Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka, Historia

Pakistan, Afganistan, Inter-Services Intelligence, Taliban, islamismi, muslimifundamentalismi, pataanit, afgaanit

Tällä viikolla on esitelty kuin suurenakin paljastuksena sitä, että Pakistanin tiedustelupalvelu ISI on salaa kompuksessa talibaanien kanssa, vaikka Pakistanin pitäisi olla Yhdysvaltain liittolainen terrorismin vastaisessa sodassa. Suuri kysymys on, kuka tästä jaksaa olla yllättynyt. Silloin aikoinaan, kun neuvostoliittolaiset rynnistivät Afganistaniin, jenkit avustivat juuri talibaanityyppisiä kiihkomuslimisissejä, ja avun välittäjänä toimi nimenomaan Pakistan.

Paljastus on kirvoittanut pakistanilaistaholta ne tavalliset kommentit: salainen palvelu nyt on luonteeltaan salaista, ja siinä joutuu olemaan ihan viran puolesta tekemisissä ikävämmänpuoleisten tyyppien kanssa, sellaisten, joilla on rätti päässä, karva naamassa ja kiihko mielessä. Näinhän se menee, ja tämä kertookin paljon siitä, miksi ns. sota terrorismia vastaan on niin vaikea voittaa: länsikin on pohjimmiltaan itse sotkeutunut siihen samaan mutaan. Tätähän nyt ei tietenkään ole poliittisesti korrektia sanoa leimautumatta yhtaikaa kommunistiksi ja islamistiksi, mutta ikävä tosiasia on, että muslimifundamentalismin nousu ja muslimimaailman kykenemättömyys maallistua ovat viime kädessä pitkälti lännen imperialistien syytä, koska niin britit kuin sittemmin amerikkalaiset liittoutuivat aikoinaan islamististen voimien kanssa Neuvostoliittoa vastustaakseen.

Pakistanin raja Afganistaniin on käytännössä aina ollut auki, koska heimo- ja klaanielämää viettävää pataanien kansaa asuu molemmissa maissa, ja sukulaisuussuhteet ulottuvat rajan yli. Pataanien kieli on paštu, vaikeahko iranilainen kieli, jota minäkään en juuri osaa, vaikka olenkin sitä joskus yrittänyt opetella - sitä paitsi paras (lue: lähestulkoon ainoa) markkinoilla oleva oppikirja on alun perin tarkoitettu brittiläisen Intian siirtomaa-armeijaan värvättyjä pataanisotureita komentaneiden englantilaisten upseerien käyttöön, joten se vilisee sellaisia esimerkkilauseita kuin ”Älkää ratsastako solaan, sahib, siellä on väijyksissä vihollisklaanin väkeä”.

Pataanit tunnetaan hurjana soturikansana, jonka perinteinen heimolaki on islamilaista šariaakin ankarampi. Verikosto on tietysti valtiottomalle, heimoittain jakautuneelle kansalle ominainen tapa jakaa oikeutta, niin pataaneillakin. Pataanit ovat suuri kansanryhmä sekä Afganistanissa että Pakistanissa, ja ensinmainitussa heidän kielellään on periaatteessa kansalliskielen asema, vaikka käytännössä valtakieli on dari, paikallinen persian muoto: persia on näistä kahdesta perinteikkäämpi kirja- ja sivistyskieli. Talibanit ovat pitkälti pataanivaltainen pulju: silloin kun he nousivat valtaan Afganistanissa, meidänkin lehtemme kertoivat maan kaupunkiväestön pitävän heitä juntteina, ”jotka eivät edes osaa kunnolla persiaa”.

Tätähän nyt ei tietenkään kukaan usko, mutta tosiasia on, että 1900-luvun alkupuolella brittiläisen Intian pataanien keskuudessa nousi poliittinen massaliike, joka vastusti verikostoja ja heimoriitoja aktiivisesti. Liike korosti passiivista vastarintaa ja pasifismia, ja luonnollisesti Mahatma Gandhi oli sille tärkeä liittolainen. Liikkeen tunnusmerkki oli punainen paita, ja sen tunnetuimmaksi johtajaksi nousi muuan nuori herra nimeltä Khan Abdul Ghaffar Khan. Hän oli tullut siihen tulokseen, että kapinointi brittivaltaa vastaan ei ollut ennenkään toiminut, joten pataanien oli pyrittävä parantamaan osaansa rakentavalla yhteiskunnallisella reformityöllä.

Punapaidat osallistuivat Gandhin passiivisiin vastarintakampanjoihin ja antoivat usein tyynesti teurastaa itsensä. Kuolemaa halveksimaan tottuneilta sotureilta onnistui erinomaisesti kuoleman uhmaaminen näinkin. Lopulta britit siirtyivät käyttämään viekkaampia keinoja ja löivät kiilaa punapaitojen ja Gandhin hindukannattajien väliin hinduvastaisella kiihkomuslimipropagandalla. Luultavasti monet pataanimullahit olivat tässä innokkaina mukana, koska yksi niitä asioita, joita punapaidat vastustivat, oli papiston vanhoillisuus ja viha esimerkiksi kouluja ja koulutusta kohtaan. Luonnollisesti punapaitojen tunnus muistutti kommunismin punaisesta väristä, ja britit saattoivat tietenkin kiihottaa mullaheja väittämällä, että punapaidat olivat kommunisteja ja halusivat lakkauttaa Allahin, tai jotain sinnepäin.

Liike kuihtui sittemmin siihen, että se ei pitänyt Intiasta erillisen muslimivaltion perustamista kovin fiksuna vetona, joten se joutui tietysti itsenäisessä Pakistanissa vainotuksi separatistisena hajoittajaryhmänä. Tietysti myös kommunistileimaa käytettiin propagandassa ahkerasti. Lailliseksi se tosin pääsi joskus 70-luvulla, kun koko pulju oli käytännössä murskattu ja nitistetty pelkän perinneyhdistyksen tasolle.

Kun nyt kuulee kysyttävän, miksi ihmiset siellä ovat niin hulluja että kannattavat jotain Talibania, vastaus on tyly: siksi, että kun he aikoinaan halusivat rauhaa ja vapautta ja olivat valmiit kääntämään toisen posken, juuri länsimaiset imperialistit tuhosivat sellaiset aloitteet ja ajoivat heidät kiihkomuslimien syliin. Kaikkein hurjimpina muslimitaistelijoina tunnettu kansa oli kerran omasta aloitteestaan valmis astumaan nykyaikaan, omaksumaan humaaneja, etten sanoisi humanistisia aatteita. Eikä länsi sallinut sitä heille. Se haki liittolaisensa mieluummin kiihkomuslimien riveistä.

Panu Höglund