Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Laki, Rikollisuus

kirjat, romaanit, kirjallisuus, plagiaatit, kirjailija, poliisi, rikokset, Klassikot, baski

Nyt muuan salapoliisikirjailija on jäänyt kiinni kuuluisamman kollegansa teosten plagioinnista - ilmeisesti kokonaisten jaksojen jäljentämisestä sanasta sanaan. Plagiaattikirjat vedetään pois kirjakaupoista, ja kirjalliseen varkauteen syyllistyneen kynäilijättären ura lienee tämän jälkeen katkolla. Vaikka tekijänoikeudet, vai mitä immateriaalioikeuksia ja älyllisen omaisuuden oikeuksia ne nykyään lienevätkään, on netin aikakaudella äänekkäästi kyseenalaistettu, ihan vielä ei toisten kirjoista saa aivan vapaasti kopsata sivuja; ja kirjailija, joka jää kiinni moisesta, menettää maineensa lopullisesti.

Plagioinnin rajat tietysti vaihtelevat. Kun kyse on salapoliisiromaanista, kirjallisen varkaan mainetta tuskin pystyy hankkimaan pelkästään kopioimalla juonikuvioita. On tapana sanoa, ettei maailmassa ole kuin viisi tai kuusi erilaista vitsiä, ja osapuilleen samaa voinee väittää perinteisistä salapoliisiromaaneista. Suuri osa perinteisistä dekkareista voidaan pelkistää seuraavasti: On tapahtunut murha. Uhri löydetään kirjan alussa, poliisi tekee tutkimuksia, mutta ei pääse puusta pitkään, vaan pidättää korkeintaan jonkun aivan syyttömän ihmisparan. Sankari näkee erityisten kykyjensä, koulutuksensa, työkokemuksensa tai muiden vastaavien ominaisuuksien ansiosta sellaista, mitä poliisi ei huomaa. Näin hän pystyy tunnistamaan syyllisen, mutta joutuu sen jälkeen vielä saamaan poliisin vakuuttuneeksi, ennen kuin syyllinen kirjan loppumetreillä pidätetään. Luonnollisesti jännitystä voidaan vielä lisätä antamalla syyllisen yrittää sankarin surmaamista. Tästä perustarinasta voidaan kehittää lukemattomia muunnelmia, ja esimerkiksi henkilökuvauksen avulla muunnelmiakin voi muunnella edelleen: rikoksen odottamatta selvittäväksi sankariksi voidaan nostaa niin niittinaamainen nahkarotsisälli kuin pirteän hössöttäväinen vanha rouvakin.

Plagiointi itsessään ei aina ole ollut rikos. Tästä muistutti aikoinaan baskikirjailija Bernardo Atxaga kansainvälisesti menestyksekkäässä romaanissaan (jos se nyt varsinaisesti on romaanikaan) Obabakoak. Kirjan luvussa Plagioinnin metodi kertoja kohtaa uninäyssä vuosisatoja aiemmin eläneen baskinkielisen kirjallisuuden klassikon, Pedro Axularin, joka tiedustelee häneltä, mitä baskinkieliselle kirjallisuudelle nykyään kuuluu. Koska baskiksi nykyään sentään julkaistaan yhtä ja toista, kertoja saattaa ilahtuneena vastata, että hyvää kuuluu: on hienoja kirjailijoita, runoilijoita, esseistejä… Vanha Axular ei kuitenkaan vaikutu tästä niin paljon kuin luulisi, vaan tiukkaa kertojalta: ”Entä onko hyviä plagiaattoreita?” Kertoja vastaa, että plagiaattoreita ei nykyisin saa olla, koska sitä pidetään rikollisena ja moraalittomana toimintana. Tämä tekee Axularin kovin onnettomaksi, sillä hänen mielestään baskin kaltaisen pienen kieliyhteisön on kovin vaikeaa selviytyä suuren maailman myrskyissä ilman hyvien plagiaattorien panosta kirjallisuuden kehittämiseen. Sitä paitsi, hän huomauttaa, hyvä ja sujuvakynäinen plagiaattori on aina parempi kuin tylsä originaalikirjailija.

