Plaza

Pink Floydin maailmanaikaan

12.7.2006
Panu

Aihealueet: Kulttuuri

Pink Floyd, nuoruus, nuorisokulttuuri, televisio, seksi, sota, saappaat, karjapaimenet, automekaanikot, rokki

Syd Barrett, Pink Floyd -yhtyeen alullepanija, on kuollut. Koska nuoruudessani harrastin jonkin verran Barrettin perustaman rämpyttäjistön tuotantoa - niin vaikeaa kuin lukijoitteni epäilemättä onkin uskoa minun koskaan suuressa, omahyväisessä intellektualismissani koskaan alentuneen mihinkään niin profaaniin kuin rokkiin - tämä on yhtä hyvä tekosyy kuin mikä tahansa muukin heittäytyä muistelemaan kasariaikaista nuoruuttani, jos sitä räpeltämistä nyt voi nuoruudeksi kutsua. Puolustukseksi on sanottava, että vaikka ajat olivat ankeita kuin Kaurismäen myöhäiset elokuvat, ääniraita oli upea, eikä vähiten Pink Floydin ansiosta. (Äh, olen näköjään käyttänyt samaa kielikuvaa vanhassa blogissani. Pitää varmaankin skarpata. Muistutus itselle: älä mainitse SIGiä äläkä varsinkaan siteeraa kappaletta ”Elämä vie mua”.)

Pink Floydiin tutustuimme - ”me” tarkoittaa tässä nöyrimmän palvelijanne lisäksi hänen sarjakuvataiteilijana kunnostautunutta isoaveljeään - oikeastaan sattumalta. Meille provinssin pojille nuorisokulttuurin kuviot pakkasivat olemaan hiukan vieraita, kun ei ollut tuota nettiä eikä presidentti Kennedyn kuolinvuonna ostetussa puukoteloisessa televisiossakaan ollut värejä. Jouduimme siis lukemaan isoisän tilaamasta Suomen Kuvalehdestä, millaisia meidän pitäisi olla kun kerran olimme pääsemässä nuorison ikään.

Kyseisessä aikakautisjulkaisussa haastateltiin eräänkin kerran nuoria diinejä, fiftareita, tedejä eli rasviksia. Nämä kaverit sonnustautuivat teräväkärkisiin kenkiin, joista käytettiin teknillistä termiä spittarit. Kaipa ne lähinnä jonkinlaisia villin lännen karjapaimenten saappaita olivat merkkaavinaan. Teräväkärkisyytensä vuoksi ne soveltuivat erinomaisesti täsmäaseeksi, kun spittareihin sonnustautuneen nuoren herran - spittarikelmin, kuten minulla oli tapana nimittää heikäläisiä, joskaan ei päin naamaa - yllätti voimakas ja vastustamaton tarve potkaista pienempää poikaa kiveksiin.

Nimitys rasvis viittasi tötteröön eli vookiin (ruotsin sanasta våg = aalto), joka oli runsailla hiusrasvamäärillä muovailtu jenginuoren otsan päälle. Käydessään sitä sankarillista sotaa heikompia ja pelokkaampia vastaan, joka on jokaisen ylempitasoisen murrosikäisen pojan kunnia-asia, hän käytti tötteröä kemiallisena aseena. Nyökäyttämällä päätään rennon diinimäisesti hän pystyi sinkauttamaan tästä tykistä hiuskräämiklimpin, joka ilmassa hajaantui pisararoiskeeksi ja aiheutti sanoinkuvaamattoman kemiallisella lemullaan uhrille allergisia oireita.

Fiftari tulee tietenkin englannin sanasta fifty, koska asianomaiset nuorukaiset katsoivat edustavansa viisikymmenlukulaisuutta. Siihen he tutustuivat seuraamalla televisiosta amerikkalaista sarjaa Onnen päivät, jossa heidän roolimallinaan toimi amerikanitalialainen kovis Arthur ”Fonzie” Fonzarelli. Seksikkään ammattinsa (automekaanikko) ja nahkatakkinsa ansiosta Fonzie sai kymmenen nuorta neitoa milloin tahansa halaamaan itseään napsauttamalla sormiaan. Fonzieta esitti tuolloin jo miehen ikään eli päälle kolmekymppiseksi ehtinyt Henry Winkler. Mitä sitten tulee termiin tedi, sen taustalla lienee supisuomalainen rockabilly-yhtye Teddy and the Tigers.

