Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kielitiede, Kulttuuri, Kansainväliset suhteet

Brasilia, Lula da Silva, Dilma Rousseff, Latinalainen Amerikka, Etelä-Amerikka, portugalin kieli, Brasilian historia, Brasilian kulttuuri

Brasiliassa on juuri vaihtunut presidentti: vasemmiston voimamies Lula da Silva on vetäytynyt presidentinvirasta jättääkseen sen kouluttamalleen perilliselle Dilma Rousseffille. Oltiinpa Lulasta mitä mieltä tahansa, täytynee myöntää, että hän on nostanut tropiikin jättiläisvaltion statusta presidenttikautensa aikana merkittävässäkin määrin. Bill Clinton on luonnehtinut Lulaa maailman suosituimmaksi poliitikoksi, eikä hän varmaan ole väärässäkään. Onhan Lula pidetty mies omassa maassaan, ja toisaalta hänellä lienee runsaasti tukijoita ja ymmärtäjiä vaikkapa Euroopassa.

Siinä missä Kiinan ja Intian nousu lännen etusijan kyseenalaistaviksi tekijöiksi herättää pelkoja ja pahoja aavistuksia - onhan Kiina synkkä itämainen kommunistidiktatuuri, jossa ihmisoikeuksille nauretaan, ja Intiakin omalla tavallaan arveluttava, arvaamaton ja vieras sivilisaatio - Brasilian nousuun liittyy myönteisempiä mielikuvia. Latinalaisen Amerikan julmat diktatuurit ovat tuoreessa muistissa, ja jos lattarit, edes jotkut heistä, saavat talouden ja demokratian edes jotenkuten toimimaan, se on vain reilua ja oikeudenmukaista. Tietysti Brasilian kulttuuriakin pidetään paljon vähemmän outona ja uhkaavana kuin noiden muiden maiden: siellä puhutaan länsimaista kieltä eli portugalia, ja turismin myötä saatuihin mielikuviin maasta liittyvät ennen kaikkea samba, aurinkorannat, hyvin sokeripitoiset viinasekoitukset, balettimaisen taidokas jalkapallotyyli ja tietenkin kauniit ruskeaihoiset neidot, joiden värskit ja voideltuvat emättimet eivät suhtaudu erityisen kriittisesti valkoihoisiin maahantulijamiehiin.

Useampi kuin yksi Latinalaisen Amerikan maa muistuttaa Yhdysvaltoja siitä yksinkertaisesta syystä, että Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, vapaussota ja perustuslaki olivat 1800-luvun alussa Espanjan siirtomaavallasta irrottautuneille tasavalloille sekä ajallisesti että paikallisesti läheinen esikuva. Brasiliallakin on paljon yhtäläisyyksiä Yhdysvaltoihin alkaen maan liittovaltioluonteesta. Myös maahanmuuttoa, orjaplantaaseja ja intiaanisotia Brasiliassa on riittänyt, ja siinä missä amerikkalaiset intoilevat lehmipojistaan ja villistä lännestään, Brasilian kansallismytologian keskeisiä hahmoja ovat bandeirantet eli lippuemiehet, kovaotteiset pioneerit, jotka kävivät taisteluja sisämaan intiaaneja vastaan ja myös vangitsivat näitä orjiksi.

Brasilia on nykyään musertavan yksikielinen, portugalia puhuva maa, ja verrattuna vaikka Peruun tai Boliviaan siellä on jäljellä erittäin vähän intiaanikielten puhujia - puskassa on tietysti kaikenlaisia heimoja, mutta rannikon metropolien valtaviin miljoonamassoihin verrattuna nämä kutistuvat pieniksi vähemmistöiksi. Bandeirantejen aikakaudella näytti kuitenkin hyvin mahdolliselta, että Brasiliasta tulisi samanlainen kaksikielinen maa kuin Paraguaysta, jossa lomakkeet täytetään espanjaksi mutta vitsit kerrotaan guaranín kielellä.

Tupikielen - guaranín sukulaisen - murteet levisivät eurooppalaisperäisenkin väestön suuhun siinä määrin, että niistä alettiin käyttää portugalinkielistä nimeä língua geral, ”yleiskieli”. Anekdootti kertookin eräästä joltisenkin rasistisesta ja taistelujen raaistamasta vanhasta bandeirantesta, joka kirosi intiaaneja alemmaksi roduksi, mutta joutui tekemään sen língua geraliksi, koska ei osannut portugalia hyödyksi asti. Se língua geralin muoto, jota tämä bandeirante todennäköisesti puhui, São Paulon murre eli língua geral paulista, on hämmästyttävää kyllä sittemmin kokonaan syrjäytynyt portugalin kielen tieltä. Toisella língua geralin murteella on vielä joitakin tuhansia puhujia syvällä sisämaassa.

