Plaza

Puola, puolalaiset, muistomerkit, kieli, eduskunta, vaalit, Stalin, äänestyskäyttäytyminen, kuvateokset, perustuslait

Otsikko tarkoittaa ”Viisikymmentä vuotta sitten”, ja koska kieli on puolaa, lienee selvää, että puhe on siitä, mitä Puolassa tapahtui kesäkuun lopussa 1956. Paikka on Poznań, maan länsiosassa sijaitsevan Wielkopolskan eli Ison-Puolan maakunnan pääkaupunki. Se ei kuulunut Saksaan maailmansotien välisenä aikana, mutta Puolan jakojen aikakaudella se oli osa Preussia nimellä Posen. Tutustuin itse kaupunkiin reilut kymmenen vuotta sitten melko perusteellisestikin kerätessäni aineistoa graduuni. Siellä oli ainakin mukava kahvila, jossa join aina Instytut Zachodnin kirjastosta poistuttuani teetä - valikoima oli parempi kuin missään tietämässäni päin Suomeakaan siihen aikaan - ja kuuntelin, kuinka pienikokoisten Andien intiaanien yhtye soitti torilla El Condor Pasaa. Paikallinen nuori tyttö tanssi musiikin tahtiin, tänään hänkin on varmasti kolmenkymmenen, vanhempi kuin tyttöystäväni.

Mitä Poznańissa tapahtui viisikymmentä vuotta sitten?

Paikalliset työväenluokan edustajat osoittivat mieltään vaatien leipää, vapautta ja uskonnonopetusta takaisin kouluihin. Kuten arvata saattaa, nämä proletaarit olivat töissä Stalinin mukaan nimetyillä tehtailla ja menivät osoittamaan mieltään Stalinin aukiolle. (Nykyisin se on sentään nimeltään Adam Mickiewiczin aukio - Mickiewicz oli puolalaisten Runeberg, romanttinen kansallisrunoilija, jonka tärkein teos on eeppinen runoelma Pan Tadeusz eli ”Herra Tadeusz”. Se on käännetty sivistyskielille, ts. ruotsiksi, muttei suomeksi.) Alun perin kokous oli tarkoitettu protestiksi huonoja palkkoja vastaan, mutta varsin pian touhu yltyi ”antisosialistiseksi” mellakoinniksi, ja ”turvallisuus”-palvelun miehet avasivat tulen surmaten useita työläisiä. Panssarivaunut ilmaantuivat kadulle, ja virallistenkin tietojen mukaan kahdeksisenkymmentä siviiliä sai surmansa, myös alaikäisiä.

Vuonna 1980, kun Solidaarisuus-liike oli voimissaan, paikalliset asukkaat perustivat komitean, joka tilasi puolalaisilta taiteilijoilta ehdotuksia muistomerkiksi. Voittanut ehdotus, neljänkymmenen terästonnin kaksoismuistoristi, nousi vapaaehtoisten työläisten voimin neljässäkymmenessäyhdessä päivässä: kyseessä lienee, käytetty materiaali huomioon ottaen, historian nopeimmassa väsätty muistomerkki.

Nyt Poznańissa on kunnioitettu vuoden 1956 muistoa naapurimaiden presidenttien läsnäollessa. Muistan itse selailleeni paikallisten tuttavieni kotona noita vuosia käsitellyttä kuvateosta jo elokuussa 1989, kun nuorena ja pelokkaana poikana kävin maassa ensimmäisen kerran. Aivan tabu ne eivät siis silloinkaan olleet, mutta harvapa asia Puolassa oli 1980-luvulla. Kenraali Jaruzelskin julistama sotatilakaan ei johtanut sensuurin kiristymiseen, pikemminkin päin vastoin.

Minä kasvoin sellaisessa maailmassa, jossa Neuvostoliitto näytti ikuiselta ja itäblokki yhteenhitsautuneelta harmaalta helvetiltä. Ennen kuin viisastuin, luulin aika pitkään, että Puolan kaltaisessa maassa puhuttaisiin enimmäkseen venäjää ja puola olisi korkeintaan joidenkin viemärierakoiden käyttämä kieli - vähän niin kuin iiri Irlannissa, tai haltiakielet Númenorissa. Näinhän asia ei tietenkään ollut: kun olin kolmentoista, Solidaarisuus ilmaantui maisemiin, eikä mikään ollut entisellään. Ja kun olin kahdenkymmenenkahden, neuvostojärjestelmän ote Puolasta kirposi, ensimmäinen monipuoluehallitus nimitettiin.

Minä olin juuri silloin Poznańissa. Paikalliset tuttavani istuivat radion ääressä kuuntelemassa vastaäänestetyn, vain osittain vapailla vaaleilla valitun parlamentin ensimmäisiä istuntoja. Falskiin vasemmistolaiseen asenteeseen kasvaneena olin tietysti omaksunut teennäisen kyynisen suhtautumisen Suomen eduskuntaan ja valtiojärjestelmään, mutta oli mahdotonta olla tempautumatta mukaan tunnelmaan. Erityisesti jäi mieleen isäntäperheeni teini-ikäisen tyttären puoliksi helpottunut, puoliksi hämmentynyt huudahdus, kun jokin nokkeluus sai sejmin edustajat, posełit, huvittumaan: - Śmieją się! Hehän nauravat! - Maata eivät siis enää hallinneet kivikasvoiset puoluepamput, vaan kaltaisemme ihmiset, jotka osasivat jopa nauraa.

Siitä hetkestä lähtien minäkin aloin pikku hiljaa aikuistua ja totuttautua eroon siitä teennäisestä sanavallankumouksellisuudesta ja arvostaa perustuslakia ja parlamentarismia, kuten sotavuodet eduskunnassa istunut isoisäni. Enkä enää suhtaudu kamalan suvaitsevaisesti saati ymmärtäväisesti sellaisiin ihmisiin, jotka vakavalla naamalla haukkuvat kokoomuslaisia fasisteiksi tai demareita taistolaisiksi. Minä olen oppinut totalitarismin ja demokratian eron, ja se on todella kouriintuntuva ero. Toivotaan, ettemme joudu koskaan oppimaan sitä konkreettisella tavalla omassa arkipäivässämme, vaikka esimerkiksi feministit ja hurrivihaajat niin kovasti haluaisivatkin meille totalitaristisen järjestelmän.

Tietysti Puolan nykyistä poliittista suuntausta voi arvostella paljonkin, ja myönnän itsekin joutuneeni pettymään siihen, että puolalaiset ovat esimerkiksi viime vaalien äänestyskäyttäytymisellään ikään kuin tieten tahtoen pönkittäneet kaikkia niitä ennakkoluuloja, joita hemmotelluilla länsieurooppalaisilla vasemmistolaisilla heistä on. Mutta koska minulla ei valitettavasti tuota Puolan kansalaisuutta ole, minun on kärsivällisesti jätettävä puolalaisten asiaksi äänestää ketä haluavat - se ei kuulu minulle ollenkaan. Onhan heillä nyt sentään vapaus äänestää minunkin mieleni mukaan, ja monet varmasti niin tekevätkin.

Panu Höglund