Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Zimbabwe, buurit, Etelä-Afrikka, kieli, presidentit, konfliktit, maanosat, afrikkalaiset, heimosodat

Yleinen käsitys parahultaisesta afrikkalaisesta maasta on, että sitä hallitsee pimahtanut diktaattori, sen virallisena kielenä on jokin eurooppalainen siirtomaakieli, kansa puhuu sataakuntaa erilaista murretta ja armeija kiertää maaseudulla tappamassa ja raiskaamassa ihmisiä ikään kuin hajamielisyyksissään, milloin ei ole yhtenä osapuolena iloisesti paukkuvilla kalashnikoveilla taisteltavissa heimosodissa. Silloin kun omassa maassa ei tapella, lähimmän valtionrajan takana käydään vielä puolta julmempaa sisäistä konfliktia, jonka aiheuttamat pakolaisvirrat ovat kertaheitolla kolminkertaistaneet rajakaupunkien väkiluvun ja hissanneet koko maan numerot pari-kolmekymmentä prosenttia ylemmäksi muutamassa viikossa. AIDS rehottaa ja koko lisääntymisikäinen väestö kuolee pois jättäen lapsensa kaduille hillumaan, huumeita vetämään ja omia immuunikatotartuntoja hankkimaan.

Edes Afrikassa kaikilla ei mene aivan näin huonosti, mutta jos maanosan valtioille järjestettäisiin masentavuus- ja toivottomuuskilpailut, ensimmäisestä sijasta olisi kilpailemassa joukko kovan luokan ammattilaisia, ja Zimbabwellakin olisi hyvät mahdollisuudet pärjätä. Maan talous on raunioina, rahaa on vain Mugabella ja hänen kavereillaan, eivätkä valtaisat AIDS-luvut auta asiaa. Keskiluokka on rapistunut olemattomiin. Kynnelle kykenevät kaikkoavat töihin Etelä-Afrikkaan, jolla menee ongelmistaankin huolimatta selvästi paremmin kuin Zimbabwella: jos siirtotyöläiset eivät lähettäisi rahaa kotiin, Zimbabwe olisi romahtanut lopullisesti jo aikoja sitten.

Zimbabwea - entistä Rhodesiaa ja vielä entisempää Etelä-Rhodesiaa (Pohjois-Rhodesia on nykyään nimeltään Zambia) - on kova kiusaus verrata Etelä-Afrikkaan, ja lapsuudessani, kun molemmat maat vielä olivat valkoisten rotusortajahallitusten johtamia, ne mielellään käsiteltiinkin lähes samanaikaisesti maantiedon tunneilla. Itse asiassa maat eroavat toisistaan kuitenkin merkittävästi. Etelä-Afrikan hollannista omaksi kielekseen eriytynyttä afrikaansia puhuva buuriväestö on asunut alueella vuosisatoja, eivätkä maan mustat toisaalta ole mitään ikiaikaisia alkuasukkaita, vaan pohjimmiltaan hekin maanvaltaajia, jotka aikoinaan ajoivat khoisan-kieliä puhuneen vielä vanhemman väestön - eurooppalaisten termein ”bushmannit ja hottentotit” - ahtaalle.

Zulujen legendaarinen päällikkö Shaka muutti 1800-luvun alussa merkittävästi niin alueen etnistä koostumusta kuin heimorajojakin valtavilla, hyvin organisoiduilla ja tietyst myös paljon uhreja vaatineilla sotaretkillään ja väestönsiirroillaan. Buurien levittäytyminen Kapmaasta pohjoiseen oli tavallaan afrikkalaisen heimosodan luonteinen ilmiö pikemmin kuin mitään ”eurooppalaista imperialismia”. Rotuerottelu taas oli pohjimmiltaan britti-imperialistinen idea: britit, jotka tunnetusti kävivät Etelä-Afrikan suunnalla julmia siirtomaasotia sekä mustia että buurien perustamia itsenäisiä tasavaltoja vastaan, halveksivat buureja valkoisina mutiaisina ja tekivät pilaa buurien puhumasta ”nekruhollannista”. Apartheid oli lähinnä buurien yritys näyttää briteille olevansa aivan yhtä valkoisia kuin hekin. Buurit ovat muuten yhä aidosti katkeria britti-imperialismista: eteläafrikkalaisen folkrokkari Bok van Blerkin tuore, tarttuvakertosäkeinen suosikkikappale Generaal de la Rey, sal jy die boere kom lei käsittelee nimenomaan buurisotaa, ja laulussa rukoillaan sodanaikaista buurikenraali Koos de la Reyta tulemaan takaisin kansaansa johtamaan. Kappale on herättänyt jonkin verran polemiikkia, koska se on saanut arveluttavan paljon suosiota valkoisissa äärioikeistopiireissä, mutta se ei mainitse muita vihollisia kuin die kakies, (khakiasuiset) brittisotilaat.

