Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Politiikka, Historia, Irlanti

Irlanti, protestantit, tasavalta, terrorismi, katoliset, parlamentit, vankila, terroristit, paavit, puolueet

Pohjois-Irlannin parlamentti on taas toiminnassa. Nykyisessä muodossaan se perustettiin jo vuosituhannen vaihteen aattona joulukuussa 1999, kun kiistan osapuolet olivat päässeet sovintoon vallanjaosta pitkänäperjantaina 1998. Koska Ian Paisleyn ääriprotestanttipuolue DUP, Demokraattinen unionistipuolue, nosti säännöllisin väliajoin äläkän IRA:n asevarastoista eikä suostunut menemään samaan hallitukseen IRA:n poliittisena siipenä pidetyn Sinn Féinin kanssa, koko parlamentti joutui lopulta hyllylle neljän ja puolen vuoden ajaksi, ennen kuin se tämän kuun seitsemäntenä päivänä pääsi uudelleen kokoontumaan. Tähän interregnumiin liittyi myös molempien Pohjois-Irlannin uskonnollis-etnisten yhteisöjen (ei kai niille parempaakaan nimitystä voi keksiä) huomattava poliittinen radikalisoituminen: viimeaikaisissa vaaleissa äänet ovat liukuneet maltillisilta ääripuolueille, niin että maltillisten katolisten nimestään huolimatta melko konservatiivinen ”Sosiaalidemokraattinen työväenpuolue” (SDLP) ja protestanttien aiempi valtavirtapuolue, Ulsterin unionistipuolue (UUP), ovat kutistuneet tai kutistumassa pienpuolueiksi. Nykyään johtavat puolueet ovat DUP ja Sinn Féin.

Kuitenkaan radikalisoituminen ei ole johtanut terrorismin eikä sisällissodan uuteen puhkeamiseen. Itse asiassa yksi tärkeimmistä lojalistisista (ts. protestanttisista) terroristiryhmistä, Ulsterin vapaaehtoiset (UVF) ilmoitti pari päivää ennen Stormontin parlamentin henkiinherättämistä riisuvansa itsensä aseista, tai oikeastaan keräävänsä rivimiehiltä aseet ainoastaan järjestön johdon tiedossa oleviin paikkoihin. 1990-luvun alkupuolella aikaan saadun aselevon jälkeen tie rauhaan on ollut pitkä ja raskas ja täynnä takaiskuja, mutta ilmeisesti prosessia ei kuitenkaan voida enää pysäyttää. Jäljellä on toki vielä joitakin suurista pyssy- ja pommiporukoista aikoinaan lohjenneita leppymättömien siipiä, mutta näiltä ryhmiltä on vedetty matto alta poistamalla niiltä se mikä on ollut välttämätöntä terrorismin kulttuurin ylläpitämiseksi: kansan enemmistön tuki. Poliittinen prosessi kompromisseineen ja lehmänkauppoineen on osoittautunut useimpien pohjoisirlantilaisten mielestä paremmaksi vaihtoehdoksi kuin tinkimättömien periaatteen miesten pyssy- ja pommileikit.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi pelkästään hyvin. Ratkaisuun on pyritty pikemminkin uskonnollis-etnisten yhteisöjen kuin yksilöiden ehdoilla ja välillä, mikä periaatteessa ei oikein kuulu länsimaiseen demokratiaan. Mutta Pohjois-Irlantihan on eräänlainen Libanon, eli uskonnollisesti määriteltyjä etnisiä rajoja myöten jakautunut yhteiskunta, jossa ei juurikaan ole esiintynyt yhteistä pohjoisirlantilaista isänmaallisuutta: katoliset ovat perinteisesti pyrkineet yhdistämään maakunnan Irlannin tasavaltaan, protestanteille taas ”Ulster” (historiallinen Ulsterin maakunta on tosin hieman suurempi kuin Pohjois-Irlanti) on ollut hyvinkin suuren nationalistisen samaistumisen kohde, mutta se Ulster, jolle he ovat vannoneet lojaalisuutta, on ollut määritelmällisesti protestanttinen maa. Se, että katolisille alettiin olojen liberalisoituessa myöntää kansalaisoikeuksia, oli monen kovan linjan lojalistin mielestä itsessään maanpetos, koska protestanttisessa maassa katolisilla kuuluukin olla vähemmän oikeuksia kuin protestanteilla. Luonnollinen kompromissi, eli unionistien toivomalla tavalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kuuluva Pohjois-Irlanti, jossa kuitenkin katolisilla on täydet kansalaisoikeudet, olisi vielä vähän aikaa sitten tuntunut molemmista osapuolista nöyryytykseltä.

