O kunkku, buli botski pelti kiulu
19.4.2007
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Hömppä, Historia
Iltaläpyskän nettisivuilla Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa valitteli uskottavuutensa vähentyneen, ja töistä kotiin tullessa näin Helen Mirrenin komeilevan Englannin kuningattaren elämästä kertovan elokuvan mainosjulisteessa. Selvä peli, puhutaan nyt siis kruunupäistä. Aihe taitaakin olla minulle uusi. Toki minunkin perheessäni on ollut vanhempia naissukulaisia, jotka ovat intoilleet kuninkaallisista - isoäitivainajani oli aikoinaan kovasti tohkeissaan prinsessa Diana-vainajan ja tulevan kuningas Kaarle III:n häistä, jotka televisioitiin Suomeen asti.
Silloin oli muistaakseni vuosi 1981. Neuvostoliitto oli yhä voimissaan, itse asiassa ydinsodan uhka oli vielä kasvamassa - kaksi vuotta myöhemmin oli käännekohta, jonka jälkeen se siirtyi taka-alalle. Brittien siirtolaislähiöissä mellakoitiin ja öyhötettiin ihan toisella tavalla kuin nykyisin: rähinöinnin keskipisteenä olivat Lontoon Brixton ja Liverpoolissa sijaitseva Toxtethin kaupunginosa. Rellestys jatkui häiden aikanakin, ja monet konservatiiviset britit julistivat mutakuonojen panneen alempirotuisuudessaan verijoet virtaamaan, aivan kuten äärioikeistolainen Enoch Powell oli kuuluisassa puheessaan ennustanut. Nyttemmin silloin mellakoineiden mustien pojat ja tyttäret kirjoittavat maallemuutostaan kolumneja muodikkaisiin kiiltopaperisiin aikakauslehtiin, mutta siihen aikaan mellakat nähtiin todisteena Ison-Britannian yhteiskunnan peruuttamattomasta umpikujasta, mahdollisesti myös länsimaiden vääjäämättömästä rappiosta ja perikadosta: Der Spiegelin kannessa Dianan ja Charlesin hääkuva oli revitty poikki ja sen alaosa korvattu näkymällä mellakoista, ja Suomen Kuvalehden kommentaattori tiesi TASSin uutisten Neuvostoliitossa panostaneen samaan kontrastiin, eli täällä yhdet juhlivat suurella tuhlingilla ja haaskuulla naittajaisiaan samalla kun märkänevän kapitalismin lakeijat pamputtavat ja kyynelkaasuttavat rahavallan riistämiä.
Muun muassa tuo tapaus ja siihen liittynyt hieman väsähtäneen ja automatisoituneen oloisesti ”yhteiskuntakriittinen” kirjoittelu olivat muovaamassa suhtautumistani kaikenlaisiin kruunupäihin: mitäpä nuo olisivat muuta olleet kuin tyhjänpäiväinen jäänne menneiltä valistumattomilta ajoilta. Historiantunnilla käsiteltiin ilman muuta Ranskan vallankumousta, jonka tarkemmat vaiheet Dantoneineen ja Robespierreineen jäivät minulle aina hieman hämäriksi - jotenkin niin se meni, että ensin pantiin pystyyn tasavalta, sitten innostuttiin vähän liikaa ja alettiin pätkiä päitä myös tasavallan kannattajilta, ja lopuksi Napoleon kaappasi koko hoidon ja alkoi keisariksi. Vallankumouksen perusteluksi mainittu kuninkaan valta heitättää kuka tahansa kiven sisään lettre de cachet’ksi kutsutulla hallinnollisella määräyksellä tuntui kuitenkin hyvinkin hyvältä syyltä kapinointiin, vaikka olinkin tuossa vaiheessa törmännyt ilmaukseen habeas corpus vain Lucky Luke -seikkailussa Tuomari, jollei lasketa sitä, että se oli jonkin roomalaisen kenturion nimi jossain Asterix-sarjassa.
