jossain määrin oikeistolaisina
Päätalo on noista kolmesta ehkä vähiten poliittinen, mutta hänethän kyllä tunnettiin demarisympatioistaan. Ensimmäisisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945 hän jopa äänesti SKDL:ää. Vuoden 2000 presidentinvaaleissa sitten vastoin tapojaan Esko Ahoa, en tiedä tarkoin millaisin perusteluin.
- 10.
-
Entäs näyttelijät, teatterikouluun ei tainnut edes päästä 60-70 luvulla jos ei 0llut skdl:n jäsen.
- 11.
-
Hyvä kirjoitus Panu,jotensakin tähän tyyliin olen joskus pähkäillyt itsekin.Olivat kyllä hyytäviä nuo kaisakorhoset ja aulikkioksaset.Huuhaa Innanenhan teki näistä mainion ”radikaalipentujen laulu” nimisen kupletin,joka joutui soittokieltoon Ylessä.
- 12.
-
Tuo ”sanoman” etsiminen taiteesta ja pelkän viihdyttämisen paheksuminen jatkui mielestäni Suomessa suunnilleen Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Muistan esimerkiksi Helsingin Sanomien elokuva-arvostelijoiden haukkuneen 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa amerikkalaisia toimintaelokuvia sanoman puuttumisesta. Jos en ihan väärin muista niin ensimmäistä Die Hardia arvosteltiin Hesarissa siitä että kaikki ongelmat ratkaistaan väkivallalla eikä keskustelemalla ja elokuvassa ei ole syvempää sisältöä…
- 13.
-
Ana-1, minä muistan myös 80-luvun lopulta legendaarisen Hesarin arvostelun ensimmäisestä Indiana Jones -elokuvasta ”Kadonneen aarteen metsästäjät”. Se oli muistaakseni otsikoitu niinkin älykkäästi ja kypsästi kuin ”Amerikkalaiset ovat hyviä ihmisiä, kaikki muut pahoja”. Sittemmin sentään jopa Hesarin kriitikot ovat myöntäneet Indy-leffojen arvon pelkkänä harmittomana seikkailuviihdehömppänä ilman mitään kapitalistis-imperialistisia sivujuonteita. (Ja natsejahan niissä lähinnä pistettiin halvalla, mikä ei liene kenenkään sivistyneen ihmisen mielestä huono juttu.)
- 14.
- 15.
-
Hyvä kirjoitus, Panu!
Viimeiseen asti jännitin, onnistutko kytkemään aiheeseesi jotenkin ”kannabisuskovaiset”. Et kytkenyt, onneksi olkoon!
- 16.
- 17.
-
Monesta asiasta tässä samaa mieltä. Silti on pakko todeta, että ainakin suomalaiseen kirjallisuuteen ja rockmusiikkiin (muita taiteita en niin seuraa) kyllä kaivattaisiin vähän enemmän ns. yhteiskunnallista otetta. Tällä en ensinnäkään tarkoita, että kaikkien taiteilijoiden pitäisi sitä harrastaa: jokainen kertokoon siitä, mikä itseä kiinnostaa. Varsinkaan en tarkoita, että pitäisi julistaa jotain sanomaa tai dumata jotain toista.
Tarkoitan vain, että esim. palkittu suomalainen nykykirjallisuus on hyvin usein sellaista sisäänpäin kääntynyttä oman pään sisältä löytyvien maisemien tutkiskelua. Itse asiassa kriitikot ja palkintoraadit tuntuvat välillä suorastaan halveksivan sellaista kirjallisuutta, joka kuvaa laajempia yhteiskunnallisia kehityslinjoja. Esim. mainio Kjell Westö, jota pidetään ”viihdekirjailijana”, vaikka se on about ainoana sukupolvestaan onnistunut kuvaamaan parinkin suomalaisen nykysukupolven taustat ja murrokset ilman minkäänlaista puolueorientoituneisuutta. (Westö on tietysti sikäli huono esimerkki, että se jo Finlandiansa sai, mutta ainakin Helsingin yo:n kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, jossa taannoin erehdyin opiskelemaan, parikymppiset besserwisserit naureskelivat sille avoimesti. Heidän mielestään kun ”kertomukset ovat kuolleet”. Tällä he tietysti tarkoittivat, etteivät osaa itse keksiä kertomuksia.)
- 18.
- 19.
-
George Orwell, Aldous Huxley ja Anthony Burgess voisivat väittää vastaan. Heidän sangen poliittisia taideteoksiaan voidaan hyvällä syyllä nimittää kestäviksi.
- 20.
-
Hyvä taide tosiaankin nousee politiikan yläpuolelle. Ajatellaanpa vaikka Koskenniemeä, jota sotaaedeltävässä Suomessa pidettiin suunnilleen maamme kakkosrunoilijana (Eino Leinon jälkeen). Koskenniemi sanoitti Finlandia-hymnin ja Lippulaulun, ja tämä sitten olikin sodanjälkeisten vasemmistosukupolvien mielestä niin suuri rikos ihmisyyttä vastaan, että Koskenniemen paheksunta on yhäkin valtavirtaa tietyissä piireissä (jostain kumman syystä Leinon isänmaallisuus on unohtunut, ehkäpä siksi etteivät hänen kansallistunnonnostatusrunonsa ole niin tunnettuja).
Poliittiset runot kuitenkin muodostavat vain pienenpienen osan Koskenniemen tuotannosta, jonka johtavia teemoja ovat yksinäisyys, melankolia, kuolemanpelko ja maailmantuska. Näitä aiheita K. käsittelee sellaisella syvällisyydellä, mitä en nykyrunoudesta ole löytänyt. Poliittiset runot (varsinkin nämä tämänpäiväiset, mutta toisaalta K:n omatkin ajankuvarunot) tuntuvat pinnalliselta ja turhanpäiväiseltä tingeltangelilta K:n ikuisuutta ja ihmisluontoa syväluotaavien ahdistusrunojen rinnalla.
Sääli että stallaritaiteilijaklikki on tehnyt kaikkensa jotta noinkin hyvä runoilija unohdettaisiin.
Toinen aliarvostettu runoilija on Lauri Viita, joka kaiketi unohdettiin liiallisen nerokkuutensa vuoksi: keskinkertaiset kriitikot eivät tajunneet hölkäsen pöläystä mitä asiaa Viidalla oli.
- 21.
-
Tuota noin, Panu ehkä ei ole tietoinen siitä, että kyseinen vasemmistotaiteilijoiden perustama yhteistyöyhdistys on perustettu ja tarpeellinen juuri siksi, että uuden polven ihmiset haluavat käsittääkseni irrottautua ja erottautua siitä vanhasta taistolais-stalinistis-yksisilmäisestä kulttuurivasemmistolaisuudesta, ainakin tietyiltä osin. Tämä on ihan pelkästään terve ilmiö, ja kertoo ajatustoiminnan esiintymisestä kyseisessä porukassa.