Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri

Turku, kulttuurivuosi, kulttuuritarjonta, kulttuuri, kulttuuripääkaupunki, Turun Kirjakahvila, Sándor Vály, Aboa Vetus, Ars Nova, Talazüek

Äskettäin alkoi Turun vuosi kulttuuripääkaupunkina, ja tyhmistä vitseistä huolimatta Turku on sentään oikea kulttuurikaupunki - asunhan minäkin täällä, ainakin niin kauan kuin ei ole pakko muuttaa kielipoliittiseksi pakolaiseksi Ahvenanmaalle, ja minä olen tunnetusti suuri kulttuurimies, koska itse sanonkin. Vaatimattomana miehenä peesaan kotikaupungin suurta vuotta vain täältä kulisseista, kun kerran en töitteni vuoksi ehtiä seisomaan torilla maan matoisen rahvaan palvottavana, kuten suuressa yli-inhimillisyydessäni ansaitsisin.

Ensimmäisen kerran jouduin Turun kanssa tekemisiin kaksitoistavuotiaana, kun sedän, tädin, serkun ja äidin kanssa matkasimme kesältään länsinaapuriin. Turku oli silloin tärkeä etappi matkan varrella, mutta isosisko ei ollut ihan vielä tainnut aloittaa opiskelujaan siellä. Siihen aikaan Suomi oli niin kalju, valju ja väritön maa, että muistan pitäneeni jopa kahvilan meriaiheisesti kuvitettuja verhoja ja sisustusta jännittävinä seikkailun ennusmerkkeinä. Kävimmehän me toki linnassakin, mutta se oli pettymys Olavinlinnan jälkeen, joka oli ollut paljon jännittävämpi. Se myös näytti omituiselta, ihan kuin kivimukuloita betoniseinässä. Olin kuullut venäläisten pommittaneen linnan lyttyyn sota-aikana ja arvelin nykyisen linnan olevan pelkkä alkuperäistä markkeeraava sementtirakennelma, jonka muureihin hajalle räjähtäneen alkuperäislinnan kappaleet oli muodon vuoksi sommiteltu. Sen jälkeen en sitten linnassa käynytkään kolmeen vuosikymmeneen. Vasta muutama vuosi sitten menin parin luxemburgilaisen tutun seuraksi sinne, ja olikin itse asiassa oikein mukavaa tutustua paikkaan uudelleen. Mutta tällaistahan tämä tahtoo olla, että oman kaupunkinsa nähtävyyksiä ei huomaa.

Vähän vanhempana ravasin täällä isoasiskoa tapaamassa, suuren maailman vaikutteita hakemassa. Muistan teinipoikana olleeni todella hämmentynyt siitä, että Turussa oli jyrkkiä mäkiä ja korkeuseroja asvaltoiduillakin alueilla: latteaan Varkauteen verrattuna se oli peräti eksoottista, ja autokyyti Turussa tuntui suorastaan vuoristoradalta. Selitin tämän itselleni sillä, mitä olin lapsena kuullut isoisältä: Turku, hän kertoi minulle, oli kaupunki, jota ei koskaan ollut perustettu, se vain oli kasvanut tähän, koska tässä oli sopiva paikka ihmisten tavata ja käydä kauppaa, toiset tulivat mereltä ja toiset jokea myöten, ja kummallakin porukalla oli jotain, mitä toisilta puuttui. Täällä siis oli rakennettu taloja maaston päälle jo sellaisella aikakaudella, kun mistään jyräämisestä ja lanaamisesta ei ollut vielä kuultukaan.