Jos IRA:ta ja lojalistisia terroristeja verrataan, ensinmainittu pystyi saamaan osakseen jonkin verran tukea ja ymmärtämystä ainakin Ison-Britannian edistyksellisiltä vasemmistolaispiireiltä. IRA:n piirissä esiintyi jonkin verran 70-lukulaista muotivasemmistolaisuutta, jos kohta vakava marxilaisuuden harrastus rajoittui enimmäkseen Long Keshin (sittemmin nimeltään Maze, iiriksi An Cheis Fhada eli Pitkät Pitkospuut) vankilan seinien sisälle. Itse asiassa IRA:n johtoporras oli sillä kannalla, että marxilaisuuden paikka liikkeessä oli juuri vankilassa. Rivimiestason IRA-vapaaehtoinen, joka ei ollut vielä joutunut vankilaan, oli kiinnostunut ennen kaikkea Irlannin yhdistämisestä ja idealisoidun ”Tasavallan” palauttamisesta - ”Tasavallaksi” hänelle kelpasi vain Irlannin vapaussodan aikainen tasavalta, nykyistä ”etelä-Irlantia” hän piti vain 1920-luvun alussa Brittiläisen imperiumin alaiseksi dominioksi perustetun Irlannin vapaavaltion jatkeena. IRA julisti kovasti edustavansa Irlannin 1700-luvun lopun ranskalaisvaikutteisen, protestanttijohtoisen vallankumouksellisuuden perinnettä, mutta vastapuoli lähinnä tuhahteli tälle väitteelle, koska käytännön tasolla IRA:n pommit kuitenkin surmasivat protestanttisia siviilejä. IRA:n virallinen linja toki oli, että iskut pyrittiin suuntaamaan sotilaallisiin tai ”brittivallan symboleiksi” miellettyihin kohteisiin. Brittivallan symboliksi tulkittiin kuitenkin esimerkiksi maailmansotien veteraanien muistopäivä, jota protestantit juhlivat koko perheen voimin. Niinpä vuonna 1987 IRA räjäytti pommin juuri tällaisessa muistojuhlassa Enniskillenissä (Inis Cheithleann), ja yksitoista ihmistä sai surmansa - kahdestoista kitui yli vuosikymmenen koomassa ennen menehtymistään.

Lojalistiterroristit olivat huomattavasti selvemmin ammattirikollisia, jos kohta IRA:hankin hakeutui paljon sellaista ainesta, joka ilman terroristiryhmän jäsenyyttä olisi varmaankin päätynyt ilmikriminaaleiksi, eli pohjoisirlantilaisittain ”tavallisiksi kunnon rikollisiksi” (ordinary decent criminals, ODC). Lojalisteille tyypillisempää oli murhata ihmisiä muitta mutkitta - IRA mieluummin viritti pommin ja poistui paikalta sormet korvissa, jottei tarvitsisi nähdä ihmisten silpoutumista ja kuolemaa. Protestanttisella puolella ote saattoi olla ronskimpi: reilu kasvoista kasvoihin tehty murha oli enemmän heikäläisten alaa.

