Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri

japanilaiset, Japani, kieli, kirjat, populaarikulttuuri, Manga, kummitukset, kulttuuri, kauhu, kirjoitusjärjestelmät

Useampi kuin yksi uutislähde on vaivautunut erityisesti kirjoittelemaan japanilaisen populaarikulttuurin kasvavasta suosiosta nuorison keskuudessa, joten kaipa minunkin täytyy. Japani on toki kiinnostava maa, suomalaiselle erityisesti siksi, että meillä on nykyään edustajamme maan parlamentissa eli kokkaissa - Martti Turunen eli Marutei Tsurunen. Ennen kuin Turusesta tuli kaikkien japanilaisten Tsurunen, hän kunnostautui myös kääntämällä suomeksi pitkän pätkän 1000-luvun Japanin suuresta klassikosta, Genjin tarinasta.

Silloin kun minä olin pikkupoika, Japanin maine täällä Suomessa oli yllättävän kehno. Minutkin aivopestiin pienenä uskomaan, että japanilaiset tuotteet olivat huonoja, ja tähän saattoi olla rasistisiakin syitä - ajateltiin, että ”keltaiseen rotuun” kuuluvat ihmiset eivät ikinä kykenisi tuottamaan valkoisen miehen vaatimuksille kelpaavaa laatua. Tuttavapiiriimme kuului muuan maailmankuvaltaan varsin vanhoillinen kelloseppä, joka kovaäänisesti kieltäytyi myymästä japanilaisia kelloja, koska piti niitä arvottomana petkutustavarana. En tiedä oliko hän varsinaisesti rasistikaan, mutta hän piti kyllä asiasta sellaisia monomaanisia puheita, jotka muistuttavat kovasti rasistien vuodatuksia, ja on tuiki mahdollista, että hän karkotti näillä saarnoilla asiakkaansa. Kauppiaan ja yrittäjän ei olisi kannattanut maalata itseään sillä tavoin nurkkaan: 70-luvulla japanilaisvalmisteiset digitaalikellot tulivat muotiin, ja vanha miesparka jäi istumaan yksin sveitsiläisten osoitinkellojensa keskelle ja pitämään palopuheitaan seinille.

Myöskään ilmaus keltainen vaara ei ollut täysin unohtunut: isoäitini nuorempi vanhapiikasisar viittasi siihen toisinaan, ja sen ymmärrettiin tarkoittavan lukuisien kiinalaisten ja japanilaisten myyttistä hyökkäystä länteen: ajateltiin, että siellä idässä vaanivat pienten keltaisten ihmisten luvuttomat laumat tilaisuuttaan hukuttaa koko maailma alleen. Lisää japanilaisvastaisuutta ammennettiin toista maailmansotaa liittoutuneiden näkökulmasta kuvaavista Korkeajännitys-sarjakuvista, joissa pahimpia roistoja olivat aina japanilaiset. Ja kyllähän me luimme myös Tintti-seikkailua Sininen lootus, joka esittää kiinalaiset köyhinä, työteliäinä, kiltteinä ja vaatimattomina, japanilaiset taas luihuina irvinaamoina, joilla on muka sellaisia nimiä kuin Skronyonyo. Se, että Japani oli hyvin modernin maan maineessa, ei välttämättä ollut yksinomaan myönteinen asia, koska moderniin elämään kuuluivat myös ympäristöhaitat, ja Japania pidettiin laajalti sangen saasteongelmaisena maana. Varmaankin muistot Minamatanlahden elohopeaskandaalista värittivät ihmisten mielikuvia, mutta asiaan vaikutti esimerkiksi meidänkin televisiossamme nähty, irvokkaasti nimetty surrealistinen japanilaiselokuva Unelmasaaren tyttö - jos oikein muistan, ”unelmasaarella” tarkoitettiin jotain vedessä kelluvaa jätekasaa, joka oli saaren kokoinen.

Vähän vanhempina, luullakseni murrosikäisenä, isoveli ja minä katsoimme tölsöstä kiinnostavaa dokumenttisarjaa Japanista - Sadan miljoonan saaret nimeltään. Sarjan tunnusmusiikki oli erityisen kiehtovaa: se oli ilmeisesti aika tavanomaista oman aikansa japanilaispoppia, mutta siinä oli jokin vinkeys ja eksoottisuus, jonka takia sitä olisi halunnut kuunnella enemmänkin. Kokemus oli hieman samanlainen kuin ensimmäinen, jo parin vuosikymmenen takainen tutustumiseni vietnamilaiseen keittiöön: maku oli sellainen, etten ollenkaan osannut sanoa pidinkö tästä vai en, mutta sitä olisi juuri siksi tehnyt mieli maistella loppuikänsä. Joka tapauksessa sen musiikin ansiosta uskon kyllä tietäväni, mikä japanilaisessa populaarikulttuurissa alun perin viehätti nuoria, vaikka en itse harrastakaan mangaa.