Juorulehdet olivat 70-luvun Suomessa huomattavasti kiltimpiä kuin nykyään, mutta maailmalta tihkuvia juttuja eri kuninkaallisista kyllä saatiin lukea, ja ne taisivat enimmäkseen olla selvästi tuhdimpaa tavaraa kuin senaikaiset kotimaisia silmäätekeviä käsitelleet tarinat. Niistä sai lähinnä sellaisen kuvan, että kuningashuoneiden nuoret olivat rikkaita tyhjäntoimittajia, jotka yhdessä toisten rikkaiden tyhjäntoimittajien kanssa tupakoivat, ryyppäsivät ja käyttivät huumeita tyhjän vapaa-aikansa täytteeksi. Kuninkaiden lasten ei tarvinnut vaivata päätään tulevaisuudella, se oli joka tapauksessa turvattu; eikä kouluttautuminen ja sivistyminen tuntunut kiinnostavan ketään heistä itsetarkoituksena. Kun mitään oikeita valtaoikeuksia ei ollut luvassa kruunupäänäkään, mitään vastuuntuntoakaan ei päässyt kehittymään. He olivat milteipä säälittäviä; minkäänlaisiksi esikuviksi heistä ei tietenkään ollut kellekään, vaikka sellaisina toimiminen olikin merkittävä osa heidän olemassaolonsa oikeutusta. Tässä suhteessa mikään ei tunnu muuttuneen: ainoassa valokuvassa, jonka minä muistan nähneeni Ruotsin kuningashuoneen nuoremmasta prinsessasta, hänen kaulassaan roikkuu tehdyn rennosti hänen vähämielisen irvinaaman näköinen poikaystävänsä, jonkin sortin röyhkeä ruotsalainen uusrikas, kähmien rehvakkain omistajanelkein hänen vasenta tissiään - hovihienostuksesta ei näy jälkeäkään.
Silloin kun kuninkailla oli vielä oikeasti jotain poliittistakin merkitystä, he olivat juuri sellaisen korskean ja tyhmän uusrikkauden vastakohta. He kuuluivat ikiaikaisiin dynastioihin, jotka toimivat valtioiden selkärankana aikojen kuluessa. Usein kuningas oli ainoa selkeä yhdysside, joka hajanaisilla maakunnilla ja heimoilla oli, ja se teki hänestä yhteiskuntarauhan viimeisen turvan, kosmoksen tukipilarin kaaoksen voimia vastaan. Antiikin aikoina hallitsijoita palvottiin jumalina, ja vielä varsin myöhään kuninkaalla uskottiin olevan ihmeparantajan kykyjä pelkästään kuninkuuttaan. Kun Tolkien antaa Tarun sormusten herrasta kolmannessa osassa Minas Tirithin asukkaiden tunnistaa Aragornin kuninkuuden siitä, että kuninkaan kädet ovat parantajan kädet, hän ei todellakaan ole keksinyt sitä ideaa omasta päästään. Toki monet kuninkaat olivat kyvyttömiä ja osaamattomia, oli vallankaappaajia ja yhden suvun tilalle nousi valtaistuimelle toinen, mutta kuninkuusinstituution ihanteet eivät siitä välttämättä kärsineet. Käsitys kuninkaan jumalallisesta luonteesta eli jollain tasolla vielä silloin kun vallankumoukselliset teloittivat Ranskan kuninkaan: se, että rahvas tappoi kruunupään, oli suorastaan metafyysinen rikos ja kyseenalaisti koko maailmankaikkeuden järjestyksen. Demokratian ja kuninkuuden välillä taas vallitsi vielä 1800-luvulla niin voimakas ideologinen ristiriita, että tasavaltaisessa Yhdysvalloissa kasvanut Mark Twain sisällytti romaaniinsa Jenkki kuningas Arthurin hovissa reilunlaisesti uuvuttavaa ja inttävää julistusta siitä, miten järjetöntä oli, että jotakuta tolvanaa kunnioitettiin melkein kuin jumalaa pelkän synty- ja sukuperänsä perusteella.