Ääriesimerkki olivat ns. Shankillin teurastajat, joukko pari-kolmekymppisiä protestanttimiehiä, jotka surmasivat teräaseilla silpomalla kolmisenkymmentä katolista 1970-luvulla, terrorin huippuaikoina. (Shankill - iiriksi An tSeanchill, joka voi tarkoittaa sekä vanhaa kirkkoa että vanhaa hautausmaata - on Belfastin eli Béal Feirsten protestanttinen slummialue.) Uhrit eivät yleensä olleet edes tekemisissä IRA:n kanssa, ja touhu muistutti lopulta enemmän sarjamurhaajajoukkion kuin poliittisen terroristiryhmän toimintaa. Sakin johtaja Lenny Murphy onnistui todisteiden puutteessa välttämään murhatuomion: hänen luonteenlaadustaan kertoo, että kun hän joutui tutkintavankeuteen, hän pakotti ensin rikos- ja vankitoverinsa kirjoittamaan täydellisen tunnustuksen ja ottamaan syyn murhasta omille niskoilleen, minkä jälkeen Lenny murhasi ystävänsä. Lahtaaminen jatkui vuoteen 1982, jolloin Lenny itse, kolmekymppinen mies, pääsi hengestään. Hänet tulitettiin konekiväärillä kumoon ja IRA otti syyn niskoilleen, mutta tiettävästi se oli saanut apua protestanttiterroristeilta, koska hekin olivat tässä vaiheessa saaneet tarpeekseen Lennyn jengin julmuuksista: Shankillin lahtarit olivat jossain välissä erehtyneet surmaamaan myös omiaan, mistä syystä heitä aiheellisesti pelättiin jopa muiden lojalistiterroristien keskuudessa.

Lenny Murphyn Liha & Leikkele on menneisyyttä, mutta kertoo siitä, miten kovapintaisia roistoja Pohjois-Irlannin oloissa on kasvanut. Entisten terroristien siirtyminen mafiamuotoiseen rikollisuuteen työllistäneekin nykyään irlantilaisia poliiseja - myös rajan eteläpuolella - yhtä lailla kuin terrorismin torjunta varhemmilla vuosikymmenillä. Itse asiassa joskus kymmenkunta vuotta sitten etelässä, Tipperaryssa - iiriksi Tiobraid Árann - pari entistä IRA:n miestä kuuluu tehneen pankkiryöstön iiriksi. Tipperary ei varsinaisesti ole iirinkielistä aluetta, mutta siellä toimii jokin hyvin merkittävä iirinkielisyyspulju nimeltään Tiobraid Árann ag Labhairt, käsittääkseni yhdistetty iirin kielen edistämisjärjestö, käännöstoimisto ja kustantamo - lafkan nimi muuten tarkoittaa suunnilleen ”Tipperary puhuu”. Oletettavasti kyseisen pankin ovessa oli jokin kukilla koristeltu ”Tervetuloa - meillä voitte puhua iiriä” -tarra, ja tiedä vaikka olisi ollut Tiobraid Árann ag Labhairtin mainoskin. Rosmot panivat tarran merkille, lampsivat sisään reikäraudat tanassa ja ärjäisivät kassaneidille murhanhimoisin katsannoin: Tabhair dúinn do chuid airgid nó is duitse is measa! (”Anna meille rahasi tai sinulle käy kalpaten!”) Kielen ja tilanteen yhdistelmä hätkähdytti kassaneidin tottelemaan aivan automaattisesti.

