Molotov, Ribbentrop ja Venäjä
26.8.2009
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka, Historia
Äskettäin täytti seitsemänkymmentä vuotta sopimus, jota voidaan pitää yhtenä maailmanhistorian huonomaineisimmista: Natsi-Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin ja Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Vjatšeslav Molotovin mukaan nimetty saksalais-neuvostoliittolainen hyökkäämättömyyssopimus. Tästä kyseisestä paperista voi sanoa ikävyyksien alkaneen niin Suomelle kuin monille Itä-Euroopan maillekin, koska siihen liittyneessä salaisessa lisäpöytäkirjassa niin Suomi, Itä-Puola, Viro kuin Latviakin laskettiin osaksi Neuvostoliiton etupiiriä eli aluetta, jossa Neuvostoliitolla oli omia intressejä valvottavanaan. Sopimukseen tehtyjen myöhempien säätöjen jälkeen Saksa hyväksyi myös Liettuan osaksi Neuvostoliiton intressialuetta.
Vielä nykyäänkin meillä on keskuudessamme Neuvostoliiton puolustelijoita, jotka pyrkivät selittämään Ribbentropin-Molotovin sopimusta välttämättömänä hengähdystauon saamiseksi Neuvostoliitolle Saksan uhalta. Perustelu ontuu. Kuten muuan arvostamani nettikirjoittaja tässä juuri sanoikin, nimenomaan Neuvostoliiton turvallisuuden kannalta sopimus oli yksinkertaisesti typerä: viime kädessä se toi vain uusia halukkaita liittolaisia natseille siinä vaiheessa kun nämä sitten kesällä 1941 kääntyivät Neuvostoliittoa vastaan. Toisin kuin taistolainen totuus väittää, Suomi ei ollut mikään läpeensä fasistinen maa toisen maailmansodan aattona: vaikkapa maalaisliittolaiset, jotka olivat saaneet oman osansa lapuanliikkeen terrorista, eivät olleet mitenkään ihastuneita sen enempää kotifasisteihin kuin Hitleriinkään. Jos neuvostoliittolaiset olisivat jättäneet talvisodan käymättä ja Baltian maat, Itä-Puolan ja Moldavian (silloisessa kielenkäytössä Bessarabian) miehittämättä, Hitlerillä olisi ollut paljon vaikeampaa saada tukea ja liittolaisia näistä maista.
Stalin suhtautui pieniin maihin ja kansoihin pilkallisesti ja katsoi niiden aikakauden olevan ohi. Pienille maille ei tarvinnut hänen mielestään olla mieliksi eikä kunnioittaa niitä itsenäisinä valtioina - ne tarvitsi vain miehittää ja panna komentoon nukkehallitus. Kun nyt katsomme Venäjän politiikkaa Baltian maita kohtaan tai mietimme täällä Suomessa toimivia Venäjän propagandan etäispäätteitä ja heidän huonosti venäjästä käännettyjä vuodatuksiaan Viron pahuudesta ja fasistisuudesta, voimme todeta, että itärajan takana ei ole opittu yhtikäs mitään sitten tämän sopimuksen. Edelleenkin asenne on se, että pienet maat ovat turhaa ripellöstä, jotka ovat kiinnostavia vain todella merkityksellisten, isojen maiden juoksilaina. Venäjälle ei tunnu yksinkertaisesti menevän jakeluun se, että pienelläkin maalla ja sen kansalla on oma tahto, ja että puolen vuosisadan Venäjän sortoa siedettyään virolaiset saattavat ihan omasta halustaan mennä sotilasliittoon sellaisen maan (Yhdysvaltojen) kanssa, jolta uskotaan saatavan turvaa vastaisen idän uhan varalta. Ehei. Venäjällä tämä ilmeisesti osataan tulkita vain siten, että kyyniset jenkit ovat aivopesseet tyhmät virolaiset pudottamalla lentokoneesta jotain homokaasua, tai siten, että virolaiset ovat jotenkin (rotunsa vuoksi?) hirveitä fasisteja ja ryssänvihaajia.
Tämän kanssa on hyvin sopusoinnussa se, että Venäjällä nauttivat arvostusta kaikenlaiset hörhöteoriat, jotka pyrkivät vetelemään historian suuria linjoja mahdollisimman epäinhimillisesti ja individualismia vieroksuen. Kyse lienee siitä, että kun marxilaisuuskin korosti historian ennalta ohjelmoituja kehitystendenssejä, sen tilalle kaivataan samanlaisia maailmanselityksiä. Yleensä nämä teoriat vaikuttavat isovenäläisen imperialismin tarpeisiin räätälöidyiltä. Marxilainen historiankäsityshän sopi valloittajan pirtaan kuin venäläisen sotilaan kuppainen siitin raiskattavan virolaisneitosen emättimeen: valloitushan selitettiin väistämättömäksi seuraukseksi historian vääjäämättömästä lainmukaisuudesta yksittäisten ihmisten kärsimysten ollessa pelkkää kärpäsen surinaa jumalatar Historian korvissa. Jos maailma oli kehittymässä kohti suurempaa oikeudenmukaisuutta, sen puolesta sai naisten ja lasten veri vuotaakin, ja miesten hurmehan on aina ollut hupaa tavaraa.
En ole itse hirveän hyvin tutustunut kansallisbolsevikki ja imperialisti Aleksandr Duginin geopolitiikkaan, joka on herättänyt pelkoa monissa suomalaisissa. Sitä vastoin olen kyllä selaillut Lev Gumiljovin kirjoituksia, joissa tämä kahden Neuvostoliitossa vainotun runoilijan poika on selitellyt ns. passionaarisuusteoriaansa. Teorian yksityiskohdat pakkaavat olemaan melko hämäriä, mutta jotenkin niin se menee, että kansa syntyy ensin heimojen sekoituksesta, sitten yhtenäistyessään kehittyy ”passionaarisemmaksi” eli intohimoisemmaksi, ja passionaarisuutensa huippukohdassa sitten tietysti valloittelee naapurimaita ja alistelee niiden asukkaita valtaansa. Tässäkin tarkoituksena tuntuu olevan sellaisen ennaltamääräytymis- ja väistämättömyysperiaatteen tyrkyttäminen, jonka nojalla voidaan kieltää sekä pienten kansojen että yksittäisten ihmisten olemassaolon oikeus. Me venäläisen herrakansan sotilaat olemme teitä passionaarisempia, joten tulevaisuus kuuluu meille, ja jollei se miellytä, inorodets, niin joukkohaudassa on kyllä tilaa sinullekin.