Kuninkaallishössötys on siis jäänne ajasta, jolloin yhteiskunnan koko organisaatio oli kovin erilainen kuin nykyään, mutta onko kuninkaista jotain hyötyäkin? Demokratia on voittanut taistelun kuningasvaltaa vastaan kaikkialla eurooppalaisessa kulttuuripiirissä, joskin siellä, missä vastakohtaisuus ei kärjistynyt liikaa, kuningas on säilytetty muistona vanhoista ajoista. George Orwell, joka vasemmistolaisenakin suhtautui hyvin myönteisesti ja pragmaattisesti brittiläisen yhteiskunnan moniin perinteisiin arvoihin, piti todennäköisenä, että kuningashuone säilytettäisiin myös hänen haaveittensa sosialistisen vallankumouksen jälkeen. Hän huomautti jossain yhteydessä, että on mahdollista uskottavasti väittää kuninkaan olevan hyvä vakuutus fasismin ja natsismin kaltaisia totalitarismeja vastaan, koska kaikille sellaisille toopeille, jotka jossain muussa maassa seuraisivat fasistista Johtajaa, on kuningas, jolle ne voivat vannoa mahtipontisia uskollisuudenvaloja.
Orwell voi olla jopa oikeassa, sillä tunnetusti vuonna 1981 Espanjan kuningas Juan Carlos pelasti maansa sitä uhanneelta sotilasjunttavallalta. Maa vietti tunnetusti vuosikymmeniä Francon diktatuurin alaisuudessa, eikä siirtymä demokratiaan tapahtunut vaikeuksitta. 1980-luvun alussa poliittiset ristiriidat äityivät niin pahoiksi, että kansalliskaartin upseeri Antonio Tejero Molina miehitti parlamentin ja uhkaili kansanedustajia konetuliaseilla. Useat armeijan korkeista upseereista olivat jo liittymässä Tejeron puolelle, mutta silloin kuningas veti uhkaavimman ja sotilaallisimman univormunsa päälleen, saapasteli televisioon ja sanoutui irti koko kaappauksesta ja kaappaajista. Siihen koko hanke sitten kaatuikin, ja kommunistien puheenjohtajakin, joka vielä pari päivää aiemmin oli irvaillut puoluetovereineen ”kuningas Juan Carlos Lyhytaikaisesta”, sanoi televisiossa liikuttuneena: ”Jumala kuningasta suojelkoon”. Itse asiassa koko se poliittinen kriisi, joka oli johtanut Tejeron vallankaappausyritykseen, laukesi kuninkaan rohkean ja neuvokkaan menettelyn synnyttämään laajaan kansalliseen yksimielisyyteen, ja valtakunnasta tuli kertaheitolla merkittävästi sopuisampi ja yhtenäisempi.
Voi tietysti kysyä, pelastiko Espanjan kuninkaan persoona vai kuningasinstituutio sinänsä. Kruununprinssiaikanaan Juan Carlos oli jo pätevä ja itsenäinen mies. Julkisesti hän tosin esitti Francolle uskollista ottopoikaa ja harrasteli nopeilla kulkuneuvoilla kaahailua, mikä ei ollut omiaan synnyttämään mielikuvaa kovin fiksusta kruununperijästä. Samalla prinssi kuitenkin jo tapaili salaa eri poliittisten ryhmien edustajia ja neuvotteli näiden kanssa demokratiaan siirtymisestä ja Francon jälkeisen Espanjan yhteiskuntajärjestyksestä. Viisaana ja varovaisena miehenä hän säilytti silti välit myös Francon kannattajiin, eikä hän kuulemma koskaan ole sanonut julkisuudessa pahaa sanaa diktaattorista. Joku tavallisen tyhmä luikuriprinssi olisi voinut sössiä nämä asiat täysin päin helkkaria, mutta espanjalaisille sattuikin poikkeuksellisen hyvä kuningasonni.
- Kundserviceanställda (4)Turku stad
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Asiantuntijoita tuotekehitykseen ja prosessitukeenMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- Junior ConsultantBentley Systems
- Kirjanpitäjä järjestelmän käyttöönottoprojektiinHR Yhtiöt Oy
- Java DevelopersVaadin Oy - Saranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 järjestelmäasiantuntijaaSaranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 kehittymishaluista it-tukihenkilöäSaranen Consulting Oy
- 1.