Iirinkielisen kirjallisuuden parissa touhutessani olen moneenkin otteeseen tullut ajatelleeksi, että Atxagan romaanin kuvaama Axular on oikeilla jäljillä. Koska olen huono keksimään originelleja tarinoita ja juonia, tuskin koskaan saan kirjoitettua sitä haaveilemaani kymmenen paksun osan iirinkielistä avaruusoopperasarjaa. Mutta jos saisi hieman plagioida, vaikkapa muokata Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan-saagan romaanit sellaisiksi, että niissä esiintyisi irlantilaisnimisiä henkilöhahmoja ja galaktiseen avaruusaikaan sovellettuja viittauksia iirinkieliseen folkloreen…se olisi jo jotain! Ikävä kyllä tekijänoikeuslainsäädäntö estää näiden ideoiden toteuttamisen, joten täytyy varmaan kuitenkin keksiä jotain omasta päästä.

Plagioinnin ja sallittavan vaikutteiden ottamisen välille on tietysti vaikea vetää yksiselitteistä rajaa. Vuosi pari sitten Yhdysvalloissa kohuttiin Kaavya Viswanathanin tapauksesta. Tämä intialaissyntyinen hädin tuskin kaksikymppinen amerikkalaistyttö väsäsi jonkinmoisen slapstick-koomisen romaanin kaltaisensa neitokaisen yrityksistä päästä Harvardiin, joka sitten oletettavasti kirjoittajansa iän, sukupuolen ja kauniin ulkokuoren ansiosta sai huiman ylistävän vastaanoton - kauniiden nuorten naisten esikoisteoksethan yleensä saavat, koska kirjallisuusarvostelijat ainakin toivovat pääsevänsä sänkyyn kirjoittajan kanssa. Pian osoittautui, että kirjasta löytyi kokonaisia lauseita, jotka muistuttivat epäilyttävästi Megan McCaffertyn, entisen Cosmopolitanin toimittajan, Jessica Darling -nimisestä nenäkkäästä virtsakosta kertovia romaaneja. Viswanathanin teos jouduttiin vetämään pois kirjakaupoista, ja hänen saamansa sievoisen summan luvannut filmisopimus piti heittää roskiin. Kun Viswanathanin odottamatta noussut tähti oli näin ammuttu alas, suurin osa sekä tiedotusvälineistä että blogeista liittyi hänen lynkkaajasakkiinsa. Ollakseni ilkeä tasapuolisesti joka suuntaan totean ajojahdin johtuneen siitä, että hän oli kaunis nuori nainen, jonka kanssa kellään ei ollut saumaa päästä sänkyyn.

Yksi erään lueskelemani amerikkalaisen kieliblogin kirjoittajista, Bill Poser, ei antanut värvätä itseään mukaan lynkkaamaan, vaan antoi asiasta eriävän mielipiteensä. Poserin mielestä yksittäisten lauseiden tai lauseenpätkien kopiointi siinä mitassa kuin Viswanathan on siihen syyllistynyt voi olla vilpitön työtapaturma, ja nähtyäni, kuinka lyhyistä pätkistä oli kyse, olen itse taipuvainen samalle kannalle. Muistan kyllä kuinka yksinäisenä ja epäsosiaalisena pikkupoikana puhuin lukemistani kirjoista muistamillani valmiilla lauseilla, ja hassuja kieliä harrastaessani olen usein jäljitellyt lukemieni kirjojen tyyliä miltei naurettavuuksiin asti. Viswanathanille on hyvinkin voinut käydä samanlainen vahinko, varsinkin jos englanti ei ole hänen äidinkielensä. Asia olisi kokonaan toinen, jos olisi kyse kokonaisista sivuista, luvuista, juonenkäänteistä ja kirjan perusideasta.

Vähäosaisemmissa maissa erilaisia plagiaatteja ja piraattiteoksia on tietysti aina harrastettu, vallankin silloin kun tekijänoikeussopimuksia ei vielä ollut. Venäjällä plagiointi on ollut suosittua, ja venäläisen kirjallisuuden yliarvostetuista klassikoistakin löytyy teoksia, joiden voi sanoa syntyneen ainakin jonkinasteisen kirjallisen varkauden tuloksena: heti mieleen tuleva esimerkki ovat Ivan Krylovin runomuotoiset eläinsadut, joista suuri osa on melko kovalla kädellä tehtyjä käännösmukaelmia ranskalaisen Jean de La Fontainen Aisopos-toisinnoista.