En kuitenkaan malta olla vinoilematta, että joutuihan se Gumiljov kuitenkin tekemään poikkeuksen teoriansa yleisperiaatteista voidakseen selittää venäläiset niin maan passionaariseksi porukaksi. Täältä katsoen hänen höpinöitään voisi näet tulkita sitenkin, että venäläiset ovat jo passionaarisuutensa huipun ohittaneet ja että heidän passaisi alkaa tehdä tilaa nuoremmilleen ja passionaarisemmilleen, esimerkiksi vaikka jenkeille.
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Asiantuntijoita tuotekehitykseen ja prosessitukeenMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- Junior ConsultantBentley Systems
- Kirjanpitäjä järjestelmän käyttöönottoprojektiinHR Yhtiöt Oy
- Java DevelopersVaadin Oy - Saranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 järjestelmäasiantuntijaaSaranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 kehittymishaluista it-tukihenkilöäSaranen Consulting Oy
- Tiedolla johtamisen konsultti (BI)Knowit Oy - Saranen Consulting Oy
- 1.
-
”Edelleenkin asenne on se, että pienet maat ovat turhaa ripellöstä, jotka ovat kiinnostavia vain todella merkityksellisten, isojen maiden juoksilaina.”
Sama asenne on kaikilla ns. suurvalloilla. Eipä tuottanut länsivalloillekaan suurta omantunnontuskaa luovuttaa Itä-Eurooppa (ml. Suomi) sodan jälkeen Stalinin armoille.
- 2.
-
1 Maailmansodan aattona Saksassa oltiin hyvin huolissaan Venäjän kasvavasta mahdista ja teollistumisesta. Muistaakseni Venäjän hallitsemilla alueilla oli pelkästään populaa yli 170 miljoonaa 1 MSodassa. Saksan tarkoitus tarkoitus oli ilmeisesti ennen sotaa murtaa kolmoisenetente ja käydä sotaa yksin Venäjää vastaan. Tämä suunnitelma tunnetusti meni metsään, kun Saksan johto panikoi ja laittoi Schlieffen suunnitelman täytäntöön. Saksan tiedustelupalvelu rahoitti Leniniä, niin että tämä pääsi valtaan, ja Saksa tunnetusti voitti sodan idässä mutta hävisi lännessä.
Stalinistien ja joidenkin muidenkin lempiväite on, että Stalin teollistamalla NLiiton valmisti NLiiton kestämään tulevan suursodan vaatimukset. Mutta kun tiedetään miten tehotonta resurssien haaskaamista koko kommunismi talousjärjestelmänä on, voi olla että kapitalistisesta Venäjästä olisi tullut niin voimakas, että vähintään koko Keski-Euroopassa puhuttaisiin nykyään Venäjää.
Natsien koko Barbadossa suunnitelman tarkoitus oli lebestraumin (Ukrainan) saavuttamisen lisäksi aiheuttaa niin paljon tuhoa Venäjällä, ettei se olisi enää heille uhka, siksi Hitlerin logiikan mukaan Idässä käytiin ns.tuhoamissotaa. Näin kerran dokumentin, jossa joku 2MS Saksalainen veteraani ylpeänä selitti kuinka Wermacht tuhosi Venäjän hyökkäysvoiman Venäjän aroille, niin ettei 2MS jälkeen sillä ollut enää resursseja hyökätä länteen. - 3.
-
Öh, tietääkseni länsivallat kokivat sen verran jotain tuskaa, että kävivät ns. kylmää sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Eikä sellaista voi sananmukaisesti luovuttaa toisen armoille, mikä ei ole omassa hallussa. Tämä pätee niin Neuvostoliiton ”vapauttamiin” (miehittämiin) Itä-Euroopan osiin kuin Suomeenkin.
- 4.
-
Venäjä on muistuttaa Asimovin Säätiö-trilogian vanhaa imperiumia: hitaasti heikkenevä ja rapistuva valtakunta, joka pärjää pelkkään massiivisuuteensa luottaen koko ajan yhä heikommin, mutta josta vielä voi olla melkoisesti harmia naapureilleen. Joskus muinaisella 1900-luvulla Venäjä saattoi olla pelottava supervalta, koska sillä oli suuri väestö eli paljon tykinruokaa, mittavat raaka-ainevarat, maailmanlaajuista kannatusta nauttiva ideologia oikeutuksenaan ja ydinpelote. Nyt sillä on vain raaka-ainevarat ja ydinpelote.
Jotta Venäjä voisi olla supervalta myös tällä vuosisadalla, sen olisi kyettävä olemaan taloudellisesti ja teknologisesti dynaaminen valtio. Sitä se ei ole johtuen korruptiosta ja oikeusjärjestelmän heikkoudesta. Noista ongelmista ei päästä eroon niin kauan kuin Venäjän orastava kansalaisyhteiskunta tukahdutetaan. Venäjällä rikastutaan oikeilla kontakteilla eikä ikinä perustamalla Googlen kaltaisia innovatiivisia kasvuyrityksiä. Venäjällä ei edes yritetä ruokkia tuollaista kehitystä vaan esimerkiksi nano- ja ydinteknologian alalla toimitaan neuvostomallin mukaisesti valtion omistamien jättikorporaatioiden puitteissa ja tietenkin salamyhkäisesti toimien kaikilla puolustusteollisuuden kannalta herkillä aloilla. Innovaatiotoiminnasta merkittävä osa keskittyykin maassa sotateollisuuteen.
Venäjä on edelleen demografisessa kriisissä (eikä muuta voisikaan, koska demografiset kriisit ovat olennaisesti vuosikymmeniä kestäviä) ja kansallisuuksien sekä uskontojen välit ovat tulehtuneet. Pohjois- Kaukasuksella on kaikesta repressiosta ja toisaalta jälleenrakentamisesta huolimatta sodan uhka taas päällä (Dagestan).
- 5.
-
Georgian sota muuten kiristi sensuuria Venäjällä. Ulkomaalaiset televisiokanavat, kuten esimerkiksi BBC World, lakkasivat näkymästä. Ainakin suoraan heiltä itseltään kuultuna välkyin osa venäläisistä osaa viimeistään nyt pitää oman hallituksensa tiedotusta pelkkänä propagandana.
- 6.