-
Britit eivät ole luopuneet kuninkaallisistaan koska se on heille arvo-status. Haluavat kuulua ”parempiin” ja pitää yllä rojaalia kansakuntaa. Historia muka velvoittaa. Toisaalta ymmärrän toisaalta en. Ruotsissa tultu enempi maanlähiseksi, ei tarkoita silti sitä, että arvostus olisi vähentynyt. Kulttuurierot ja globalisaatio(kirosana). Sanan- ja tekojenvapaus on mullistanut ”mukavasti” maailman kuvaa ja samalla mielipiteet kuninkaallisuudesta tulleet esiin, paremmin? Valta turmeli aikanaan, nykyisin taitaa olla kaikki lehtien panettelua, vai onko. On väärin silti sanoa, että heidän pitäisi siirtyä nykyaikaan. Siinähän jo ollaan. Millainen Suomi olisi jos oltaisiin kuningasmaa??
- 2.
-
Suomihan oikeastaan on monarkia, vaalikuninkuus. Meidän presidentillämme on valtaoikeudet, jollaisia ei ole juuri kellään kuninkaalla. Ainoa ero monarkiaan on kuninkuuden rajoitettu aika. Mielestäni järjestelmä on hyvä, sillä presidentin tehtävänä on tasapainottaa eduskuntaa. Edustuskuninkuus ei tähän pysty.
Kannattaa muuten huomata, että dynastinen kuninkuus on melko uusi ilmiö. Ruotsin valtakunnassa oli keskiajalla vaalikuninkuus, samoin Saksan keisarikunnassa. Valtiomuotona vaalikuninkuus on ihan hyvä, sillä se estää pahimpia pöljiä pääsemästä syntyperänsä perusteella valtaan. Ongelmaksi vain tahtoo muodostua, että sellaisissa valtiossa, joissa ”demokraattinen perinne” on nuori, kuninkaanvaali muuttuu herkästi sisällissodaksi. Tällaisia valtioita olivat mm. keskiajan Ruotsi ja uuden ajan Puola. ;-)
- 3.
-
Yhteiskunnat ovat paisuneet niin väkilukunsa kuin monen muunkin laadullisen ulottuvuutensa osalta niin paljon, että kyläpäällikkö ei enää yksin heiluttele sauvaa ja valtakunnan omenaa, jos milloinkaan sitä on tehnytkään. Aina tarttee olla, ja luultavasti aina on ollut joku ”työntö” tai ”tilaus” sille, kuka vallankahvaan pääsee ja pystyy siitä tukijoukkojen ja henkilökohtaisen nokkeluutensa avulla kiinni pitämään satunnaisissa historian käänteissä. Ihan samahan se on, onko kollegion puheenjohtajan nimitys tsaari tai kuningas vai presidentti vai pääministeri vai ylipappi vai kenraali, vaikka onhan vallan käyttötavoissa pieniä eroja silti. Kenraalilla on tapana käskyttää ja ylipapilla siunata ja tuomita. Kuningas ja tsaari käytkeytyvät hovin ja pajarien sosiaaliseen verkkoon. Mutta entäs presidentti ? Presidentti vaikuttaa jotekin riisutulta mallilta, ehkä vähän liiaksikin alttiilta ja haavoittuvalta roolilta, jossa yksilön henkilökohtainen panos on paljon enemmän esillä kuin muissa järjestelmissä.
- 4.
-
Kuningasinstituutiossa on parasta se, että se luo aikaan jatkumon. Se luo aikaan perinteen, joka jatkuu vuosisatojen ja -tuhansien läpi, ja luo omalta osaltaan legitimiteettin perinteen.
Kuningaskunta on myös liittovaltiolle parempi hallintomuoto kuin presidenttivalta. Presidentti on aina kansallisuutensa edustaja, sillä hän nousee kansan riveistä, eikä presidentti kykene milloinkaan olemaan neutraali kansallisuuskysymyksissä. Kuningas sensijaan ei edusta kansallisuutta vaan sukuaan, ja kuningas kykenee siksi olemaan neutraali kansallisuuskysymyksissä. Avatessaan Barcelonan olympiakisat 1992 katalaanin kielellä kastilian sijaan Juan Carlos osoitti olevansa myös Aragonian kuningas ja Katalonian kreivi - umpikastiliaialinen Franco ajoi Espanjan (joka siis ei ole kansallisvaltio vaan liittovaltio) paitsi konkurssin partaalle myös hyvin lähelle hajoamista - Juan Carlos on onnistunut yhdistämään Espanjaa.
