Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Irlanti

kielitiede, kielten elvyttäminen, iirin kieli, suomen kieli, Porthan, Daniel O'Connell, Irlanti

Koska maaliskuu on taas ohittanut puolenvälinsä ja irlantilaisten suojeluspyhimystä juhlittu lähetystön kutsuilla, minun on aika tarttua perinteisesti sikäläisiin aiheisiin. Lähetystön vastaanotolla tapasin miellyttävän irlantilaisen herrasmiehen, joka oli asunut maassamme jo vuosikymmeniä ja jota kiehtoivat Irlannin ja Suomen historian yhtäläisyydet ja erot; tämä Jyväskylässä vaikuttava yliopistomies antoi minulle kopion artikkelistaan, jossa vertaili maidemme kieliolojen historiallista kehitystä 1800-luvulla. Artikkelissaan hän pohti sellaisia mahdollisuuksia, että Suomi olisikin ruotsinkielistynyt tai Irlanti pysynyt voittopuolisesti iirinkielisenä. Koska nämä samat kontrafaktuaaliset jossittelut ovat innoittaneet minua itseäni ainakin yhteen julkaistuun iirinkieliseen novelliin, otan mielelläni ne aiheeksi täälläkin.

Usein kuulee kerrottavan kansallismielisiä satuja siitä, että suomen kieltä ja suomalaisia muka aktiivisesti sorrettiin Ruotsin-vallan aikana. Itse asiassa kuitenkin suomeksi käännettiin kuninkaan käskykirjeitä sekä 1700-luvun puolivälin tietämissä Ruotzin Waldacunnan Laki. Samanaikaisessa Irlannissa ei olisi tullut mieleenkään kääntää englanninkielisiä lakikirjoja iiriksi, siitäkin syystä, että iirinkieliset ihmiset elivät käytännössä lain ulkopuolella ja vailla lain suojelusta. Iirinkielisyys tarkoitti katolisuutta, ja katolisten oikeudet olivat brittivallan alla varsin vähäiset. Sitä paitsi iirinkielisellä Irlannilla oli oma, englantilaisesta eroava tapaoikeutensa, ja on tuiki mahdollista, että brittilakien iirintäminen ei olisi edes saanut kovin suopeaa vastaanottoa.

Suomessa sitä vastoin kansa uskoi Jumalaan samalla tavalla kuin kuningas, ja ummikkosuomenkielisen talonpoikaissäädyn edustajan oli täysin mahdollista olla Ruotsin kuninkaan arvostettu ja uskollinen alamainen, jolla oli oikeus vaatia lakikirjaa omalla kielellään. Kihlakunnanoikeuksissa oli maallikkolautamiehiä, joiden ruotsin taito ei ollut kummoinen ja joille lain suomenkielinen laitos tuli todelliseen tarpeeseen. Suomen kielen asema ei välttämättä ollut Ruotsin valtakunnassa yhtä hyvä kuin ruotsin, mutta suomenkieliset suomalaiset eivät mitenkään itsestään selvästi olleet huonoa ja halpaa rahvasta, eivätkä todellakaan mitään valtakunnan sisäisiä vihollisia, jollaisiksi brittivallan aikana irlantilaiset katoliset kärkkäästi luettiin.

Uskonnollinen vastakohtaisuus Irlannin ja Englannin välillä on syytä ottaa vähintään yhtä vakavasti kuin aatteelliset ristiriidat kylmän sodan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä. Jos Suomi olisi uskonpuhdistuksen yhteydessä halunnut pysytellä katolisena, suomalaisille ja suomen kielelle olisi voinut käydä todella kalpaten, sillä Ruotsin kuningaskunnasta tuli luterilaistumisen myötä lähestulkoon islamilaisen Iranin veroinen teokratia, jossa oikeuttakin jaettiin Vanhan Testamentin lakien mukaan. Todellisuudessa kävi suunnilleen päinvastoin: suomalaiset nousivat aikoinaan nuijasotaan ankaran katolisvastaisen Kaarle-herttuan puolella, Ruotsin ja Puolan yhteistä kuningasta Sigismundia, tai oikeastaan tämän paikallista juoksupoikaa Klaus Flemingiä, vastaan.