-
Ja tämmöiselle maalle ja sen kansalasille Suomi ja suomalaiset myyvät maata. Miten sitten suu pannaan, kun itänaapuri ilmoittaa tulevansa tänne, kun huomattava osa Suomen maapinta-alasta kuuluu jo venäläisille (vrt. pienten kansojen olemassaolon oikeutus). Venäläisille kuuluva maa on tietenkin osa ÄitiVenäjää.
- 7.
-
Suomen pitää ostaa aseita Venäjältä. Näin tuemme itänaapurimme taloutta sekä tyydytämme edullisesti Puolustusvoimiemme tarpeet.
- 8.
-
Maan ja tonttien myynti Venäjälle takaa, ettei sakemannit kohta omista koko Suomea.
- 9.
-
Ei kai Saksa panikoinut, vaan mobilisoi myöhään, jo venäläisten yksikköjen ylitettyä rajan. Sitä ennen se yritti saada sotaa estetyksi. I maailmansodan syylliset löytyvät muualta. Saksan oli mobilisoitava, koska Venäjä mobilisoi koko armeijan eikä se suostunut mobilisaatiotaan perumaan.
- 10.
-
Sukupuolittunut mato. Tässä ei ole nyt kyseessä mobilisointi, vaan nimenomaan tuo mainitsemani suunnitelma, jolla ei ollut koskaan realistisia mahdollisuuksia onnistua, ainakaan Moltke nuoremman tehtyä siihen muutoksia. Britannia liittyi sotaan juuri sen takia, että Saksa hyökkäsi Belgiaan, ja yritti lyödä sen kautta Ranskan epärealistisessa 42 päivässä ja liian heikoilla voimilla ja kääntyä sitten itää kohti. Sotatoimien nopeus oli juuri sen takia tärkeä, sillä tarkoituksena oli lyödä Ranska, ennen kuin Venäjä olisi mobilisoitunut, koska Saksassa arvioitiin, että juuri Venäjä olisi voimakkaampi vastustaja kuin länsi yhteensä (lukuunottamatta USA:ta). Juuri Venäjän paljon arvioitua nopea mobilisoituminen sai Saksan johdon panikoitumaan, vaikka selvästikin tuossa vaiheessa liian riskialtis Schlieffen suunnitelma olisi pitänyt hylätä, koska länteen ei (Saksan sodanjohdon arvion mukaan) voitu lähettää tarpeeksi joukkoja. Vaihtoehtoinen suunnitelma olisi ollut pitää lännessä tilanne lähes ennallaan, ei provosoida Britanniaa ja sotia kaikilla voimilla itää vastaan, jota Moltke nuorempi itsekin ilmeisesti kannatti, mutta ei voinut toteuttaa, sillä Saksan strategisessa ajattelussa Schlieffen suunnitelmasta oli jo tullut dogma.
- 11.
-
Britannia oli jo ententessä ja vaiettu totuus on, että USA oli myös jo luvannut täyden tuen ja tulla tarvitrtaessa mukaan. Belgian miehitys oli vain tekosyy ja sodan varaltahan sen miehitys oli suunniteltu myös Englannissa.
Jos sota tulee, niin ei voi hylätä suunnitelmia. Saksan oli joka tapauksessa tehtävä jotain Schlieffenin suunnitelman kaltaista, koska se oli alakynnessä. Mobilisaatiolle tuli kiire, muta kyllä Venäjän mobilisaatio merkitsi itsessään jo täyttä sotaa ja tietysti siihen piti reagoida tarpeellisella tavalla.
Schlieffenin suunnitelmaa ei edes pistetty täytäntöön, koska se olisi vaatinut paljon isompaa armeijaa. Sitäpaitsi Saksan länsirajan puolustukseen jätettiin enemmän joukkoja. Koukkausta tehtiin Pariisin itäpuolelta jo, kun ei ollut joukkoja. Ranskan joukkoja ei sitten kyetty missään tuhoamaan saarrostuksella, koska todellinen paniikki iski venäläisten todellakin nopean mobilisoinnin vuoksi ja Moltke irrotti kolme armeijakuntaa itään kesken operaation.
No ne eivät ennättäneet edes Tannenbergin taisteluun ja jos Moltke ei olisi panikoinut vaan haistanut tilanteen olevan jo paranemassa, niin kolmella armeijakunnalla olisi voitu operoida myöhemminkin. Pikalliskomentajan pyynnöt lisäjoukoista tekivät kuitenkin tehtävänsä. Schade.
- 12.
-
Härreguud, ja minulle kun kerrottiin yliopiston luennolla, että Ribbentrop-Molotov-sopimus syntyi olosuhteiden pakosta, koska syyttä kommunismiin ennakkoluuloisesti suhtautuvat länsimaat kieltäytyivät yhteistyostä Neuvostoliiton kanssa. Ja ettei Neuvostoliitto aloittanut yhtään aggressiota vaan joutui mukaan II maailmansotaan vasta Saksan hyokätessä.
Yliopistoni seinillä tosin mainostetaan Marxilaisia festivaaleja, joissa pari professorianikin on juhlapuhujina, mutta kysymys kuuluu silti: miten tällainen on mahdollista 2000-luvun Englannissa ja miksi minä en voinut etukäteen ottaa selvää Englannin julkisen puolen yliopistojen poliittisista linjauksista?
- 13.
-
Lollumismi
- 14.
-
Asiasta ei paljoa puhuta, mutta mitä eroa on Venäjällä ja Moskoviitilla??
Jos pyritte vastaamaan itsellenne tähän kysymykseesn rehellisesti ja monipuolisesti (joka ei ole helppo tehtävä, sensuurin ja propagandan keskellä),
ymmärrätte paremmin miksi asiat ovat sitä miltä ne näyttävät. - 15.
-
Kiribati on oikeassa. Venäjää pidetään virheellisesti tulevaisuuden talousmahtina, mutta tosiasiassa se on taloudellinen ja teknologinen kääpiö, jonka hallinnon ja oikeusjärjestelmän tehokkuus ja fyysinen infrastruktuuri ovat taattua kehitysmaatasoa.
Tosin Venäjä elinkeinorakenteeltaan muistuttaakin jalostamattomien perushyödykkeiden kaupalla elävää banaanivaltiota. Tähän tuskin tulee muutosta niin kauan kuin maan johto suuressa viisaudessaan sijoittaa öljytulonsa katumaastureihin ja aseisiin.
Ainoa todella ainutlaatuinen piirre löytyy demografiselta puolelta.