Suomen Kuvalehden artikkelissa haastatellut rasvikset - tai ”rokkarit” - kehuivat viinanjuonnillaan, tupakanpoltollaan ja seksillään, minkä lisäksi he paheksuivat pitkätukkaisia ”liimanhaistajia”, hippityyppisiä intellektuellinuoria. ”Siihen hommaan kuuluu usein huumeet”, julisti muuankin pojista. Liimatukkien elämäntapa oli muutenkin paheksuttava: he lukivat peräti ”noin kolme kirjaa viikossa” (”amatöörejä”, totesimme me isonveljen kanssa) ja kuuntelivat ”sellaista progressiivista poppia, niinkuin joku Pink Floyd”. Veljeni, joka oli alkanut pitää pitkää tukkaa, osti sitten Suomen Kuvalehden jutun innostamana Pink Floydin rämpytteen Wish You Were Here - jos kerran kunnon liimaletin täytyy. Ei siinä mitään, hyvä levy se oli.

Näin siis ennen vanhaan, kun ei ollut nettiä: nuorisokulttuuriinkin orientoiduttiin Suomen Kuvalehteä lukemalla. Niin ja sit tosiaan meillä oli vain yks levy ja sekin vinyyliä. Joo ja sähkökitarakin oli patterin välissä. Että on sitä tässä kovia aikoja eletty, nuorena. Kun ei tota seksiäkään oltu viel keksitty ja sillai niiku. Eikä ollu Niilo Paasivirtaa ja piti tyytyy tohon Pahkasikaan. Nih!

Panu Höglund

1.

Tedi viitta että pukeudutaan kuningas Edwardin tyyliin

2.

>>Koska nuoruudessani harrastin jonkin verran Barrettin perustaman rämpyttäjistön tuotantoa - NIIN VAIKEAA KUIN LUKIJOITTENI EPÄILEMÄTTÄ ONKIN USKOA MINUN KOSKAAN SUURESSA, OMAHYVÄISESSÄ INTELLEKTUALISMISSANI KOSKAAN ALENTUNEEN MIHINKÄÄN NIIN PROFAANIIN KUIN ROKKIIN - tämä on yhtä hyvä tekosyy kuin mikä tahansa muukin heittäytyä muistelemaan kasariaikaista nuoruuttani, jos sitä räpeltämistä nyt voi nuoruudeksi kutsua.<<

Tää tummentamani kohta on nyt jo vähän läpinäkyvää. Jos kohta miehen pitääkin pystyä määrittämään poliittinen katsomuksensa puheaktein, porvaria niin ei tehdä. Ei edes vasemmistoelitistia.

Saat nauruni, hah-hah!

3.

Setitäpä setittäjä tarkemmin, tuo nimittäin alkoi kiinnostaa. Missä mielestäsi kulkevat poliittisiksi eliölajeiksi julistautumisen rajat?

4.

Kuuluisin teddy-boy lienee ollut John Winston Lennon, Suomeen tuo muoti tuli englannista ”vain” parikymmentä vuotta myöhemmin. Minä muuten olin jostain syystä siinä käsityksessä, että Barret olisi kuollut jo kymmeniä vuosia sitten. (Jossain vaiheessa varmaan havahdun siihen, että toinen ”idolini” Frank Zappakin on elävien kirjoissa. ;-) IMHO Wish you were here on Pink Floydin paras levy.

Eivät läheskään kaikki fiftarit olleet raggareita, suurin osa oli tedejä koska se oli muotia, olin itsekin (Olin pasifisti jo tuolloin.) jonkin aikaa teddy, kunnes punkin DIY meininki vietteli. En koskaan oikein innostunut punk-musiikista, Lamaa ja Pelleä lukuunottamatta, mutta se tekemisen meininki ja vakaa usko siihen, että me muutamme maailmaa vietteli meikäläisen 70-luvun lopulla. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin pidän uusista punk-bändeistä, en niinkään musan takia, vaan koska touhusta paistaa vilpitön esiintymisen into.

5.

Minulla muuten on sellainen epäilys, että iirinkielisyystouhuissa minua viehättää juuri se punk-tyylinen tekemisen meininki. Aina kun käyn Irlannissa, tapaan niissä piireissä paljon juuri sillä tavalla innokkaita nuoria ihmisiä.

6.

Setitäpä setittäjä tarkemmin, tuo nimittäin alkoi kiinnostaa. Missä mielestäsi kulkevat poliittisiksi eliölajeiksi julistautumisen rajat?