Joka kielillä kyntää, se kielistä puhuu, ja siksi minun pitää toki mainita myös japanin kieli. Valitettavasti osaan sanoa japaniksi vain sayonara, hajimemashite, honyaku desu ja dozo yoroshiku. Nuorena poikana, kun olin vielä pikemminkin kemian kuin kielten harrastaja, lukaisin Jouko Seppäsen pienen ja laihan, mutta kokoisekseen varsin paljon vankkaa asiaa sisältävän kirjasen Japanin kieli ja merkillinen kirjoitusjärjestelmä, jota voi suositella kelle tahansa asiasta kiinnostuneelle vielä nytkin. Tai voikohan? Kirjassa oli se vika, että se hieman pelotteli lukijaansa japanin kirjoitusjärjestelmän vaikeudella ja mutkikkuudella: japanissa tunnetusti on kaksi tavukirjoitusjärjestelmää ja niiden lisäksi vielä kiinalaiset kirjaimet. Sitä paitsi nuorena poikana (ja vähän vanhempanakin) etsin vieraista kielistä lähinnä eksoottisuutta ja omalaatuisuutta - japani taas oli Seppäsen kirjan mukaan suorastaan masentavan täynnä englantilaisperäisiä lainasanoja. Ei taida olla minun kieleni, tuumiskelin, enkä sitten koskaan perehtynyt japaniin. Oli minulla kyllä ensimmäisinä Åbo Akademin vuosinani kaveri, joka opiskeli tietojenkäsittelyä, ihaili japanilaisten saavutuksia tietokonealalla ja harrasti siksi japanin kieltä. Siihen aikaan moisella harrastuksella pääsi vielä eriskummallisen erikoisuudentavoittelijan kirjoihin.

Japanilaiseen kauhuun en ole suoraan tutustunut, mutta minusta Ringu-elokuvan amerikkalaisversiostakin (jota pidän ehdottomasti pelottavimpana koskaan näkemänäni kauhufilminä) saattoi huomata, mikä japanilaisessa kauhussa on japanilaista. Tyypillisessä länsimaisessa kauhutarinassa kummitus on mahdollista saada rauhoittumaan ja vaipumaan haudan lepoon, kun se vääryys, jonka kostaakseen haamu on jäänyt haamuilemaan, jollain tavalla sovitetaan. Haamulla on myös enemmän tai vähemmän tunnistettava pyrkimys kostaa tekonsa todelliselle syylliselle, ja viattomien sivullisten ahdistelu on oikeastaan vain tapa saada ihmisten huomio herätettyä, jotta nämä sitten voisivat auttaa oikeutta toteutumaan. Japanin kulttuurissa ja uskonelämässä synnin ja sovituksen ajatus ei ole näin keskeinen, joten haamut eivät ole samalla rationaalisella ja oikeudenmukaisella tavalla rauhoitettavissa. The Ringissähän tämä tulee osuvasti esiin filmin ”valelopussa”: kun Samara-tytön maalliset jäännökset löydetään ja totuus hänen kuolemastaan paljastetaan, elokuvan sankaritar uskoo asioiden nyt ratkenneen, mutta sitten osoittautuu, että Samara ei ole kristitty kummitus, vaan japanilainen haamu, joka jatkaa irrationaalista koko maailmalle kostamistaan, ja viime kädessä ainoa tapa selvitä hengissä on ohjata hänen kostonhimonsa kohdistumaan johonkuhun muuhun.

Sanaan manga törmäsin muistaakseni ensimmäisen kerran joskus vuoden 1990 aikoihin - olisikohan ollut peräti Sarjainfo-lehdessä? Olin kyllä jo aikaisemmin tutustunut mangaan tietämättä, että sitä kutsuttiin sillä nimellä, koska rauhanliikkeen ansiosta Keiji Nakazawan sarjakuvaromaani Hiroshiman ydinpommituksesta, Gen, käännettiin suomeksi muistaakseni jo 1980-luvun puolella. Elävästi ja järkyttävästi kuvatun pommituksen lisäksi Genin tarina hämmästytti erityisesti realistisilla perheriitakuvauksillaan, joihin liioitteleva piirrostyyli itse asiassa sopi oikein hyvin. Manganlukutaito oli Suomessa kuitenkin tuohon aikaan niin lapsenkengissään, että löytyi kriitikoita, joiden mielestä juuri piirtämistapa paperilta ilmaan hyppivine ja lennossa sätkivine lapsihahmoineen jotenkin trivialisoi kauheita tapahtumia.

Helsingin Sanomien nettisivuilla oli lyhyt videohaastattelu, jossa jostain Savon raukoilta rajoilta pääkallonpaikalle asti japanilaiskamaa ostamaan raahautuneelta tytöltä kyseltiin, mikä häntä japanilaisessa popkulttuurissa viehättää. Hän korosti iloisia, kirkkaita värejä, jotka olivat sentään jotain toista kuin meikäläisten tavallinen harmaa ja ruskea. Varmasti hän on oikeilla jäljillä, ja ajatusta voisi varmaan kehitellä pitemmällekin. Japanilaiselle kulttuurille ovat ehkä ominaisia voimakkaat häpeä- ja kunniakäsitykset, mutta japanilainen populaarikulttuuri on monessa suhteessa nolostelemattomampaa kuin meikäläinen. Rimanalitukset ja mauttomuudetkin ovat häpeämättömän rehellisiä. Sekä lapsellisuus, kitsch, räikeys että tuhmuus on avointa ja konstailematonta. Siitä ei ole pakko kaikilta osin pitää, mutta sen vilpittömyydestä on vaikea olla viehättymättä. Ehkä olisi aika luoda uusi sanonta: pitää hauskaa kuin japanilainen.

Panu Höglund