Ilman neuvostojen ajan ydinasejäämistöä ja (läntisiä) naapureitaan suurempaa kokoa meidän ei tarvitsisi pelätä Venäjää sen enempää kuin me pelkäämme Kongoa.
- 16.
-
”Tosin Venäjä elinkeinorakenteeltaan muistuttaakin jalostamattomien perushyödykkeiden kaupalla elävää banaanivaltiota. Tähän tuskin tulee muutosta niin kauan kuin maan johto suuressa viisaudessaan sijoittaa öljytulonsa katumaastureihin ja aseisiin. ”
Kyllähän siellä tajutaan, että suurvalta-aseman säilyttäminen vaatii ponnistuksia teknologiaan. Valtio on siellä mm. perustanut nanoteknologiainstituutin, jonka rahoitus on miljardiluokassa. Ongelma on vain siinä, että innovaatiotoiminta ei lähde kunnolla käyntiin, koska poliittinen ja taloudellinen elämä ovat keskenään niin vahvasti sidoksissa ja oikeusjärjestelmä epäitsenäinen. Ei tuollainen valtiojohtoinen ja varsinkaan mikään salainen kaupunkin numero 5 -tyylinen innovaatiotoiminta ikinä kykene kilpailemaan jollekin Piilaaksolle.
Mikäli Venäjällä laitettaisiin nämä ongelmat alusta alkaen oikeasti kuntoon eli annettaisiin kansalaisyhteiskunnan kehittyä ja todella toteutettaisiin vallan kolmijakoa (tai neli- jos median olisi vapaa), niin Venäjästä tulisi pitkällä aikavälillä paitsi paljon vahvempi niin myös paljon vähemmän pelottava valtio.
- 17.
-
Kuka antaisi kehittyä? Onko nyt tällä hetkellä siis jokin valtaklikki joka pitää miljoonakansaa noin vain polvillaan? Vaikea uskoa. Ehkä syy on enemmänkin siinä, että ollaan konservatiivisia ei haluta lähteä mukaan sosiaalisiin kokeiluihin, kuten meillä lännessäkin nykyään on meneillään, esim. feminismiin, josta ei tiedetä, mitä se vielä tuo tullessaan. Venäläisillä on huonoja kokemuksia sosiaali-insinööröinnistä. Varmasti tosin on niitä, jotka haluaisivat kopioida kaiken suoraan lännestä, mutta kulttuurit ovat erilaisia eikä kaikki toimi kaikkialla. Esim. sosialismi Kuubassa ei samalla tavalla ole aiheuttanut joukkohautoja ja ruumisröykkiöitä, kuin Euroopassa ja Kauko-Idässä. Chavezkin taitaa olla, vaikkakin melko ilkeä jäärä, niin kuitenkin vähemmän verenhimoinen kuin vaikka Stalin. Eniten luottaisin kuitenkin porvarillisen pitkäpiimäiseen menoon, olkoonkin että yhteiskunnassa ei tapahtuisi koko ajan sitä paljon puhuttua muutosta, josta on nyt vailla parempaa tietoa tehty itseisarvo,.
- 18.
- 19.
-
Kenen puolella?
Suomi, liittolainen, myötäsotija vai jotain muuta?
Suomen asema toisessa Maailmasodassa herättää edelleen intohimoja. Oliko Suomi erillissotaa käyvä Pohjolan demokratia, Kolmannen valtakunnan hirmuhallinnon työrukkanen vai peräti Liittoutuneiden ”salajäsen”?
Historiantutkimuksen sudenkuopat ja Suomi
Suomen toiminta toisessa Maailmansodassa herättää edelleen suuria intohimoja etenkin kysymyksenasettelussa, joka koskee Suomen asemaa suhteessa Saksaan. Keskeiseksi argumentiksi liittolaissuhteen puolestapuhujille on historiantutkimuksessa tullut ajatus de facto -liittolaisuudesta; Suomella ja Saksalla oli yhteinen vihollinen ja niiden intressit sodassa olivat yhtenevät. Päämäärään pyrittiin yhteistyöllä, mikä sinänsä loi liittolaissuhteen, vaikkei mitään kirjallista sopimusta asiasta ollutkaan. Tämä kanta näyttää saaneen yleisen hyväksynnän politisoituneessa, epätieteellisessä historiankirjoituksessa, jonka laineet yltävät jo koulu-opetukseenkin.Tämä näkemys synnyttää kuitenkin kolme tärkeää ongelmaa: 1) Jos yhteistyö ja yhteinen päämäärä sinänsä luo liittolaisuussuhteen, oli Suomi YYA-sopimuksen perusteella NL:n liittolainen ja nykyisin USA:n liittolainen. Näin ei kuitenkaan voida asioita tarkastella, jos halutaan pysyä tieteellisellä tasolla. Näin myös siksi, että sama tulkintamalli johtaa usein täysin mielettömiin johtopäätöksiin. 2) Tieteellisessä tutkimuksessa määritelmien tulee olla yleispäteviä, muutoin on kyse vain kaunokirjallisuudesta. 3) Näkemyksen hyväksyminen edellyttää joko täydellistä tietämättömyyttä sotatapahtumista tai sitten niiden tarkoituksellista huomioimatta jättämistä.
Hyvän esimerkin ongelmista antaa toisen Maailmansodan esinäytös, Espanjan sisällissota. USA olisi tuon tulkinnan mukaan ollut Kolmannen valtakunnan liittolainen, koska se toimitti Luftwaffen sodassa tarvitseman polttoaineen, ja samalla NL:n liittolainen, koska se toimitti tälle jatkuvasti strategisia materiaaleja ja tarvikkeita. Samoin Kolmas valtakunta olisi ollut NL:n liittolainen, koskapa strategisten tuotteitten kauppaa ja sotilaallista yhteistyötä maiden välillä jatkettiin. Myös Talvisota antaa mahdollisuuden tämän tulkinnan kritisointiin: Sekä Saksa että Iso-Britannia takavarikoivat Suomeen suunnattuja sotamateriaalitoimituksia, joten olivatko molemmat siis liitossa keskenään ja samalla NL:n kanssa Suomea vastaan?
Populaari sanonta kuuluu, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudelleen. Tämä edellyttää kuitenkin, mikäli kyse ei ole muutoksesta, joka perustuu uusiin, ennen tuntemattomiin lähteisiin tai muuhun uuteen tieteelliseen työhön, sitä, että luovutaan eksaktin historiatieteen perusvaatimuksesta, sen selvittämisestä, ”wie es eigentlich gewesen”, mitä todella tapahtui. Silloin ei kuitenkaan ole enää kyse historiatieteestä, vaan politiikasta. Historiatieteeseen eivät kuulu sellaiset määreet kuin ”hyvä”, ”huono”, ”oikea” ja ”väärä”.
