Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

kirjallisuus, tieteiskirjallisuus, avaruusooppera, avaruusseikkailu, avaruus, Lois McMaster Bujold, Miles Vorkosigan, Kunnian sirpaleita

Pieni avaruussankari Miles Naismith Vorkosigan on taistellut Lois McMaster Bujoldin avaruusoopperahenkisissä viihderomaaneissa jo parinkin vuosikymmenen ajan, joten on merkillistä, että hänen loputtoman saagansa ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi vasta nyt. Puolaksi ja venäjäksi hänen sankariteoistaan ja nolauksistaan on saanut lukea jo pitkään, ja ainakin Puolassa hänen urotyönsä ovat käsittääkseni ilmestyneet ihan taskukirjoina - suomeksihan scifi ja fantasia myydään nykyään mieluiten hirveän paksuina ja kalliina tiiliskivinä. Vanhana fanina ja suoranaisena aficionadona olen sitä mieltä, että Vorkosigan-romaanit ovat hauskaa ja kaupallisestikin hyvää tekstiä, jolla voidaan tavoittaa hyvinkin laaja lukijakunta.

Miles Vorkosigan on syntyisin Barrayarista, machohenkiseltä sotilasplaneetalta, joka on viettänyt vuosisatoja eristyksissä muusta, tällä välin jo Linnunradalle levittäytyneestä ihmiskunnasta keskiaikaiseen barbarismiin taantuneena. Sen ensimmäinen kontakti ulkomaailmankaikkeuteenkin olivat julmat, geeniteknologialla itseään parantaneet cetagandalaiset, jotka hyökkäsivät Barrayariin, yrittivät orjuuttaa planeetan asukkaat ja sotivat heitä vastaan ylivoimaisin asein; vain rohkeus ja neuvokkuus auttoivat barrayarilaisia selviytymään vuosisadan kestäneestä miehityksestä. Kulttuurisokkia pahensi se, että barrayarilaisten siirtokunnan muinaishistoriaan kuului jonkinmoinen radioaktiivisuuskatastrofi, jonka muistona heille syntyi inho ja kammo ”mutantteja” kohtaan, niin että vähänkin vialliset vastasyntyneet perinteisesti surmattiin - niinpä cetagandalaiset olivat heille pahin mahdollinen vihollinen: aseellisesti ja tekniikaltaan ylivoimainen mutanttikansa.

Tarinoiden uskomaton päähenkilö on Miles Vorkosigan - ”Vor-” on Barrayarissa aatelissäädyn nimien etuliite - planeetan toiseksi korkea-arvoisimman miehen poika, jonka vanhemmat joutuvat kemiallisen terrori-iskun uhreiksi. Koska ollaan mutaatioita ja epämuodostuneita lapsia kammoavassa Barrayarissa, taistelukaasu ei ole kovin myrkyllistä eikä tappavaa, mutta se aiheuttaa vakavia sikiövaurioita - ei periytyviä, mutta sitähän eivät barrayarilaiset ymmärrä. Äidin - valistuneelta Beta-planeetalta kotoisin olevan Cordelian - vaatimuksesta poika jätetään henkiin, mutta siksi hänestä kehittyykin pieni supermies, joka joutuu omin päin keksimään esimerkiksi psykologiset manipulointikeinot kiertääksen machomaailmansa urrgh-miehisyysvaatimukset. Näin hän sitten tuleekin epähuomiossa puhuneeksi itsensä kokonaisen avaruuden palkkasoturiarmeijan johtoon - eikä tämä edes ole kaikkein hulvattomin juonenkäänne.

Viihteellisen avaruusoopperan konventioihin kuuluu, että suhteellisuusteorian seuraukset vaikkapa ajan kulumisen osalta jätetään huomiotta: maailmasta toiseen pitää päästä heti eikä viidestoista päivä, eikä valon nopeus saa olla rajana. Tämä varmaankin johtuu siitä, että avaruusooppera lajityyppinä on sittenkin ennen kaikkea perinteisen seikkailuromaanin - ennen muuta meriseikkailun - tieteispiirteillä kuorrutettu versio, jossa tulee voida lähteä siitä, että aika ja avaruus ovat lineaarisia ja että toisissa ajoissa, toisilla planeetoilla ja toisissa ulottuvuuksissa käytyäänkin päähenkilöt voivat palata omille vanhoille aikajanoilleen ja vanhojen kaveriensa seuraan, eikä kukaan heistä ole esimerkiksi odottamattomasti vanhentunut muita nopeammin. Itse asiassa uskaltaisin melkein sanoa, että jos tieteisromaanin juoni perustuu näille ajan suhteellisuudesta seuraaville jutuille, se ei ole enää avaruusooppera, vaikka kuinka siinä avaruusoopperan piirteitä muuten olisikin.