- 5.
-
Hitto kun muista, mutta taannoin joku kirjailija (britti, tietenkin) esitti muistaakseni sinällään vakuuttavia artikkeleita siitä, miten aristokraattinen järjestelmä on ainakin brittejä hyödyttänyt. Täytyypä googlailla, jos se muisti siitä virkistyisi.
Itse olen vähän sitä mieltä, että valistunut itsevaltius olisi paras mahdollinen hallitusmuoto. Ongelma on vain siinä, että kun itsevaltiaaksi pitäisi päästä itse… :)
- 6.
- 7.
-
Uskoisin, että jatkuvuutta luovaksi instituutioksi kelpaa oikeastaan lähes mikä vain. Yksittäiseen henkilöön keskittyvä instituutio on ainoastaan helpon ratkaisu. Todellisuudessa tällainen instituutio ei edes ole mikään yksittäinen henkilö vaan lähinnä abstraktio. Jatkuvuuden luo kuninkaan pysyvä virkakunta, joka siirtyy yhdeltä hallitsijalta seuraavalle. Esimerkiksi Suomessa on helppo tunnistaa suuri joukko instituutioita, jotka ovat toimineet pitkälti toista sataa vuotta keskeytyksettä.
Itsevaltius on muuten mielenkiintoinen abstraktio. Sellainen itsevaltius, joka antaisi hallitsijalle mahdollisuuden todelliseen despotiaan, luo äärimmäisen heikon valtion, sillä se estää suunnitelmallisen toiminnan. Koska itsevaltiaskaan hallitsija ei voi hallita kaikkea suoraan eikä luottaa kaikkiin alaisiinsa, hänellä on oltava tukenaan byrokratia ja sitä valvova järjestelmä, joko tuomioistuinlaitos tai ”hänen majesteettinsa keisarin oman kanslian kolmas osasto”. (Esimerkiksi kansalaisten valitusoikeus on hirvittävä rajoitus itsevaltiaalle, mutta toisaalta välttämätön, jotta yksittäisiä byrokraatteja voitaisiin valvoa.) Näiden sujuva toiminta edellyttää tiettyä järjestäytyneisyyttä, joka luo puitteet itsevaltiaan vallalle. Itsevaltiaskaan ei voi ohittaa byrokratiaa vaarantamatta järjestelmän toimintaa. Neuvostovalta kaatui osittain juuri tähän ongelmaan. Hitlerin Saksa puolestaan edustaa maata, jossa despotia tuhosi suurimman osan hallintokoneiston tehokkuudesta.
Todellinen despotia on mahdollista vain alkukantaisessa feodaalivaltiossa. Tällöin despootti käyttää ehdotonta valtaa kaikkeen, mikä on alle päivän matkan päässä hänen sijaintipaikastaan. Sitä kauempana asiat hoidetaan paikallisten tapojen mukaan samalla lailla kuin aina ennenkin.
- 8.
-
Panu: ”Minä ainakin haluaisin itsevaltiaaksi. Valistuneesta en tiedä. Panisin toimeen paljon oikeudenmukaisia teloituksia. Tarpeen vaatiessa kiduttaisin myös itse. Jos Pietari Suuri, niin kyllä sitten minäkin.”
Myös oman poikasi?…
- 9.
- 10.
-
Perinteisissä yhteiskunnissa kaikki ihmiset perivät asemansa ja pyrkivät käyttäyttymään sen mukaisesti. Toimii ihan hyvin, niin kauan kuin vaadittavat taidot ovat sen verran rajalliset, että pöljempikin perillinen ne omaksuu vanhemmiltaan. Ja eiväthän ne aina ole pöljiä.
@7,
äskettäin pikaselasin uudehkon suomalaisen kirjan noitavainoista, josta jäi mieleen keskeisenä se, että mitä hierarkkisempi ja vahvempi valtio, sitä vähemmän vainoja saatiin aikaiseksi. Pahimpia alueita olivat juuri Saksan kääpiövaltiot. Ei mitään ylempää tahoa, johon vedota hallitsijan tai hysteriaan lietsotun rahvaan mielivaltaa vastaan, ja kaikki käden ulottuvilla. - 11.