Suomi Jatkosodassa
Suomen aseman määritteleminen keskusteltaessa toisesta Maailmansodasta edellyttää keskittymistä tekoihin, ei puheisiin. Suomen armeijan teot taas ovat nimenomaan poliittisia, toteaahan jo kuuluisa teoreetikko v. Clausewitz, että sota on politiikan jatkamista voimakeinoin. Toisaalta tulee myös muistaa, että koko ajatus erityisistä ”Talvisodasta” ja ”Jatkosodasta” on nimenomaan suomalainen ja sellaisenaan täysin epähistoriallinen. Kyse on toisen Maailmansodan Euroopan sotanäyttämön tapahtumista. Eihän puhuta erikseen myöskään ”Kreikan sodasta”, ”Ranskan sodasta” tai ”Venäjän sodasta”.
Suomen ”valinnasta” voikin todeta, ettei sellaiseen ollut mahdollisuutta, joten sellaista ei todellisuudessa tehty. Jatkosodan puolen määritteli Suomen osalta ensinnäkin Molotov-Ribbentrop -sopimuksen seurauksena käyty sota, toiseksi se, että – kuten molempien maiden johtajat suomalaisille totesivat – maan puolueettomuutta ei tulla hyväksymään. Vaihtoehtoina olivat NL, Saksa tai ”länsi”, johon Suomi Talvisodan jälkeen epätoivoisesti pyrki liittymään. Norjan valloitus 1940 ja se, että sanottu ”länsi”, Iso-Britannia, asetti Suomen vuoden 1941 alussa kauppasaartoon, johti siihen, että ainoa maa, josta Suomi edes jonkinlaisella varmuudella saattoi saada ruokaa Kannaksen menetystä korvaamaan, oli Saksa.
Neuvostoliiton kauttakulkuoikeutta tasapainottamaan Suomi hyväksyi Saksalle vastaavan tyyppisen oikeuden, täysin NL:n tieten. Tätä sopimusta on yleensä käytetty argumenttina ensimmäisestä osoituksesta liittosuhteeseen, mutta samaa pitäisi objektiivisuuden takia soveltaa myös NL:n kauttakulkuoikeuteen. Kauttakulkusopimuksia onkin käsiteltävä nimenomaan vain ja ainoastaan sellaisina.
Myös Suomen saamaa sotamateriaaliapua on pidetty osoituksena liittolaisuudesta. Kyseessä on kuitenkin näköharha. Lukuun ottamatta elintarvikkeita ja ilmavoimien hävittäjäkalustoa sekä polttoainetta Suomen armeijan päävarustaja oli ylivertaisesti Neuvostoliitto ja Puna-armeija koko sodan ajan, ei Saksa. Esimerkiksi armeijan panssarivoimien pääase oli neuvostotuotantoa, samoin pääosa tykistön a-tarvikkeista, käsiaseista jne. Sotasaalisammuksia tuhottiin sekä ampumalla että räjäyttämällä suuria määriä vielä 70-luvulla.
Suomen asema sodassa selviää kuitenkin parhaiten tarkastelemalla, mitä Suomen armeija oikein käytännössä teki, etenkin hyökkäys- ja asemasotavaiheen aikana. Parhaan kuvan asiasta saa tarkasteltaessa sodan kehittymistä pohjoisesta etelään. Koska sotatoimet ovat vain politiikan väline, niiden seuraaminen antaa vastauksen kysymykseen Suomen asemasta melko selkeällä tavalla
Hyökkäys Neuvostoliittoon Suomen alueelta
Suomen ja Saksan oletetun Jatkosodan aikaisen liittolaisuuden tarkastelussa todellisten tapahtumien esittäminen kronologian sijaan maantieteellisesti antaa selkeimmän kuvan jälkitarkastelussa. Näin siitä huolimatta, että varsinaisten sotatoimien alku kiistatta on sijoitettavissa NL:n suorittamiin pommituslentoihin. Toki on muistettava, että usein viitattu Hitlerin ”im Bunde” -puhe pidettiin vasta noin 2 tuntia sen jälkeen, kun Suomeen lähteneet Puna-armeijan pommikoneet olivat nousseet kentiltään. Yhteys on siis jo tuossa vaiheessa ongelmallinen.
Petsamo: Saksa aloitti hyökkäyksen Suomen kautta Petsamon alueella kahden divisioonan ja niitä tukevan suomalaisen Er.Os.P:n voimin 29.6. Keskeinen osa suunnitelmaa oli Er.Os.P:n koukkaus vihollisen selustaan, mikä olisi pakottanut Puna-armeijan peräytymään. Osasto Pennanen oli 757 miehen voimin Talvisodan aikana käynyt menestyksekkäästi sotaa kolmen divisioonan vahvuista (n. 51 000 miestä) vihollisarmeijakuntaa vastaan ja jopa pakottanut sen perääntymään useita kertoja. Nyt lähes kaksi kertaa vahvempana (n. 1800 miestä) Pennasen johtama osasto kohtasi vihollisen kevyen rajajoukkojen osaston ja ilmoitti saksalaisille olevansa pakotettu peräytymään. Saksalaiset törmäsivät vihollisen varustettuihin asemiin ja hyökkäys pysähtyi koko sodan ajaksi.
Etelämpänä saksalainen XXXVI armeijakunta lähti hyökkäykseen kahden saksalais- ja yhden suomalaisdivisioonan voimin kohti Kantalahtea. Hyökkäys kohtasi hajanaista vastarintaa, minkä seurauksena SS-div. Nord pakeni pakokauhun vallassa, nopeimmat Kemijärvelle saakka. Tämä pakotti saksalaisten 169 D:n pysäyttämään hyökkäyksensä. Suomalainen 6.D mukautui tilanteeseen ja jatkoi etenemistään omaan tahtiinsa. 6.D:n etujoukkona Kev. Os.3 eteni Tolvantojärven eteläpuolta kohti Vienanmerta vihollisen paetessa epäjärjestyksessä. kesken etenemisen 6.D sai kuitenkin käskyn pysäyttää hyökkäyksen, vaikka Kirovin radan katkaisu olisi ollut enää päivien kysymys. Divisioona peräytyi asemiin, joihin se käytännössä jäi koko sodan ajaksi.
