Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri

jalkapallo, urheilu, televisio, penkkiurheilu, liikuntatunnit, maalivahdit, Irlanti, kauneus, nationalismi, televisiokanavat

En ole koskaan erityisemmin pitänyt pallopelien pelaamisesta, kuten taannoisen liikuntatunteja demonisoineen bloggaukseni lukijat tietävät. Silti jopa minä olen nuoruudessani harrastanut penkkiurheilua lähinnä isoisäni polvella, koska hän oli vanha pesäpallovalmentaja ja kuului siihen isänmaalliseen ikäpolveen, jonka mielestä Suomen asiaa oli edistettävä sekä älyn että ruumiinkulttuurin keinoin, eikä urheilun ja tieteen välillä ollut mitään ristiriitaa. Vuosien myötä omaksuin kuitenkin itse periaatteellisen vihamielen penkkiurheiluakin kohtaan, koska minun näkökulmastani ruumiillisen ja älyllisen kulttuurin välillä totisesti oli sovittamaton konflikti, joka realisoitui väli- ja liikuntatuntien turpatälleinä. Kuten muuan kommentoijista huomautti, omaehtoisen urheilun meditatiiviset, mietteliäät ulottuvuudet on itse aikuisena opittava; ja tällaiseksi meditatiiviseksi urheiluksi soveltuvat ennen muuta juoksun, kävelyn ja uinnin kaltaiset yksinäisen ihmisen lajit.

Hyvän asian vuoksi on kuitenkin uhrauduttava: siksipä katselen aina Espanjan liigan jalkapallopelit iirinkieliseltä televisiokanavalta silloin kun olen Irlannissa. Kun iirinkielinen kanava 90-luvun loppupuolella pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen toteutui, suuri osa sen toiminnoista ulkoistettiin erillisille tuotantoyhtiöille, joista tunnetuin taitaa olla Irial Ó Murchún perustama Nemeton. Nemeton toimii Irlannin pienimmällä iirinkielisellä alueella Waterfordin (Port Láirge) kreivikunnassa lähellä Dungarvanin (Dún Garbhán) pikkukaupunkia, Irlannin kaakkoiskulman tienoilla. Paikka tunnetaan englanniksi nimellä Ring of Waterford, iiriksi An Rinn tai Gaeltacht na nDéise. Siellä asuu ehkä parisataa ihmistä pienessä, tiiviissä kyläyhteisössä, joka puhuu aivan omanlaistaan murretta. Nemetonin ehdottomin menestystuote on ollut Espanjan liigan jalkapallo-otteluiden spiikkaaminen iiriksi, mutta Waterfordin kreivikunnan iiriksi. Niinpä helpoin tapa päästä kuulemaan kreivikunnan omintakeista kielenpartta on katsoa televisiosta espanjalaista jalkapalloa.

Jalkapallo ei kuitenkaan mielestäni ole erityisen penkkiurheilijaystävällinen tai näyttävä laji. Tiedän, että tämä käsitys johtuu omasta rajoittuneisuudestani. Suomalaisena pikkupoikana olen tottunut siihen, että kaikkien joukkuepelien penkkiurheilullinen viihdearvo määritellään jääkiekkostandardin mukaan. Jääkiekko on tunnetusti vauhdikas, väkivaltainenkin peli. Jääkiekkokaukalo on melko pieni, ja luistimilla pelaaja kulkee sen päästä päähän todella nopeasti, vaikka lastina olisikin haarniska ja peitsi…anteeksi: suojavarusteet ja maila. Toisin sanoen tilanteet voivat muuttua hyvinkin odottamatta. Hyökkäyksiä tulee yhtä mittaa, maalivahdilta edellytetään jatkuvaa valppautta, yhden ottelun aikana saatetaan tehdä kymmenenkin maalia, ja vaikka jossain vaiheessa oltaisiin hyvinkin pahasti häviöllä, siitä voidaan kovalla työllä ja hermojen hallinnalla vielä nousta voittajiksi. Tästä on erinomainen esimerkki se vuoden 2003 Suomi-Ruotsi -ottelu, jonka suomalaiset onnistuivat lopulta häviämään huolimatta saavuttamastaan 5-1 -johdosta.

Tähän verrattuna jalkapallo on perusasetelmiltaan uuvuttavan tylsä laji. Kenttä on leveä kuin tie helvettiin ja pitkä kuin irlantilainen nälkävuosi. Jollen tietäisi, että laji muovautui nykyiseen muotoonsa Englannissa, epäilisin latinalaisamerikkalaisten keksineen sen Kolumbuksen muistoa juhliakseen: jos jalkapallokenttä olisi yhtään suurempi, vastapuolen maalia jouduttaisiin etsimään kaukoputkella, kuten löytöretkeilijät tähyilivät Amerikan rannikkoa. Joka hyökkäyksessä pelaajat juoksevat itsensä uuvuksiin päästäkseen Atlantin valtameren toiselle puolen… ei kun kentän toiseen päähän. Siellä he sitten koettavat viimeisillä voimillaan, jo kangistuen ja nääntyen, tehdä maalin. Silloin kun hyökkäys ei ole käynnissä, ts. suurimman osan ajasta, maalivahti mittailee tolppien väliä, hyvä jollei käy nokosille. Ottelu päättyy tyypillisesti tilanteeseen 0-0, 1-0 tai - jos kyseessä on ollut todella harvinaislaatuisen jännittävä voimainkoitos - peräti 2-1. 2-0 taas kielii siitä, että toinen joukkueista on ollut kohtuuttoman ylivoimainen.

Minun on tietysti helppo ivata, kun olen urheilua vihaava nörtti, ja toisaalta voin helposti ottaa sanani takaisinkin: jalkapalloon liittyy merkittäviä esteettisiä arvoja, jotka kompensoivat puuttuvaa vauhdikkuutta. Alan harrastajien innokkaat väittelyt erilaisista pelityyleistä eivät edes minun näkökulmastani vaikuta viinintuntijoiden teennäiseltä snobbailulta: en ole katsonut maailmanmestaruustason jalkapalloa televisiosta vuosiin, mutta minullakin on selvä mieli- ja muistikuva brasilialaisten pelistä ja siihen liittyvästä visuaalisesti kiinnostavasta koreografisesta elementistä. Myös raavaat miehet, jotka pitävät balettia homojen touhuna, tarvitsevat elämäänsä kauneutta, jota heidän silmänsä epäilemättä löytää jalkapallosta. On toki kyseenalaista, kannattaako mokomaa mennä itse paikalle katsomaan, kun juuri näistä kauneusarvoista ja pelaajien taidoista saa parhaan käsityksen televisiosta.

Suomalaisten huonon jalkapallomenestyksen ansiosta tietysti jalkapalloharrastusta voi täkäläisissä oloissa pitää hienostuneempana ja ylevämpänä penkkiurheilun muotona kuin esimerkiksi lätkämaniaa. Jääkiekkokatsomossa ollaan hammastapurevan aggressiivisia ja huudetaan vulgäärin nationalismin hengessä luuta ja verta jäälle. Jalkapallo sitä vastoin opettaa suomalaiset pellavapäiset pikkupojat ihailemaan tummapintaisia brassisankareita ja Shefki Kuqia. Itse kukin tykönään miettiköön, kumpi lajeista on suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta parempi kasvattaja.

Panu Höglund