Myöhemmältä ajalta muistuu mieleen jonkun venäläisen hämärämiehen väsäämä fantasiaromaanisarja Tanja Grotter -nimisestä taikuritytöstä, jonka esikuvaa ei tarvinne mainita. Lastenkirjallisuuden alalla venäläiset kirjailijat ovat kunnostautuneet plagiaattoreina muutenkin: esimerkiksi Pinocchio lienee sikäläisille lapsille tunnetumpi nimellä Buratino, koska venäjänkielisen tieteiskirjallisuuden isä, neuvostokirjailija Aleksei Tolstoi sovitti pitenevänenäisen puupojan kohtalot venäjänkieliseen asuun tällä nimellä. (Muistakaa sitten, että kyse ei ole samasta Tolstoista, joka kirjoitti Sodan ja rauhan, vaan hänen etäisestä sukulaisestaan, jonka tunnetuin teos on nimeltään Aelita.)

Neuvostoliitto pysytteli toki kansainvälisten tekijänoikeussopimusten ulkopuolella vuoteen 1973 saakka, joten plagiaatit ja mukaelmat olivat siellä pitkään laillisia, luvattomista käännöksistä puhumattakaan. Suomalainen satiirikko Martti Larni, jonka teokset ovat naapurissa kai vieläkin melko suosittuja - täällä häntä ei taida lukea enää juuri kukaan - sai tietää itärajan takaisesta maineestaan aivan sattumalta, matkustaessaan Neuvostoliitossa venäjäntaitoisen ystävänsä kanssa. Vaununosastossa herroja vastapäätä istui paikallinen toverismies lukien kirjaa, ja ystävä kysyi Larnilta, tunnistiko tämä kirjan. Larni ei ainakaan tuossa vaiheessa osannut lukea edes kyrillisiä kirjaimia saati ymmärtänyt kieltä, mutta matkakumppani sanoi, että kyse oli Larnin omasta romaanista Neljäs nikama. Siihen asti Larni ei ollut aavistanutkaan, että hänen kirjojaan oli käännettykään venäjäksi.

Kehitysmaissa, jollaiseksi tietysti hyvin syin voi laskea Venäjänkin, plagiaateilla ja piraattiteoksilla on toki eräänlaisia kulttuurinationalistisiakin motiiveja: varsinkin lapsilukijoita surettaa jotain ulkomaan bestselleriä lukiessa ajatella, että heidän kotimaansa on liikaa sivussa maailman menosta, jotta se vaivauduttaisiin huomioimaan. Tanja Grotterin seikkailut kirjoittanut kirjallinen gangsteri, joka tietysti saa julkaista tekeleitään Venäjällä yhä, puolusteli omaa ilkityötään juuri tällä. Turkkilainen nobelistikirjailija Orhan Pamuk taas muisteli olleensa pikkupoikana todella ihastunut Tintti-sarjakuviin ja odottaneensa kuin kuuta nousevaa, että hyppyritukkainen reportteri tulisi seuraavassa albumissaan Istanbuliin seikkailemaan. Niin ei toki käynyt, mutta joku paikallinen kyky väsäsi hänelle ja muille turkkilaisille pikkupojille piraattisarjakuvakirjan, jossa väärennetty Tintti tosiaankin saapui Pamukin kotikaupunkiin.

Plagiointi voi olla rikos ja epäeettistä se tietysti on, mutta vanha sanonta kertoo, että jäljittely on imartelun vilpittömin muoto. Tästä olen itse nähnyt hauskoja esimerkkejä yhdellä jos toisellakin nettifoorumilla, joilla minua omien sanojensa mukaan vihaavat henkilöt ovat ilmaisseet itseään käyttäen minulle ominaisia lempi-ilmauksia ja maneerisanoja. Kehitysmaalaisten kirjoittajien ja piirtäjien yritykset plagioida esimerkiksi Potteria tai Tinttiä ovat ensimmäinen, laittomuudestaan huolimatta ehkä väistämätön vaihe kulttuurivaikutteiden siirtymisessä, ja vaikutteet voivat sitten ajan mittaan olla hyvinkin rikastuttavia ja johtaa paikallisten originaaliteosten syntymiseen.

Panu Höglund