Saksalaisille alistettu suomalainen III AK (Siilasvuo) aloitti hyökkäyksen Uhtuan kautta kohti Sorokkaa 1.7. Armeijakuntaan kuului 2 divisioonaa sekä saksalainen kevyt panssariosasto. 19.7. taistelussa surkeaksi osoittautuneen SS-divisioonan jäljellä olevia osastoja alistettiin Siilasvuolle, joka pisti ne pääasiassa huoltotehtäviin. 7.8. Ryhmä J, johon nyt oli jo uskallettu liittää Waffen SS-joukkoja, valtasi Kiestingin. Syyskuun alussa saksalaisiin vähintäänkin nuivasti suhtautunut Siilasvuo järjesti kenr. Demelhuberin johtamat SS-joukot kärkeen ja samalla mottiin. 25.9. Siilasvuo ryhmittyi puolustukseen.
”Mikkelin hyökkäys”
Saksalaisten ja suomalaisten välirajan eteläpuolella joukot olivat ryhmittyneet puolustukseen. Tällä alueella sodankäynnistä vastasi Mikkelin päämaja, joka ei ollut alistettu Saksan ylijohdolle, päinvastoin kuin kaikki muut Barbarossaan osallistuneet armeijat.
Sodan aloittamisesta oli Saksan kanssa sovittu, että hyökkäyksen saavuttaessa Väinäjoen tasan (Riika) Suomi aloittaisi hyökkäyksen kohti Leningradia. Saksa valtasi Riian 1.7., mutta Suomi ilmoitti, että koska joukot olivat vielä puolustusryhmityksessä, sotatoimia ei voitaisi täydellä teholla aloittaa. Karjalan armeijan varsinainen toiminta aloitettiinkin Saksan voimakkaan painostuksen tuloksena vasta 9.7., yli viikon ”myöhässä” ja vasta lähes kolme viikkoa Barbarossa alun jälkeen. Päähyökkäys alkoi 10.7., ja Laatokan pohjoispuolen Korpiselkä vallattiin. Hyökkäys Viipurin kautta kohti Leningradia alkoi vasta lähes 2 kuukautta Barbarossan alkamisen jälkeen, elokuun lopulla.
Karjalan armeijan mukana oli saksalaisia joukkoja, keskeisenä vahvennettu 163.D, joka osoittautui melkoisen kykenemättömäksi taisteluun peitteisessä maastossa. Saavutettaessa Syväri tämä saksalainen divisioona oli siirretty kärkijoukoksi joen luusuan alueelle, josta oli tavoitteena ”Kädenlyönti Syvärillä”, yhtyminen Tihvinään eteneviin saksalaisiin ja Leningradin saartaminen.
”Kädenlyönnin” epäonnistuminen johtui kahdesta merkittävästä seikasta: 1) Kun Syväri oli saavutettu etelässä, Karjalan armeijan joukot, jotka olivat toimineet yhteistyössä saksalaisen divisioonan kanssa, siirrettiin yht’äkkiä pohjoisemmas, osallistumaan tuiki tärkeän, mutta koko sodan kannalta täysin merkityksettömän Petroskoin ja Aunuksen pohjoisosien valtaamiseen. Seurauksena 169.D ei aloittanut varsinaista hyökkäystä, vaikka sen tavoitematka oli vain muutaman kilometrin päässä sijaitseva Ojattijoen ranta. 21.8. Mannerheim varmuuden vuoksi siirsi koko 163.D:n reserviin. 2) Syvärin itäpuolelle oli ilmestynyt voimakas Puna-armeijan yhtymä alueelle, jossa vieläkään ei ole kunnon tiestöä eikä oikeastaan minkään laista ”luonnollista” tarvetta moiselle. Tilanteelle voi vain arvailla syitä niin kauan, kuin Neuvostoliiton sota-arkistoja ei ole kokonaisuudessaan avattu. Merkittävää tukea ”sattuman” poissulkemiselle kuitenkin antaa, että Suomessa edelleen toimi sekä USA:n että Iso-Britannian diplomaattiedustusto ja että Päämajalla oli suora yhteys Neuvostoliiton Tukholman-suurlähetystöön.
Hyökkäys kohti Leningradia
Suomen suhdetta Saksaan liittolaisena kuvaa parhaiten Viipurin läänin menetettyjen alueiden takaisinvaltauksen kronologia. Suomalaisten päätehtävä oli Saksan suunnitelmissa toisaalta sitoa Puna-armeijan joukkoja, toisaalta katkaista Kirovin rata, nk. Muurmannin rata, joka oli yksi huoltoreiteistä USA:sta (ei toki tärkein). Kumpaakaan tavoitetta ei toteutettu, edes sidottujen vihollisjoukkojen määrä ei ollut merkittävä kokonaistilanteen kannalta.Hyökkäys kohti Viipuria ja Leningradia määrättiin aloitettavaksi 22.8. Kuitenkin Puna-armeijan ylin johto, Stavka, antoi jo 20.8. käskyn joukkojen vetäytymisestä, joka aloitettiinkin välittömästi. Kun tilanne selvisi, Päämaja antoi käskyn ryhtyä välittömästi etenemään alueilla, joilta vihollinen vetäytyi, taisteluyhteyden ylläpitämiseksi. 29.8. suomalaiset saapuivat tyhjennettyyn Viipuriin. itse kaupungissa ei varsinaisia taisteluja käyty. Kaupungin eteläpuolella, Sommeen aseman lähellä, Porolammen metsissä, tuhottiin Kannaksen ensimmäinen suurmotti.
Eteneminen jatkui suomalaisittain ”salamasotana” Viipurin ohi, ja Kivennapa saavutettiin 29.8. Nopea eteneminen esti vihollisen lähes paniikissa peräytyvien joukkojen järjestymisen tehokkaaseen puolustukseen, ja vanha raja saavutettiin 2.9.
Jo 20.8. kenraali Erfurt oli tuonut Päämajalle tiedon saksalaisten tulevasta pyynnöstä osallistua Leningradia vastaan suunnattuun operaatioon. Suomalaiset lähettivät 24.8. pidettyjen enuvottelujen jälkeen ehdottoman kielteisen vastauksen. Saman lainen oli vastaus saksalaisten 31.8. uudistettuun pyyntöön.
