Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

mielipidelehdet, kommunismi, Irakin sota, tavarat, ystävyysseurat, kissa, ruotsinkieliset, viiteryhmät

Sarjassamme ”sama vanha laulu”: kulttuuri- ja mielipidelehdet kitisevät taas kerran valtiontukien vähentämisestä. Nyt kun on Internet ja kaikki, on aivan oikeasti aiheellista kysyä, kuinka tarpeellisia mokomat läpyskät yleensäkään ovat sananvapauden kannalta. Keskimääräinen kulttuuri- ja mielipidelehdistön edustaja on hiukan ilkeämielisesti sanoen ns. vasemmistoälymystön - yhä niinsanotummaksi käyvän - kliseisimpiä mielipiteitä ylläpitäjäjärjestönsä painotuksin toisteleva kerran neljännesvuodessa ilmestyvä ja ilmestymisaikataulustaan jälkeenjäänyt väritön läpyskä, johon kukaan sisäpiiriin kuulumaton ei koske pihdeilläkään.

Kaikki mielipidelehdet eivät ole kliseen mukaisia, mutta tavallista paremmat ja monipuolisemmat yleensä menevät konkkaan ensiksi, mistä Tuomas Nevanlinnan päätoimittaman ARG-lehden kohtalo 1990-luvun alussa on oiva esimerkki. Lehti perustettiin luullakseni Kansan Sivistystyön Liiton julkaiseman Kantti-lehden raunioille. ARGissa saatettiin julkaista juttuja hyvinkin laajasti ymmärretyistä kulttuuriaiheista - muistelenpa sen julkaisseen ihan hyviä Itä-Eurooppa -juttujakin - mutta myös ympäristöasioista, erityisesti metsätaloudesta, sillä oli tavallista perustellumpia ja omalaatuisempia artikkeleita, ja tuolloin ajankohtaista ensimmäistä Irakin sotaakin tarkasteltiin molemmilta kanteilta.

Olettaisin ARGin kaatuneen lopulta pikemminkin tekijöiden kuin lukijoiden puutteeseen: pätevät kirjoittajat eivät nimittäin ajoissa löytäneet hyvää lehteä. Muutama numero oli sitä paitsi tikahtua Nevanlinnan laatimiin pitkiin juttuihin kommunismin romahtamisen filosofisesta perustasta,”sosialistisen diskurssin kasaanpainumisesta”, kuten hän itse ilmaisi asian koukerokielellään. Eivät ne jutut mitenkään huonoja olleet - monista sain nuorena puolan ja venäjän opiskelijana ihan tuoreitakin ideoita Itä-Euroopan ja kommunismin käsittämiseen - mutta ne olivat toimittamatonta tajunnanvirtaa, josta asia piti kaivaa kaksin käsin ulos. Jos muiden kirjoittajien materiaalia olisi ollut tarjolla enemmän, veikkaan että Nevanlinna olisi joutunut lyhentämään ja terävöittämään oman tekstinsä paremmaksi.

ARGin lyhyt mutta muistettava ura on hyvä esimerkki siitä, miten Suomessa yleensä käy valmiiksinauramattomien kulttuuri- ja mielipidelehtien. Alalla pysyvät pystyssä valmiiksinauretut julkaisut, siis sellaiset, joilla on taustallaan jokin selväpiirteinen viiteryhmä - esimerkiksi feministit (sen lisäksi että ne ovat soluttaneet valtavirtajulkisuuden, niillä pitää olla myös jokin sorrettujen äänenä itsensä esittelevä viemäriläystäke) tai vaikka jokin Suomi-Brutopia -seura tai elbonialaisten kansojen ystävyysseura. Ystävyysseurojen lehdistä saattaa löytyä ihan hyviä ja informaatiosisällöltään roimasti nollan ylittäviä kulttuurijuttuja, mutta yleisesti ottaen niiden kannattaisi siirtyä suosiolla nettiin: vähän tunnetut kulttuurit ja maat tuodaan suomeksi suomalaisten ulottuville kaikkein parhaiten juuri ylläpitämällä aihetta käsittelevää verkkosivustoa.

ARGilla ei ollut valmiiksinaurajien tukiryhmää, eikä se onnistunut ajoissa värväämään sellaista, joten se meni parissa vuodessa konkkaan. Kirjoittajista pätevimmät löysivät paljon parjattuun valtajulkisuuteen, joka loppujen lopuksi on oikeasti vähemmän suvaitsematon ja arvostaa hyviä kirjoittajia enemmän kuin mielipidelehdistö. Mielipidelehdethän eivät juuri voi maksaa kirjoituspalkkioita, ja suurelle osalle niistä kirjoittajan aatteellinen oikeaoppisuus on selvästi tärkeämpää kuin juttujen taso, informaatiosisältö tai uudet näkökulmat.