Apartheid-laeilla buurit itse asiassa ampuivat pahasti itseään jalkaan, koska suuri osa Etelä-Afrikan ns. värillisestä väestöstä puhuu äidinkielenään afrikaansia ja on kulttuuriltaan hyvin lähellä buureja: järkevämpi nationalismi olisi tietenkin kelpuuttanut myös afrikaansia puhuvat värilliset tasa-arvoiseksi osaksi samaa kansallisuutta. Apartheid-lakien säätämisen aikoihin tapahtuikin joukoittain oikeusmurhia, kun monet siihen asti itseään kelpo buureina pitäneet eteläafrikkalaiset joutuivat liian käkkärän tukkansa vuoksi luokitelluiksi värillisiksi. Näin tuli rakennettua aivan turha muuri, ja nyt noiden aikojen velkoja maksetaan, kun englanti on käytännössä syrjäyttänyt afrikaansin etnisten ryhmien välisen kommunikaation kielenä, vaikka afrikaansilla on selvästi enemmän äidinkielisiä puhujia.

Zimbabwessa valkoiset ovat uusia, juurettomia tulokkaita. Zimbabwen alueella kukoistivat mustan Afrikan vakaimmat valtiot ja merkittävimmät sivilisaatiot, kuten Monomotapa-valtakunta ja sen jälkeinen Rozwi-imperiumi. Brittien siirtomaavalta tuli alueelle vasta 1800-luvun lopussa, ja siinä missä valkoiset muodostavat noin kymmenesosan Etelä-Afrikan väestöstä - apartheid-aikana, ennen kuin monet lähtivät pakoon mustaa valtaa, osuus oli vielä suurempi - Rhodesiassa heidän osuutensa ei suurimmillaankaan yltänyt kuuteen prosenttiin. Näistäkin huomattava osa oli muuttanut maahan muista brittiläisistä siirtomaista sitä mukaa kun ne olivat itsenäistyneet. Valkoiset maanviljelijäperheet eivät välttämättä olleet kulttuurisesti afrikkalaisia naapureitaan kovin paljoa korkeammalla tasolla, ja he joutuivat poliittisen tilanteen muutosten myötä matkailemaan maasta toiseen - rhodesialaissyntyinen kirjailija Alexandra Fuller on antanut heidän elämästään varsin lohduttoman kuvan muutama vuosi sitten ilmestyneessä bestsellerissään Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight (ruotsiksi mielikuvituksettomasti nimeltään Min afrikanska barndom, suomeksi muistaakseni Ei hunningolle tänään).

Cecil Rhodes, joka perusti Rhodesian brittiläisenä siirtomaana, ehdotti maan vaakunaan toiselle puolelle mustaihoista alkuasukasta, toiselle valkoista uudisraivaajaa. ”Ei tänne jälkipolvien takia ole tultu”, hänelle vastattiin. Eikä oltukaan: Rhodesiasta tuli valkoisten kannalta lähinnä läpikulkumaa.

Zimbabwen afrikkalaisperäinen väestö ei ole hajaantunut niin moniin kansallisuuksiin ja heimoihin kuin Etelä-Afrikan, jonka demokratia on AIDS-ongelmista, massiivisesta rikollisuudesta ja pölhöistä poliitikoista huolimatta maanosan yleiseen tilanteeseen verrattuna suhteellisen terveellä pohjalla ilmeisesti pitkälti juuri siksi, ettei siellä ole ainoatakaan etnistä ryhmää, joka olisi kyllin ylivoimainen ruvetakseen määräilemään. Zimbabwessa on kaksi suurta kieliryhmää, shonat ja ndebelet, joista jälkimmäiset ovat suurehko vähemmistö, noin viides-kuudesosa zimbabwelaisista. Mustien sotiessa 70-luvulla valkoista vähemmistövaltaa vastaan shonat ja ndebelet eivät tietenkään sopineet samaan vastarintaliikkeeseen, vaan kummallakin oli omat joukot, joiden välillä esiintyi aika ajoin verisiä erimielisyyksiä. Shonat pyrkivät militarisoimaan maalaisväestön maolaisten oppien mukaan ja käymään suoria kohtaamistaisteluja Rhodesian armeijan kanssa, ndebelejoukot taas piileksivät enimmäkseen Sambian rajan pinnassa ja syyllistyivät mm. kahden rhodesialaisen siviilikoneen alasampumiseen surmaten julmasti eloonjääneet.

Sitten kun Zimbabwe lopulta 1970-luvun vaihtuessa 1980-luvuksi itsenäistyi, shona Mugaben ja ndebelejen johtajan Joshua Nkomon välille syntyi tietysti kateutta ja kilpailuhenkeä. Mugabe voitti ensimmäiset vapaat vaalit pitkälti turvautumalla kehitysmaissa kovin yleiseen vaaliväkivaltaan ja ryhtyi ilmeisesti heti pykäämään itselleen jonkinlaista henkilökulttia: LONG LIVE OUR ESTEEMED LEADER ROBERT MUGABE, luki teidenvarsikylteissä. Pari vuotta myöhemmin Mugabe ja Nkomo olivat jo käytännöllisesti katsoen sisällissodassa keskenään, kun ndebelesissit nousivat kumpujen yöstä esiin taistelemaan ja Mugaben kovapintainen ”kevätsadeprikaati” hyökkäsi ndebelejen asuttamille alueille surmaten kymmeniä tuhansia siviilejä.