Luin pankkiryöstöanekdootin Comhar-aikakauslehdestä joskus vuonna 1998 tai 1999, jonkun harmaapartaisen tyypin haastattelusta, jonka nimeä en muista; en tiedä, kuinka paikkansapitävä se on. Varsinkin pohjoisirlantilaiset protestantit, mutta myös eteläirlantilaiset iirinkielisyystoiminnan vastustajat, elättelevät kliseetä, jonka mukaan iiri on IRA:n terroristien salakieli. Käsitys ei ole aivan virheellinenkään, mutta huomattavasti asiallisempaa olisi pitää sitä Irlannin armeijan - siis Irlannin valtion laillisen armeijan - salakielenä: se on komento- ja äkseerauskieli, ja rauhanturvaamistehtävissä sitä on tiettävästi myös puhuttu radiopuhelimiin, koska israelilaiset ja arabit eivät kieltä ymmärrä. Pohjois-Irlanninkin iirinkielisyysliike on kuitenkin organisatorisesti täysin erillään IRA:sta, ja se on terrorisoinut ihmisiä ainoastaan edistämällä Ulsterin murretta kirjakielen kustannuksella. Protestanttisiakin iirinkielisyysaktivisteja toki on, ja monet ovat julkisuudessa hyvin näkyviä hahmoja.

Uskonnon rooli Pohjois-Irlannin sisällissodassa on ollut ristiriitainen. Pohjoisirlantilainen protestanttisuus on itse asiassa kiinteässä yhteydessä Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeen uskonelämään. Se yhdysvaltalainen kristillisyys, joka meistä eurooppalaisista tuntuu niin vieraalta ja pelottavalta, on hyvin suurelta osin juuri skotlantilaista ja pohjoisirlantilaista protestantismia alkuperältään: USA:n asutushistorioissa mainittu etninen ryhmä ”skotlantilais-irlantilaiset” tarkoittaa nimenomaan pohjoisirlantilaisia protestantteja; ja ääriprotestanttien ”paavi”, Ian Paisley, tunnetaan yhteyksistään eteläcarolinalaiseen Bob Jones University -nimiseen raamattukouluun: sieltä hän on saanut tohtorinarvonsakin. Kuitenkin käytännöllisesti katsoen kaikki Pohjois-Irlannin kirkonmiehet ovat sanoutuneet irti pyssy- ja pommiporukoista - jopa Paisley. Paisleyn syytteleminen protestanttiterrorismin tukemisesta on ollut sekä sikäläisessä että täkäläisessä lehdistössä niin itsestään selvää, että hänen todellinen asennoitumisensa asemiesten urotöihin tulee yllätyksenä. Hän on kyllä ollut putkassa törkeiden puheiden pitämisestä ja solvannut paavia antikristukseksi päin naamaa, mutta lähimpänä terrorismia hän kävi silloin, kun kutsui koolle joukon jumalaapelkääväisiä protestanttisia kavereitaan mielenosoitukseen, jossa kaikki herrasmiehet kohottivat uhkaavasti näytteille - eivät toki aseitaan, vaan - aseenkantolupansa!

Nyt samainen Paisley johtaa Pohjois-Irlannin suurinta puoluetta. Eikä vain sitä, vaan hän on Pohjois-Irlannin pääministeri, tai nykyisin termein ”ensimmäinen ministeri”. Ensimmäisen ministerin sijainen taas on nimeltään Martin McGuinness - iiriksi Máirtín Mag Aonghusa - joka edustaa Sinn Féiniä, on vieläpä entinen IRA:n mies. Paisley, joka on käyttänyt koko pohjoisirlantilaisen englannin värikkään haukkumasanavaraston aika moneen kertaan solvatessaan Sinn Féiniä, joutuu tekemään yhteistyötä entisen verivihollisensa kanssa. Yllättävää? Ihme? Ehkä. Mutta sen aikaa kun Pohjois-Irlannin parlamentti vuoden 2000 jälkeen pystyi toimimaan, Ian Paisley oli sen maatalousvaliokunnan johtaja; ja jopa sinnféiniläiset edustajat olivat tyytyväisiä hänen tehokkuuteensa ja asiallisiin johtamistaitoihinsa tässä virassa. Kenties mies on vain koko ikänsä odottanut tilaisuutta toimia kunnon parlamentaarikkona ja vanhempana valtiomiehenä.

Panu Höglund