Suomalaisten edettyä Kannaksella vanhalle rajalle armeija pysähtyi oikaistulle rintamalle 9.9.1941 jääden siihen vuoden Puna-armeijan 1944 ”5.strategisen iskun” alkamiseen. Varsinaisesta vanhan rajan ylittämisestä ei oikeastaan voi puhua, kyseessä oli lähinnä taktinen toimi, koska vanhan itärajan käyttäminen puolustuslinjana olisi ollut sotilaallisesti täysin mahdotonta. Omana pidetyn alueen osittainenkin takaisinvaltaamatta jättäminen, kun siihen ilmeinen tilaisuus ja kysy oli, taas olisi ollut poliittisesti mahdotonta.
Saarto, jota ei ollut
Mielenkiintoisimpia yksityiskohtia Suomen ja Saksan kuvitellun liittolaisuuden kohdalla on kuitenkin Leningradin kohtalo. Leningradin ”900 kohtalon päivää” on saanut myyttiset mittasuhteet niin itäisessä kuin läntisessäkin historiankirjoituksessa. Varsinaisesti saartoa on kuitenkin tieteellisessä historiankirjoituksessa tutkittu yllättävänkin vähän. Tämä johtuu mitä ilmeisimmin Suomen ongelmallisesta asemasta musta-valkoiseksi usein kuvitellussa – ja toivotussakin – historiakäsityksessä.
Suomalaiset eivät saksalaisten suureksi harmiksi siis toteuttaneet sen enempää ”Kädenlyöntiä Syvärillä” kuin hyökkäystä Leningradiinkaan. Ratkaisua tilanteeseen yritti jo aiemmin sekä poliittiselle että sotilaalliselle johdolle harmaita hiuksia tuottanut, Berliiniin, pois asioita sotkemasta lähetetty kenraali Talvela. Talvela, joka ei koskaan ymmärtänyt sodankäynnin politiikalle alisteista asemaa, masinoi omatoimisesti operaation Leningradin saartamiseksi, jotta Saksa voisi sen lopulta tuhota tai valloittaa.
Talvelan kuningasidea oli strategisesti tärkeän Suhon saaren valtaus. Onnistuessaan operaatio olisi toteuttanut Leningradin saarron ja lopettanut liikenteen kaupungista ja kaupunkiin. Leningrad oli nimittäin keskeisessä asemassa itärintaman sotateollisuudessa; kaupungista kulki tasainen virta mm. panssarivaunuja ja tykistöä sotaa käyvälle Keski-Venäjälle. Reitti kulki juuri Suhon ja mantereen välistä, talvella jäälle rakennettua rautatietä pitkin, sulana aikana laivakuljetuksina.
Suhon operaatio jätettiin lähes täysin italialaisten ja saksalaisten huoleksi, Italiasta oli kuljetettu jopa oma laivasto-osasto Laatokalle. Lähinnä suomalaisten lähes täydellisen passiivisuuden ja sen, että Puna-armeija ilmeisesti osasi odottaa maihinnousua, takia yritys epäonnistui eikä sitä koskaan yritetty uusia. Leningradia ei siis missään vaiheessa toista maailmansotaa piiritetty, vaan kyseessä on yksi monista toisen Maailmansodan hellityistä sankarimyyteistä.
Suomalaisten osuudesta ”saartoon” kertookin parhaiten se, että Pietarissa edelleen on jäljellä muistoina sodan ajalta yleisölle tarkoitettuja kylttejä, joissa ilmoitetaan, että katujen itäpuoli on turvallisempi – syynä on, että suomalainen tykistö ei missään vaiheessa tulittanut kaupunkia. Kylttejä ei olisi voinut asentaa, ellei tilanteen pysyvyys olisi ollut luotettavasti tiedossa.
Liittolainen, ja jos, niin kenen?
Toisen maailmansodan tapahtumahistoria osoittaa selkeästi, että Suomi ei valtiona ollut sen enempää Saksan kuin Neuvostoliitonkaan liittolainen. Sen sijaan Suomen suhteet länsiliittoutuneisiin olivat enemmän kuin tiiviit. Paljon mainostettu Ison-Britannian sodanjulistus Suomelle itsenäisyyspäivän 6.12.1941 ”kunniaksi” ei oikeastaan kerro paljoakaan. Kyseessä ei ollut Suomeen kohdistunut symbolinen loukkaus vaan puhdas sattuma. Samana päivänä maa julisti sodan nimittäin myös muille Saksan sotiville liittolaisille, joille Suomen itsenäisyyspäivän merkitys oli tasan nolla. Tilannetta kuvaakin parhaiten Churchillin sodanjulistuksen johdosta Suomen valtiojohdolle lähettämä yksityissähke, jossa hän pahoittelee, lähes pyytää anteeksi, tapahtunutta.
Paljon tärkeämpää on, että varsinaisia sotatoimia länsiliittoutuneiden välillä ei koskaan ollut. Päinvastoin, alkuvuodesta 1943 USA:n ja Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto sopivat Länsiliittoutuneiden Pohjois-Norjaan suoritettavasta maihinnoususta, jonka tarkoituksena oli Saksalaisten ajaminen pois Norjasta. Suomen ainoa ehto oli, ettei Suomen maaperälle tule Puna-armeijan joukkoja. Tämä suomalaisten ehto johti siihen, että Neuvostoliitto asettui vastustamaan operaatiota. Voidaan olettaa, että toteutuessaan operaatio olisi lyhentänyt toista Maailmansotaa noin puolellatoista vuodella ja säästänyt miljoonien, niin Akselin kuin Liittoutuneidenkin, sotilaiden ja siviilien hengen.
Myös tärkeän Muurmannin radan katkaisussa suomalaiset ”epäonnistuivat”. Kuten edellä totesin, menestyksekäs hyökkäys Kantalahteen keskeytettiin, vaikka vastassa ei enää ollut järjestäytynyttä Puna-armeijan vastarintaa. Lisäksi kaukopartioille, jotka toimivat Arkangelin radan suunnassa, annettiin ehdoton kielto rataliikenteen häiritsemisestä ja niiden tehtäväksi annettiin pelkkä liikennelaskenta. Näin voitiin valvoa, kuinka suuri osa Muurmanskiin saapuneesta materiaalista meni saksalaisia vastaan, kuinka suuri osa jäi Suomen rintamalle. Näyttää siltä, että Sorokan–Muurmanskin rataa ja sen rahtia tuhottiin vastaava määrä. Tämä taas edellytti melko tarkkaa tietoa Muurmanskiin saapuneesta materiaalista.