Talonpoikia rasitti toki eniten Flemingin sotilaiden raaka ja miehittäjämäinen käytös kansaa kohtaan, tuskin he olivat kovin kiinnostuneita uskonriidoista; mutta nuijasodalla he todistivat Suomen uskollisuuden nimenomaan protestanttiselle Ruotsille, joka sittemmin pääsi voiton päälle änkyräluterilaisen Kaarle-herttuan noustua kuninkaaksi Kaarle IX:nä. Nuijasodan historiankirjoituksessa tiettyyn aikaan kuultu väite, jonka mukaan sodassa olisi ollut kyse tyhmien nälkäänsä valittavien talonpoikien lyhytnäköisestä primitiivireaktiosta Suomen kannalta väärän asian puolesta, sietää siis jättää omaan arvoonsa.

Suomelle ja suomen kielelle olisi voinut olla hyvinkin tuhoisaa, jos Kaarle-herttua ei olisikaan tyytynyt lahtaamaan Suomen ylimystöä (esim. Klaus Flemingin poikia) Turun verilöylyssä, vaan katsonut asiakseen suunnata kostotoimia myös suomenkieliseen talonpoikaistoon. Nuijasodan ansiosta Kaarle koki olevansa talonpoikien kanssa samalla puolella. Siksi hän ei myöskään ryhtynyt vainoamaan suomalaista rahvasta eikä suomen kieltä. Irlannin katolisten kapinat, jotka suuntautuivat kuningasta ja protestanttista uskoa vastaan, sitä vastoin johtivat yleensä hirveisiin kostotoimiin ja - mikä vielä tärkeämpää - englanninkielisen protestanttiväestön asuttamiseen Irlannin puolelle. Kuten tiedämme, näistä asutuskampanjoista merkittävin aiheuttaa vielä nykyäänkin tiettyjä poliittisia ongelmia Irlannin saaren pohjoisosassa.

Jos Suomi olisi ruotsinkielistynyt, siihen olisi ”sortotoimien” sijasta tarvittu pikemminkin taloudellisia realiteetteja. Esimerkiksi teollistuminen olisi voinut johtaa tähän. On kuviteltavissa tilanne, jossa Suomi on 1800-luvulla yhä osa Ruotsia ja jossa Suomen sisämaan teollistuminen ei enää onnistu paikallisen väestön voimin, vaan sinne laivataan uudisasukkaita toiselta puolen Pohjanlahtea. Suomen sivistyneistön keskuudessa alkoi jo 1700-luvulla esiintyä sellaisia asenteita, että suomi miellettiin väistämättä katoavaksi kieleksi: jopa kansanrunoustutkimuksemme uranuurtaja Henrik Gabriel Porthan piti suomen häviämistä jo varmana tapauksena, ja juuri tästä syystä hän piti suomalaisen mytologian ja folkloren talteenottamista tärkeänä palveluksena jälkimaailmalle. Kieltä ei niinkään halveksittu ja sorrettu, vaan sen katoamiseen oli jo alistuttu ”realismin” nimissä.

Itse asiassa juuri tällainen ”realismi” hävittääkin kansankielet usein tehokkaammin kuin mikään aktiivinen sorto. Kyse ei ole siitä, että kielessä itsessään olisi mitään vikaa - ei useinkaan edes siitä, että kieli olisi puhujamäärältään erityisen pieni. Iirillä oli - kuten edellä mainitsemani herrasmieskin totesi artikkelissaan - enemmän äidinkielisiä puhujia 1800-luvun alussa kuin suomella. Kukaan vain ei siinä vaiheessa tullut ajatelleeksi, että iiriä olisi kannattanut ryhtyä edistämään sivistyskielenä. Sehän ei olisi ollut realismia.

Iirin tapauksessa tuhoisinta oli kenties se, että ”realismi” tarttui niihinkin, jotka pyrkivät parantamaan irlantilaisten oloja. Niinpä Daniel O’Connell, asianajaja ja oikeustaistelija, joka 1800-luvun alkupuolella pyrki lakkauttamaan katolisten irlantilaisten kansalaisoikeuksia rajoittaneet sortolait (penal laws), korostikin, kuinka tärkeää oli vapauttaa tietämätön maalaisväestö sortolakien lisäksi myös iirin kielen kahleista ja tuoda englannin kieli ja englanninkielinen sivistys heidän luokseen. Englanti oli kuitenkin painokoneen ja höyryveturin - sanalla sanoen teknisen ja taloudellisen edistyksen - kieli. Ratkaisevaa tässä oli, ettei hänelle hetkeksikään juolahtanut mieleen painaa sillä painokoneella iirinkielisiä tekstejä. Sehän ei ollut realismia.

Panu Höglund