Turusta kerrotaan mauttomia kompia kaikkialla muualla Suomessa: Turun Sanomat on ainoa urheilulehti, jossa on kuolinilmoitukset; Turku on kulttuurin kehto, josta sivistys lähti koko muuhun Suomeen eikä koskaan palannut takaisin. En voi sanoa, että vinoiluun ei olisi jonkin verran aihettakin. Muistan jo 80-luvulta, että jääkiekosta riehaantuneet, Tepsin nimeä huutavat nuoret miehet saattoivat käydä käsiksi ohikulkijoihin pakottaakseen nämä mukaan rituaaleihinsa. Sittemmin olen viisaasti pysynyt sisätiloissa aina kun urheiluhulluus saavuttaa lakipisteensä, mutta silloin kun jouduin itse tuollaisen päällekarkauksen kohteeksi, mitään mestaruusottelua ei tainnut olla käynnissä eikä odotettavissakaan, lätkänpalvojamiehet vain hyökkäilivät ihmisten kimppuun, koska olivat alkukantaiselle luonnonkansalle ominaisessa kiihotustilassa. Tällainen villi-ihmisten jumpu-tumpu-jyti-pum -mökäjuhla oli normaalia meininkiä, johon poliisi ja armeija eivät puuttuneet millään tavalla.

Turkulaiseen kulttuurielämään osallistuin silloin ennen vanhaan lähinnä kulttuurikahvilassa - Turun Kirjakahvilassa - maleksimalla. Olihan siinä touhussa kohokohtiakin, esimerkiksi silloin kun parin maleksijakaverini kanssa rupesimme pelailemaan aikamme kuluksi yatzy-noppapeliä, mistä sitten saimme idean järjestää yatzy-kisat siinä kuppilassa. Olinhan siinä minäkin mukana yhdessä joukkueessa, mutta en päässyt lähellekään finaalia. Taisin olla flunssainen enkä ollenkaan pelikunnossa. Muistikuvani siitä tapahtumasta ovat jo haalistuneet, mutta luultavasti Timo Saarniemi -vainaan, Turun kulttuurielämän suuren dokumentoijan, arkistossa on sitäkin enemmän kameralla otettuja potretteja.

Aloin nauttia Turun kulttuuritarjonnasta tosissani vasta 1990-luvun lopulla, kun elämä ei enää ollut sellaista nälistämistä kuin nuorempana. Aiemmin minulla ei ollut (mielestäni) varaa edes mennä elokuvateatteriin, mutta nyt vanhempana olen jopa käynyt säännöllisesti katsastamassa Suomalaisen elokuvan festivaalin tarjonnan, ellei laiskantauti ole estänyt. Vanhan Suurtorin kulttuurikeskuksessa, jonka avajaisia ehdin nuorena opiskelijapoikana juhlistamaan joskus reilut kaksi vuosikymmentä sitten, on yleensä kesäisin kaikenlaista sellaista tekeillä, mikä kiinnostaa meikäläistäkin.

Aboa Vetus - Ars Nova -museon pohjana toimiva muinaislöytö tehtiin jo minun Turussa asuessani, mutta harvoinpa olen sinne hairahtunut. Suuri elämys kuitenkin oli Sándor Vályn Talazüek-installaationäyttely, jota muistan odottaneeni kuin kuuta nousevaa, koska pidin perusideasta. Vály kehitteli omasta päästään Talazüek-kansan perinteet, aineellisen kulttuurin ja mytologian - tällaistahan minä en voi vastustaa, vaikka en koskaan itse ole saanut mitään vastaavaa aikaan, kun oikeat kielet ja niiden kulttuuritaustat ovat vieneet voimani.

Vályn sankarieeposalbumin olin jo nähnyt Turun kaupunginkirjastossa: se oli laadittu epämääräisesti turkin näköisellä ”kielellä” ja varustettu ”käännöksellä”. Oivaltavasti Vály kuitenkin väitti, että eepoksen kaksi ensimmäistä riviä oli kirjoitettu aivan eri kielellä, joka ei ollut Talazüek-kulttuurin oman kielen pohjalta tulkittavissa - kielellä, joka jäi pysyvästi salaisuudeksi. Tällä tavallahan oikeidenkin muinaiskulttuurien salaisuudet jäävät aina vain osittain tulkituiksi, eikä niiden syvimpään ytimeen koskaan päästä.

Panu Höglund