Bujoldin universumissa ihmiset eivät ole omin voimin kehittäneet valoa nopeampia matkustusvälineitä, vaan joutuvat tyytymään matorööreihin - öh, siis madonreikiin, joita avaruudessa kuitenkin pakkaa olemaan epäuskottavan paljon. Ihan toimiva idea - ja Tähtiportti-televisiosarjassakin hyödynnetty - tietysti on, että galaksin asuttaminen on edennyt madonreikäverkostoa pitkin, ei sen mukaan, mitkä maailmat sijaitsevat meidän avaruudessamme lähellä toisiaan. Toisin kuin Tähtiportissa, jonka portit ovat muinaisen supersivilisaation jälkeensä jättämiä, Vorkosiganin saagassa matoröörit ovat luonnon muodostamia.

Madonreiät ja tähtiportit sinänsä ovat tieteiskirjallisuudessa vanha idea. Bujoldin romaanisarja ei ole kovin kovaa tieteiskirjallisuutta, mutta hän on ainakin jollain tasolla miettinyt tähtiporttijärjestelmän yhteiskunnallisia seurauksia: niinpä matorööreistä käydäänkin eräissä sarjan kirjoissa sotaa verissäpäin. Vapauduttuaan cetagandalaismiehityksestä Barrayar onkin valloittanut äveriään kauppa- ja teollisuusmaailma Komarrin rangaistukseksi siitä, että komarrilaiset aikoinaan päästivät cetagandalaisen valloittajalaivaston Barrayariin omasta madonreiästään. Yksi kirjasarjan keskeisiä teemoja onkin Miles Vorkosiganin isän, sijaishallitsija, kreivi Aral Vorkosiganin pyrkimys vähentää ristiriitoja Komarrin ja Barrayarin välillä ja integroida molemmat planeetat tasa-arvoisiksi saman valtakunnan osiksi. Luonnollisesti molemmilla puolilla on ääriaineksensa, joita nämä pyrkimykset eivät miellytä.

Tyypillinen tieteisromaani esittää tulevaisuuden maailman yksikielisenä, jolloin yhtenä ainoana kielenä toimii englanti, joskin yleensä jollain muulla nimellä. Bujoldin tulevaisuus on monikielinen, vaikkakaan kielivaikeuksia ei juurikaan nosteta keskeiseen asemaan. Barrayarilla puhutaan romaanisarjan mukaan englantia, ranskaa, venäjää ja kreikkaa omalaatuisina murteinaan, joita kaikkia kirjoitetaan kyrillisillä kirjaimilla. Ainoastaan kreikkalaiset esitetään selkeästi muista erottuvana etnisenä ryhmänä, jonka sivistystaso on ilmeisesti keskimääräistä alempi ja asenteet vanhoillisempia. Monet romaanisarjan henkilöt puhuvatkin pilkallisesti ”krekujunteista” (Greekie hicks).

Vorkosigan-universumin asukkaat ovat ihmisiä tai ihmisten geenimuunnelmia, mutta eivät koskaan vieraiden planeettojen älyllisiä elämänmuotoja: planeetoilta löytyy kyllä monenlaista pusikkoa ja puskaöttiäistä, mutta ei mitään uusia sivilisaatioita. Ehkä Bujold ei uskalla kokeilla, mihin suuntaan avaruusörkit kehittäisivät hänen maailmaansa; sitä paitsi yksi sarjan perusideoista on juuri ihmisten sijoittaminen erilaisiin poliittisiin ympäristöihin, kuten sotilaallis-feodaaliseen Barrayariin, ryöstökapitalistiseen Jacksonin kokonaisuuteen tai Betan edistykselliseen ja vapaamieliseen holhousvaltioon.

En muuten tiedä, onko hirveän viisasta aloittaa Vorkosigan-sarjan suomentamista juuri Kunnian sirpaleita -teoksesta. Se nyt kuitenkin on lähinnä taustamateriaalia niille varsinaisille seikkailutarinoille, jotka ovat kuitenkin romaanisarjan kiinnostavin osa. Kunnian sirpaleissa merkillinen pikku palkkasoturipäällikkö Miles ei ole vielä syntynytkään, ja hänestähän romaanisarja ensi sijassa kertoo.

Panu Höglund