Oman mielipidelehtikirjoittajan urani suoritin Ny Tidissä, joka oli aikoinaan SKDL-vainaan - Vasemmistoliiton edeltäjän - ruotsinkielinen äänenkannattaja, mutta joka sittemmin siirtyi oman Tigertext-yhtiönsä ylläpitämäksi. Olin vähän päälle kahdenkymmenen, kun kirjoitin lehteen ensimmäisen artikkelini, joka käsitteli Puolaa: silloin ennen vanhaan ramppasin maassa kerran vuodessa ja koko nuoruuden ylimielisyydellä pidin itseäni suurenakin asiantuntijana. Ny Tid on varmaankin Suomen ainoa viikoittainen kulttuuri- ja mielipidelehdeksi luokiteltava julkaisu, ja on aika kuvaavaa, että se on ruotsinkielinen. Suomenkielisen puolen eriseuraisuus ei ikinä sallisi koko kulttuuriälymystön ylläpitävän yhteistä viikkolehteä, ja jos se onnistuisikin, siitä tulisi luultavasti jonkinlainen uusi Voima, johon se sama sisäpiiri kirjoittaisi taas kerran samoja juttuja kuin kaikkialle muuallekin parkuen samalla, kuinka valtajulkisuus yrittää tukahduttaa heidän vallankumoukselliset mielipiteensä. Sitä vastoin uusien kirjoittajien olisi turha tarjotakaan sellaiseen lehteen faktapohjaisia juttuja.

Kirjoitin toistaiseksi viimeisen juttuni Ny Tidiin vuonna 2004; parina edellisenä vuonna olin väsännyt sinne vähänlaisesti tavaraa, muistaakseni vain pitkät esseet kolmesta mieliaiheestani eli Orwellista, jonka tuotannosta tulin englantia opettelevana murrosikäisenä lukeneeksi suurimman osan ja joka sen koommin ei ole jättänyt minua rauhaan; Tolkienista, josta minulla eräitäkin kieliä osaavana oli mahdollisuus sanoa jotain sekä tiedollisesti että näkökulmallisesti uutta; ja reaalisosialismista, tai oikeastaan Kommunismin mustasta kirjasta, johon saatoin ottaa kantaa ns. ydinosaamisellani. Viimeinen juttuni käsitteli tietysti kansankiihotuspuhettani iirinkielisyyskokouksessa Baile Átha Cliathissa (siis Irlannin pääkaupungissa, jonka jotkut kuulemma tuntevat nimellä Dublin) huhtikuussa 2004 - kukas kissan hännän nostaa ellei kissa itse. Siinä välissä olin väsännyt lehteen sekä selviä mielipidejuttuja, keskustelupuheenvuoroja että - luullakseni suurimmaksi osaksi - tiedollista tavaraa.

Ny Tid hoiti ja hoitaa varmaan vieläkin leiviskänsä paremmin kuin yksikään tietämäni suomenkielinen kulttuuri- ja mielipidelehti: se tarjoaa foorumin nuorille, aloitteleville kirjoittajille, mutta sellaisen foorumin, jota toimitetaan edes jonkinasteisten journalististen periaatteiden mukaan, eli jutuissa pitää oikeasti olla sisältöä eikä vain mielipiteitä. Tämä on suurin piirtein tärkein syy, miksi pienlehtiä ylipäätään tulisi olla: jos pienlehti pystyy olemaan muutakin kuin nippu blogimerkintöjä paperilla, sen olemassaolo on perusteltua. Blogikirjoittaminen ja muu netissä harjoitettava ”kansalaisjournalismi” on suurelta osin nimenomaan journalismina huonoa ja ammattitaidotonta, mikä ei välttämättä ole kirjoittajien syy, koska vika voi olla siinä, ettei heillä ole päätoimittajaa editoimassa jutusta läskejä pois. Valtalehdistöön nuorilla kirjoittajilla taas ei ole pääsyä muuten kuin toimittajakoulutuksen ja työvoimatoimiston kautta. Jos mielipidelehdellä on oikeasti toimituspolitiikka, joka lähtee siitä, että hyvä tieto- ja asiajuttu - juttu, jossa oikeasti on pihvi jossakin - on parempi vaihtoehto kuin lehden aatteellista linjaa alleviivaava retorinen marenki, se voi sekä kouluttaa uusia kirjoittajia että tuoda heitä esille. Valitettavasti ”mielipidelehti” tarkoittaa liian usein käytännössä lehteä, jolla on mielipide, ja vain yksi mielipide; ja kaikkien kirjoittajien odotetaan omaksuvan ja sisäistävän sen omaksi mielipiteekseen.

(Oheislukemistoksi Erno Paasilinnan satiiri Kirje tilaajalle.)

Panu Höglund