-
Panu: No ei vielä, mutta onhan sinulla kihlattu. Estääkö nuorten naisten pahuus teitä saamasta tulevaisuudessa lapsia? :)
- 12.
- 13.
-
Ja vallankumouksen ”sattuessa” et ehkä mahdollisuuttakaan…
Mutta teloitusten kannalla olen minäkin. Vankilat täynnä sellaisia rikollisia joitten hyysääminen valtion(kansalaisten) rahoilla on turhaa. Pahimmat taitavat vaan olla vapaalla jalalla ja siis itsevaltiaana ne voisin tussauttaa samantien hengiltä. Mutta sen härskimmäksi menemättä, paljon olis ”sikarinkatkaisijalla” töitä. - 14.
-
Panu: Nono. Tiedätkös, minkä ikäisenä arkkiatri Ylppö sai lapsensa toisen vaimonsa kanssa? Jos kerron, että vaimon nro 2. hän vai 63-vuotiaana, se antanee osviittaa. Ja Ylppö ehdi nähdä jopa kuopuksensa täysi-ikäisenä.
Että kaikkea ei ole menetetty! ;)
- 15.
-
Monarkia, monarkia..
Olisi muuten Eduskunnan jo aika toimittaa Kuninkaanvaali, jotta tämä 90 vuotiseksi venähtänyt interregnum saataisiin päättymään.
- 16.
-
@7: Virkamieskunta on mitätön, harmaa, kasvoton ja näkymätön instituutio. Se ei personifioidu mihinkään eikä kehenkään, ja sen jatkumo on lähinnä sama kuin kristillisen kirkon successio apostolica - jokainen piispa johtaa virkanimityksensä johonkin apostoliin, mutta sille ei panna sen kummempaa huomiota. Jatkumo on täysin huomaamaton, persoonaton ja merkityksetön. Monarkiassa sensijaan valta personifioituu hallitsijan persoonaan. On mielenkiintoista, miten Espanjan valtio voi kuninkaittensa kautta vetää katkeamattoman legitimiteetin ketjun visigootteihin ja aina Alarikiin (k. 410 jKr), joka oli Espanjan perustaja, kun taas meidän virkamieskunnallamme ei ole mitään vastaavaa personifioitua jatkumoa - se on kuin sitä ei olisikaan.
Mitä Suomessa oli vuonna 410? Ei mitään mainitsemisen arvoista.
Yksittäiseen henkilöön keskittyvä instituutio ei ole ainoastaan helpoin ratkaisu, se on myös näkyvin ja yleiseen tietoisuuteen kaikkein iskostuvin. Englannissa on ollut Hannoverin dynastia vallassa Yrjö I:stä lähtien, kun taas Ranskassa olivat ensin Bourbonit, sitten jakobiinityrannia, direktoriohallitus, konsulihallitus, ensimmäinen keisarikunta, restauraatio, toinen tasavalta, toinen keisarikunta, kolmas tasavalta, neljäs tasaavalta ja nyt on viides tasavalta menossa. Täysin screwed up - Ranskassa on historiallinen legitimiteetin jatkumo katkennut. Mitä Ransaka on enää muuta kuin pelkkä pilipalivaltio? Jääkö Ranskan vallankumouksesta mitään muuta pysyvää jäljelle kuin metrijärjestelmä? Oma veikkaukseni on, että ei jää, ja metrijärjestelmästäkään en ole niin varma - jenkkien naulajalkajärjestelmä tuntuu syrjäyttävän sen lähes joka lävessä.
Mitä on 200 v ikä instituutiolle verrattuna 2000 vuoteen? Ei yhtään mitään. Espanjassa tuo jatkumo on kestänyt pian tuon verran. Britanniassa voidaan kuningaskunta laskea nykymuodossaan alkaneeksi Wessexin noususta maan johtoon Alfred I Suuren aikana 900-luvulla. Japanissa keisari-instituutio on ollut olemassa Yamaton valtakunnasta lähtien jo 2600 vuotta.