Myönnän, etten tiedä Brasilian kirjallisuudesta paljon mitään. Tunnetuin nykykirjailija lienee halvaksi hippifilosofiksi moitittu Paulo Coelho, jonka teoksia en ole lukenut. Klassisesta kirjallisuudesta tiedän lähinnä Euclides da Cunhan, mutta hänetkin vain maineelta. Brasilian takamailla käytiin 1800-luvun lopulla merkillinen sota jonkinlaisen omatekoisen profeetan, ”Antonio Neuvonantajan”, johtamaa uskonlahkoa vastaan, ja da Cunha tuli sittemmin kuuluisaksi tätä sotaa kuvanneella teoksellaan, joka sittemmin innoitti Mario Vargas Llosaa kirjoittamaan oman romaaninsa samasta aiheesta, Maailmanlopun sota. Da Cunhan kirja - Os Sertões - on käännetty ainakin englanniksi (Rebellion in the Backlands) ja ruotsiksi vanhojen monikkoverbien aikakaudella (Markerna brinna), mutta kumpikaan käännös ei ole osunut käteeni.

Toisin kuin Yhdysvallat, Brasilia ei irrottautunut omasta siirtomaaisännästään Portugalista kertarytinällä, vaan kehitys oli asteittainen. Aluksi Portugalin kuningasperhe joutui pakenemaan Napoleonin sotajoukkoja Río de Janeiroon, jolloin Brasilian asema ja status Portugalin siirtomaaimperiumin osana tietysti parani merkittävästi. Kun maa itsenäistyi, Brasiliaa hallitsemaan jätetty portugalilaisprinssi Pedro, suomeksi oletettavasti Pietari, asettuikin itsenäisyystaistelijoiden puolelle ja kruunattiin Brasilian keisariksi. Tämä prinssi kylläkin jätti keisarikunnan oman onnensa nojaan, kun Portugalissa avautui tilaisuus kärkkyä emämaan valtaistuinta. Hänen jälkeensä maata hallitsi hänen poikansa Pietari II, aluksi vain pikkupoika, jonka nimissä valtaa pitivät epämääräiset sijaiset; teinipoikana Pietari otti ja alkoi hallita ja onnistui itse asiassa saamaan maan asiat melko asialliselle tolalle. Pietari II:n keisarivalta oli harvinaislaatuisen poliittisen vakauden ja myös kasvavan vapauden aikaa, mutta vanhana miehenä hän joutui laskeutumaan valtaistuimeltaan ja jättämään maan tasavaltalaisille.

Väistyvä presidentti Lula tuli tunnetuksi lähinnä sosiaalisista avustusohjelmistaan, joiden yhteyksiä Rooseveltin New Dealiin hän alinomaa korosti. Kun muistetaan, että kylmän sodan aikana Yhdysvalloilla oli paha tapa leimata eteläisten lähiulkomaittensa sisäpolitiikka kommunistiseksi mitä surkeimmilla tekosyillä, olikin epäilemättä poliittisesti viisasta löytää noille projekteille esikuvat ja legitimaatio ison veljen historiasta. Nykyään toki Yhdysvallatkaan ei enää automaattisesti lähetä merijalkaväkeä paikalle heti kun jossain lattarivaltiossa lakataan tappamasta ammattiyhdistysmiehiä, mutta Lulalla oli ainakin jonkin verran rakentavampi asenne pohjoiseen naapuriin kuin kollegoilla Venezuelassa ja Boliviassa.

Latinalaisessa Amerikassahan nyt yleensäkin rehottaa oikeutettu, muttei aina erityisen mielekäs eikä rakentava katkeruus Yhdysvaltoja kohtaan. Kun vasemmistopopulismi on päivän sana, Hugo Chávezin ja Evo Moralesin kaltaiset hahmot saavat kannatusta. Chávez ei tiettävästi ole käytännön politiikassaan aivan yhtä tolkuton kuin minä häntä pidetään, mutta hänen epädiplomaattiset ja karkean populistiset otteensa ja esiintymistapansa ovat jakaneet kansaa ja pahentaneet yhteiskunnallisia ristiriitoja. Moralesillakin on ollut ihan hyviä ideoita, kuten ketšuan ja aymarán nostaminen virallisiksi espanjan rinnalle - kummallakin kielellä on yksin Boliviassa yli miljoona puhujaa, ja velä enemmän naapurimaissa - mutta käsittääkseni hänen ”sosialistinen” politiikkansa on ollut kömpelöhköä kansallistamisintoa, jonka pääasiallinen idea on sosialisoida kaikki mitä ei ole naulattu kiinni. Lula taas on onnistunut pysyttelemään koko kansan presidenttinä ja solmimaan yhteistyösuhteita puoluerajojen yli, mikä on närkästyttänyt äreämpiä vasemmistolaisia.

Ei Lulakaan tietysti ihmeitä ole kyennyt tekemään. Minun nuoruudessani Brasilia tunnettiin katulapsistaan, joita kuolemanpartiot tappoivat kuin koiria, ja luonnollisesti myös järjestäytynyt rikollisuus huumemafioineen ja sivullisia uhreja vaativine välienselvittelyineen on merkittävä ongelma: vuonna 2006 São Paulossa oli pariin otteeseen käytännössä sotatila, kun gangsterit hyökkäsivät poliisiasemille kuin John Carpenterin elokuvassa ikään, ja siitä piti tietysti saada revanssi. Tietysti poliisikunnasta osa on huumemafian lahjomia ja osa hakkaa viattomia epäiltyjä raajarikoiksi. Viime aikoina väitetään kyllä näidenkin ongelmien jossain määrin hellittäneen, mutta tiedä tuosta sitten - asiat ovat parantuneet ehkä suhteellisesti, tuskin kuitenkaan miksikään läpimurroksi asti.

Panu Höglund