Plaza

Aihealueet: Yhteiskunta, Politiikka, Kansainväliset suhteet

EU, Kylmä sota, Eurooppa, puolustusmenot, pahoinpitely, puolustusvoimat, tyyli, muoti, kansanäänestykset, puolueet

Nato kuuluu niihin poliittisen väittelyn kestoaiheisiin, joista keskustellaan vain säädettyjen rituaalien puitteissa. Natoa koskevat puheenvuorot tuovat yleensä mieleen vanhan, alkujaan Itä-Euroopan jiddishinkielisestä kulttuurista lähteneen kaskun kauppamatkustajista, jotka osaavat ulkoa kaikki parhaat vitsit ja ovat numeroineet ne. Ystävykset viihdyttävät toisiaan huutelemalla vitsien järjestysnumeroita, joille kaikki nauravat asianmukaisesti. Porukkaan eksynyt ulkopuolinen tosin ei onnistu herättämään hilpeyttä samalla keinolla, koska hän sattuu valitsemaan sellaisen vitsin järjestysnumeron, joka pitää osata kertoa erityisellä tavalla.

Myös Natoa koskevat argumentit voisi jo numeroida. Numero yksi kuuluisi tällöin itseoikeutetusti Paavo Lipposelle, joka on omistautunut tekemään itsestään kävelevän Nato-argumentin. Ei tosin ole aivan selvää, onko hän argumentti puolesta vai vastaan, koska hänen henkilönsä on omiaan herättämään voimakkaita tunteita kummassakin leirissä. Hänen kykynsä esiintyä diplomaattisesti ovat tunnetusti samaa luokkaa kuin alokkaita komentavalla tykistönvääpelillä, ja tällä asenteella hän sitten ajoi läpi EU-jäsenyydenkin. Riippumatta siitä oliko itse asia hyvä vai huono, jälkimauksi jäi, että ”nyt kun kerran saa, niin täytyy” -periaatteella toimiva, vaalikarjansa psykologiaa huonosti ymmärtävä poliitikko teki yksinään merkittävän ja kohtalokkaankin päätöksen, mahdollisesti pääasiallisena motiivinaan henkilökohtainen turhamaisuus ja itsetarkoituksellinen halu päästä historiaan miehenä, joka vei Suomen EU:hun.

EU sinänsä tarjoaa suomalaisille paljonkin uusia mahdollisuuksia niin opiskelun kuin työnteonkin kannalta, mutta Lipposen komentelusta tuntuu jääneen paha maku niidenkin ihmisryhmien suuhun, jotka voisivat saada unionin jäsenyydestä iloa ja hyötyä. EU esitettiin alun pitäen lähinnä eliitin, erityisesti elinkeinoelämän, imagokysymyksenä - herrojen muotina. Kovien kundien klubiin piti meidänkin nilkkien päästä, ja kansan tehtäväksi annettiin maksaa pääsymaksu. Varmuuden vuoksi kansanäänestystulos hankittiin pelottelemalla avoimesti ryssällä, eli Eurooppaan mentiin sellaisin argumentein ja mielikuvin, jotka olisivat oikeastaan sopineet paremmin Nato-kansanäänestykseen.

Odotettava seuraus on, että Natoakin vastustetaan, koska se on Lipposen idea. Ainakin keskustapuolueen asenne tuntuu selittyvän pitkälti tällä, vaikka siinä on kyse myös puolueen perinteestä.

Miten sitten Nato-keskustelu saataisiin asiallisemmalle tolalle? Sen sijaan että vedotaan kylmän sodan aikaisiin mielikuviin, pitäisi ryhtyä esittämään käytännön kysymyksiä siitä, millainen Suomi olisi Nato-maana. Nousisivatko puolustusmenot? Pitäisikö nykyisten torrakoiden ja tussareiden tilalle vaihtaa uudet kalliit pelit ja vehkeet Nato-standardiin pääsemiseksi? Mitä käytännön vaikutuksia Nato-jäsenyydellä ylipäätään olisi suomalaiseen elämään? Miltä Suomi näyttäisi Natossa?