Olen eri mieltä despotiasta. Todellinen despotia _ei_ ole mahdollista feodaalivaltiossa, sillä jokainen feodaaliherra on vastapaino despootille. Todellinen despotia on mahdollista vain orjanomistajayhteiskunnassa, missä jokainen alamainen on pohjimmiltaan despootin orja eikä mitään vapaaherroja tai aatelia ole, joka voisi haastaa despootin väkivaltamonopolin. Keskiajalla islamilaiset valtiot olivat poikkeuksetta despotioita, kun taas länsimaat olivat feodaalivaltioita. Länsimaissa oikeusjärjestelmä perustui roomalaisgermaaniseen oikeuteen ja kirjoitetulle laille, kun taas islamilaisissa maissa ainoa laki oli sharia ja despootin sana.
Tästä aiheesta kannattaa lukea Amin Maaloufin kirja ”Crusades through Arab Eyes” - se selittää sen, miksi muuttoliike suuntautui arabivaltioista Jerusalemin kuningaskuntaan eikä päinvastoin. Feodaalijärjestelmässä jokaisella ihmisellä on paikkansa yhteiskunnassa ja kirjoitettuun lakiin koodatut oikeutensa ja velvollisuutensa ja alemmilla on legitiimi oikeus syöstä ylempänsä vallasta jos ylempänsä rikkoo valansa, kun taas despotiassa kaikki on viime kädessä despootin mielivallasta kiinni.
Todellinen despotia on mahdollista vain alkukantaisessa feodaalivaltiossa. Tällöin despootti käyttää ehdotonta valtaa kaikkeen, mikä on alle päivän matkan päässä hänen sijaintipaikastaan. Sitä kauempana asiat hoidetaan paikallisten tapojen mukaan samalla lailla kuin aina ennenkin.
- 17.
-
@16:”metrijärjestelmästäkään en ole niin varma - jenkkien naulajalkajärjestelmä tuntuu syrjäyttävän sen lähes joka lävessä” - Minä olen oppinut isältäni tuumajärjestelmän etenkin timpuri- ja sahatavaran mitoitusasioissa. En ole päivittänyt päätäni tässä suhteessa. Nyt kun meillä on rakenneltu, olen huomannut jääneeni yksin. Jopa minua vanhemmat miehet, kuten appiukkoni, eivät heti ymmärrä puheitani tuumamitoista, vaan ilmiselvästi kalkyloivat luvut metriseen järjestelmään. Ja minua huvittaa, kun puhutaan 50x200-millisestä lankusta, vaikka se voi oikeasti heittää viisikin millimetriä kumpaan suuntaan vain. Kakskertaakahreksantuumanen kuvaa materiaalin todellista luonnetta paljon paremmin. Mutta väitän silti, että metrijärjestelmä valtaa alaa, myös brittilässä.
- 18.
-
Seuraavaks keskustelunaiheeksi ehdotan Virginian yliopiston tapahtumia. On helppo kuitata korealaisalkuperäinen lyhyenläntä poika mielenterveysongelmaiseksi. Minä kuitenkin haluaisin tietää, mistä nuoren miehen viha ylipäätään kumpuaa. Onhan näitä nähty vuosien mittaan. Eikös pitäis jotenkin estää katkeruuden kasautumista erilaisin suvaitsevaisuuden lisäämisohjelmin ?
- 19.
-
@16
'Todellinen despotia on mahdollista vain orjanomistajayhteiskunnassa, missä jokainen alamainen on pohjimmiltaan despootin orja eikä mitään vapaaherroja tai aatelia ole, joka voisi haastaa despootin väkivaltamonopolin.'
Islamilainen Lähi-Itä oli puolillaan heimoja, jotka kyseenalaistivat mielellään ihan kenen vaan väkivaltamonopolin (ja pyrkivät korvaamaan sen omallaan). Islamilaisten valtioiden epästabiiliutta ja mielivaltaisuutta voidaan yrittää selittää osin legitimiteettivajeella: Jumalan profeetta oli legitiimi hallitsija, maallistuneet kalifit ja vielä myöhemmät sulttaanit eivät. Mitään Herran voitelemia kuninkaita ei siinä kulttuuripiirissä ollut; maallinen hallitsija oli vain välttämätön paha.
Orjanomistajien Kreikassa vapaat olivat erittäin vapaita ja orjat erittäin orjia; Persiassa ääripäät olivat vähemmän kaukana toisistaan, koska molempien yläpuolella oli despoottinen suurkuningas.