Lopulta tämäkin konflikti saatiin sovittua ja Nkomo sai jonkinlaisen seremoniallisen viran Mugaben hallinnosta; ndebele-siviilien elämä ei siitä luultavasti kuitenkaan oleellisesti kohentunut. Valta keskittyi pääministeri Mugaben käsiin, joka pani (hassu)nimellisen presidenttinsä Canaan Bananan viralta ja alkoi itse valtionpäämieheksi. Vuosia myöhemmin Mugabe sai päähänsä ruveta vainoamaan homoseksuaaleja, mikä tarkoitti käytännössä, että hän heitti Bananan vankilaan ilmeisen tekaistuilla homoussyytöksillä - oletettavasti hän piti jo sitäkin uhkana valta-asemalleen, että maassa ylipäätään oli muita presidenttejä (vaikka sitten entisiä) kuin hän itse.

Mugaben valta oli kiikun kaakun jo vuosikymmen sitten, kun sotaveteraanit - entiset shona-sissit ja heidän jälkeläisensä - vavisuttivat maata yleislakolla. Se uhkasi presidentin asemaa niin pahasti, että hänelle tuli kiire usuttaa veteraanit valkoisten maanviljelijöiden kimppuun. Veteraanit valtasivat valkoisten maatiloja ja surmasivat useita isäntiä ottaen viljelykset omaan omavaraiskäyttöönsä, mikä tietysti merkitsi maiden taloudellisen merkityksen vähenemistä ja vaikutti omalta osaltaan Zimbabwen kurjistumiskierteeseen.

Mugabelta alkavat ilmeisesti kuitenkin nyt loppua tukijat. Etelä-Afrikan muutenkin hieman omituinen presidentti Thabo Mbeki on tosin innokkaasti osoittanut ymmärtämystään Mugabea kohtaan, kun tämä on perustellut hirmuvaltaansa viittaamalla valkoisten yhä jatkuvaan taloudelliseen ylivaltaan ja ylipäätään esittämällä maansa sisäisten konfliktien olevan imperialististen kalkkinaamojen syytä. Tällainen rasismi lieneekin ihan toimiva populistinen veto missä tahansa päin Afrikkaa. Mbeki on kuitenkin nyt joutunut sekä maanmiestensä että zimbabwelaisten hampaisiin: maanosan supervallan johtajana Etelä-Afrikan presidentin kuuluisi heidän mielestään osoittaa selkärankaa ja ärähtää Mugabelle kunnolla. Mbeki on tosin taipunut myöntämään, että Zimbabwessa on ehkä sittenkin jotain mätää, mutta hän on keskittynyt vakuuttelemaan vuolaasti, että painostaminen ja talousboikotilla uhkaaminen ei auta mitään ja että on parempi keskittyä hiljaiseen diplomatiaan, ts. pyrkiä intensiivisesti ja päättäväisesti olemaan tekemättä mitään.

Thabo Mbekin veli Moeletsi Mbeki on tosin esittänyt oman arvionsa siitä, miksi hänen korkea-arvoinen broidinsa ei tee mitään naapurien auttamiseksi. Zimbabwen moneen kertaan mureaksi rusikoitu oppositiojohtaja Morgan Tsvangirai on alkujaan ammattiyhdistysaktiiveja, ja vahvasti teollistuneen Etelä-Afrikan omat ammattiliitot ovat suuria, vaikutusvaltaisia ja alttiita politisoitumaan. Moeletsi Mbekin mielestä velipoikaa ei oikein hemaise se ajatus, että maan mahtavin liitto, COSATU, nousisi häntä vastaan. Thabo Mbekillä on kaikki maailman syy pelätä COSATUa, koska sillä oli yhtä merkittävä rooli apartheid-järjestelmän kaatamisessa kuin ANC:llä, entisellä vastarintaliikkeellä ja nykyisellä pääpuolueella. Sitä ei siis voi leimata epälojaaliksi valkonaamojen käsikassaraksi, vallankin kun se on virallisesti yhä ANC:n liittolainen ja sen vallan tae.

Siinä missä presidentti Mbeki on aika ajoin esittänyt lievästi sanoen omalaatuisia mielipiteitä immuunikatosairauden alkuperästä ja ehdottanut terveysruokia ja afrikkalaisia poppamieslääkkeitä AIDSin parannuskeinoksi, COSATUn terveysvalistuskampanjat ovat perustuneet tieteelliselle tiedolle immuunikadon alkuperästä. Ay-aktiivit ovat äänekkäästi vaatineet kunnollisten AIDS-lääkkeiden tuomista tavallisen kansan saataville, ja COSATU on myös yrittänyt lähettää seurantaryhmiä Zimbabween ottamaan selvää ammattiyhdistysliikkeen tilanteesta maassa - tosin tarkkailijat on aina nopeasti heitetty mäkeen Mugaben valtakunnasta, kun vierailun tarkoitusperät ovat paljastuneet paikallisille pamputtajamiliiseille.

Panu Höglund