12.7.2006, tsalo (vierailija)

Niin siis, parhaiten kai jokainen itse tietää, mitä poliittista kantaa on. LUOKKAA ei silti voi ottaa pelkin julistuksin. Siihen tarvitaan jo, hmmm.. vähän toisenlaista settiä. Turhanpäiväinen rokkareille vittuileminen herättää epäilyksen, että jonkin sortin kapitaalia mieheltä puuttuu… On asioita joita ei vain kerta kaikkiaan sanota ääneen.

Setittäjä

7.

Pahinta mitä tiedän (en suinkaan väitä tietäväni kaikkea), on kaupungilla irrallaan juoksevat puudelinartut. Ja sitten nämä mekaaniset lelut, lähinnä läkkipellistä tehdyt, jotka WORTWÄRTS… ei, en tarkoita Keskustapuolueen kokouskulkuetta. (Jossa myös, totta jumalauta, on kestämistä.)

8.

En halua olla häiriöksi, menisin mielelläni muualle, mutta en ole löytänyt netistä yhtä mielenkiintoisia, siis inspiroivia pakinoita kuin nämä P:n. Onhan Kemppinenkin, mm, mutta hän kirjoittaa enemmän itselleen - eikä ole koskaan väärässä. Hyvä lakimies. Juuso Hyvärinen on sympaattinen, samoin Junakohtaus (vaikka vittuilee), nimimerkki ”Tris” on verbaalipurjelentokone (etenkin, ihailen hänen välimerkkiensä, käyttöä.Joka siis on toista pilkku kuin tämä.) ”Selibaattipäiväkirjaa” luen - koska välillä on ihan pakko itsesaastuttaa itseään; 1/2 h lukemisen jälkeen on kuin olisi juonut 1/2 l pakkasnestettä. (Ja kaakaotkin vielä kaatunut syliin.) Siinä ei enää EU-direktiivit päässä pyöri.- Ps. Antakaa vinkkejä hyvistä plogeista? Mieluimmin suomenkielisistä… no, joka 26s sana saa olla ruotsia.

9.

Vähän ohi aiheen, mutta menköön; musiikista kuitenkin silti puhutaan. Radiosta tuli tuossa taannoin joku kivankuuloinen versio Brian Borun marssista, mutta esittäjä meni ohi korvien. Koska palstanpitäjästä on siksi moneksi, ehkä hän voi suositella joitakin hyviä irlantilaista kansanmusiikkia (ja miksei muutakin) vetäviä yhtyeitä?

10.

No itse asiassa suosittelen Cló Iar-Chonnachtan sivuja, http://www.cic.ie
Kohdasta ”Ceol - Music” löytyy syntyperäisten laulamaa iirinkielistä kansanmusiikkia. Kannattaa panna merkille Lasairfhíona Ní Chonaola. Niin, ja Albert Fry on laulanut kasetille joukon hienoja donegalilaisia lauluja - kasetin nimi on Thiar i dTír Chonaill. Valitettavasti sitä ei saa CD:llä.

En tiedä, saako noilta kasettia Oíche go Maidin, josta muistan pitäneeni paljon. Mutta tosiaan - suuri osa on saatavissa vain kasetilla, ei DVD:llä.

11.

Siis tarkoitin CD:tä, en DVD:tä. Sama pää kesät talvet…

12.

”Minulla muuten on sellainen epäilys, että iirinkielisyystouhuissa minua viehättää juuri se punk-tyylinen tekemisen meininki. Aina kun käyn Irlannissa, tapaan niissä piireissä paljon juuri sillä tavalla innokkaita nuoria ihmisiä.”

Irlantilaiset vaikuttavat (Ainakin mitä minä olen huomannut, olen viettänyt siellä työkeikoilla yhteensä vain kuukauden-pari.) aikaansaavilta ihmisiltä, poikkeuksellisesti siellä on ollut kaikki mitä etukäteen on pyydetty valmiina tullessani paikalle ja hommat ovat muutenkin sujuneet. Ja muutenki kokemukseni mukaan irkut ovat pirun mukavaa porukkaa. Vähän kuin suomalaiset mutta ilman kyräilyä, minä tosin en ole sielläkään päässyt tapaamaan muita kuin insinöörejä.

Kirjaudu sisään

Tai kommentoi vierailijana

HUOM! Rekisteröitymällä käyttäjäksi varaat itsellesi pysyvän nimimerkin!

Takaisin ylös