Nato on yleensä hyvin tarkka siitä, että siihen kuuluvien maiden puolustusvoimat eivät saa olla missään tekemisissä ääriliikkeiden kanssa eivätkä uhkailla mitään kansanryhmiä. Tämä merkitsisi ainakin reserviläis- ja sotilaslehtien kirjoittelun siistiytymistä ja asiallistumista korkealta taholta annetulla käskyllä. Takavuosina tavalliset alatyylin vihjailut siviilipalvelusmiesten epämiehekkyydestä saisivat todennäköisesti Naton suhdetoiminnan tarpeiden vuoksi loppua tykkänään. Vanhana sivarina en välttämättä olisi tästä hirveän pahoillani, mutta periaatteellisella tasolla monelle suomalaiselle olisi kova pala, että jokin Suomen ulkopuolella sijaitseva taho tulisi kertomaan meille, mitä saamme lehdissämme kirjoittaa. Niiden, jotka haluavat Natoon vain ärsyttääkseen vasemmiston maailmanparantajia, kannattaisi kysyä itseltään, miltä heistä tuntuisi alistua tällaiseen sensuuriin.

Naton myötä Suomeen ilmaantuisi myös säännöllisesti vierasmaalaisia sotilaita sotaharjoituksiin. Raavaiden nuorten ja nuorehkojen miesten laumat aiheuttavat herkästi kaikenlaisia järjestyshäiriöitä, varsinkin jos he eivät osaa kieltä. Paikallisten poikien kanssa joudutaan tappeluihin naisista, pahoinpitelyitä ja varkauksia esiintyy, joskus luultavasti yksittäinen raiskaus tai tappo. Joka olettaa, että Nato-jäsenyys nostaa merkittävästi suomalaisten turvallisuuden tasoa, osaa toki ottaa tällaiset ongelmat välttämättömän pahan kannalta. Olisi kuitenkin hyvä etukäteen selvittää, miten pikkupaikkakuntien asukkaat ovat eri Nato-maissa ottaneet vastaan nämä aseistetut karjulaumat ja miten niiden aiheuttamasta hämmingistä on selvitty. Yhtä lailla sietäisi miettiä, kuinka hyvin Suomen kansa, jonka sisikunta on viritetty reagoimaan hyvin tunteenomaisesti ajatukseen vieraista sotajoukoista (olivatpa sitten kuinka ystävällismielisiä hyvänsä) isänmaan maaperällä, osaa käytännössä suhtautua moiseen tilanteeseen.

Mitä sitten tulee Naton varsinaiseen puolustukselliseen rooliin, kaikille lienee selvää, että Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys on suunnattu etupäässä Venäjää vastaan. Vähemmän selvää on, mitä apua Natosta olisi esimerkiksi terroristiuhkan torjumiseen. Saataisiinko esimerkiksi Al-Qaidaa koskevia tiedustelutietoja paremmin Suomeen olemalla Naton jäseniä? Luonnollisestikaan kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että maallistunut ja rationalistinen Suomi ja uskonnollisten fundamentalistien komentoon hiljakseen valuva Yhdysvallat eivät nykyoloissa muodosta mitään luonnollista arvoyhteisöä, eikä Suomen paikka siksi mitenkään itsestäänselvästi ole Natossa.

Kun vihreät ja vasemmistoliitto taannoin päättivät ottaa kielteisen kannan Natoon, Paavo Lipponen irvaili amerikkalaista republikaania jäljittelevään tyyliinsä, että älymystön pääsyvaatimuksena Suomessa on Nato-vastaisuus. Vitsi olisi osunut maaliinsa paremmin, jos Lipponen itse olisi koettanut vapautua ideologisesta mielikuvatehtailusta ja koettanut lähestyä Nato-jäsenyyttä käytännön kysymyksenä - mutta koska hän on yhtä lailla ideologi kuin pilkkaamansa vihreät ja vasemmistoliittolaiset, hänkään ei tietysti kykene moiseen.

Panu Höglund