Suomen ja Länsiliittoutuneiden yhteisoperaatio ei ole uutta tietoa, vaan on esitetty jo Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Voidaan kuvitella, mikä olisi ollut Saksan reaktio, jos se olisi ollut tietoinen ”sankarikansan” (Heldenvolk) toimista ja niiden taustoista. Kaikki saatiin kuitenkin peiteltyä ja salattua. Keskeistä onkin, että ”liittolaismyytin” luojat ja ylläpitäjät jättävät kaiken tämän huomiotta, sillä sehän ei sovi ”Totuuteen”.
- 20.
-
Kun taas katsoin nettiä tässä asiassa, nousi oksennuksen maku suuhun. Ehkä hyvä niin… Joten sanon vaan jotain.
> Jos kenraalit _eivät_ olisi laadituttaneet Suomen marssiopasta, he olisivat lintsanneet velvollisuuksistaan _täysin_ riippumatta siitä, oliko Neuvostoliitolla erityisiä hyökkäysaikeita vai ei.
Ehkä näin, mutta joidenkin suunnitelmien _käytännön_ toteutuksen (yli)mitoitus on hiukan erikoista. Joten mikä on selitys sille, että neukut tekivät (ja painoivat kymmeniätuhansia, muistaakseni) ja ilmeisesti jakoivat venäjä-saksasanakirjaa/razgovornikia (ehkä on muu selitys sille, että noita on lännessä luettavissa…), jossa on aika lailla hyökkäys ja valloitus etusijalla, _ennen_ Saksan hyökkäystä neukkuihin… Olen hyvin pahoillani, etten heti löydä tätä linkkiä. Muistan vaan, että linkissä (blogin muissa kirjoituksissa) oli kivasti venäjä-viro -yms. muita mukana.
>> ”Tosin Venäjä elinkeinorakenteeltaan muistuttaakin jalostamattomien perushyödykkeiden kaupalla elävää banaanivaltiota. Tähän tuskin tulee muutosta niin kauan kuin maan johto suuressa viisaudessaan sijoittaa öljytulonsa katumaastureihin ja aseisiin. ”
> Kyllähän siellä tajutaan, että suurvalta-aseman säilyttäminen vaatii ponnistuksia teknologiaan. Valtio on siellä mm. perustanut nanoteknologiainstituutin, jonka rahoitus on miljardiluokassa. Ongelma on vain siinä, että innovaatiotoiminta ei lähde kunnolla käyntiin, koska poliittinen ja taloudellinen elämä ovat keskenään niin vahvasti sidoksissa ja oikeusjärjestelmä epäitsenäinen. Ei tuollainen valtiojohtoinen ja varsinkaan mikään salainen kaupunkin numero 5 -tyylinen innovaatiotoiminta ikinä kykene kilpailemaan jollekin Piilaaksolle.
Vähän näin.
> Leningradia ei siis missään vaiheessa toista maailmansotaa piiritetty, vaan kyseessä on yksi monista toisen Maailmansodan hellityistä sankarimyyteistä.
Niinpä. Jopa tänään kyseltäessä inkeriläisiltä vanhuksilta (varmaan muiltakin, kuka on kaikkialta kysellyt) saadaan uskomattomia näköaloja (inkeriläisten evakuoiminen Siperiaan ”piirityksen” aikana, siis ainakin ”100 päivän piirityksen” jälkeen; myös ruuan puutteen syy on kenen tahansa spekuloitavissa, en tietysti kiellä sodan vaikutusta, mutta…).
Jospa taas hiukan katsottaisiin asioita kylmäverisesti.
Venäjä on suuri maa, jolla on pahoja ongelmia.
Venäjä on panostanut koulutukseen (teollisuuteen, armeijaan yms.) paljon. Vaikka oman hännän nostaminen on Venäjälle (ja erityisen suurelle osalle tavallisista venäläisistä) yleistä, niin tähän liittyvien tilastojen ja esimerkiksi länsimaiden palkkaamien venäläisten asiantuntijoiden suuren määrän selittäminen höpöhöpönä ei ole järkevää.
Venäjällä on paha demografinen ongelma (mutta niin on esimerkiksi länsimaissa yleisesti, ja muuallakin; lukekaa demografisia kirjoituksia). Kuitenkaan tämä ei näy ihan nyt ja heti missään. Siksi Venäjä voi leikkiä isoa pahaa sutta (venäläisessä propagandassa Vapahtajaa tms.). Loppujen lopuksi tämä on vaarallista leikkiä, sillä kuka tykkäisi isosta pahasta sudesta.
Ihmiset pystyvät ilmeisesti huijaamaan itseään hyvin paljon, joten venäläisten usko venäläisyyteen (muiden orjuuttajana) on suuri. Tämä on ongelma, mutta jos löytyy ihmiset, jotka voivat tuon ratkaista, niin tieto olisi kullanarvoinen…
Muuta oli sanottavana nykyajasta, mutta tosiaan heti Venäjä nostaa oksennuksen maun suuhun…
- 21.
-
Hieman erilaisen käsityksen saa Tyrkön kirjasta Sallan savotta. Siinä saksalaiset kärsivät Sallan valtauksessa ja sen jälkeen Vermankajoen linjalle edettyään niin suuria tappioita, että täydennys oli paikallaan. Tietysti suomalaiset olivat todela haluttomia, mutta tuskin yksin 6. divisioona olisi pystynyt muutamassa päivässä radalle etenemään ja pitämään sen.
- 22.
-
@19
Onko pointtisi se, että kun Suomi ei toiminut sodassa saksalaisten kaikkien toimien mukaisesti, Suomi ja Saksa eivät olleet liittolaisia? Eikö tämä päde myös länsiliittoutuneiden ja NL:n välillä?Saksa hyökkäsi NL:oon Suomen alueelta suomalaisten avulla. Kyllä me oltiin liitossa Saksan kanssa.
Ja kyllä, YYA-sopimus oli de facto liittosopimus, vaikka sitä ollaan kaikeksi muuksi pyritty väittämään. Mitä sopimuksella oltaisiin tositilanteessa tehty, laitettu täytäntöön vai pyyhitty persettä, on kokonaan toinen kysymys. Suomi ei tosiasiassa ollut puolueeton, vaikka sitä kovasti halusi ja tahtoi olla. Supo oli lännen puolella ja media sekä eliitti idän puolella.
- 23.
-
No entäs se N-liitonja USA:n ”sotataloussopimus” vudelta 1938? Eikö liitto alkanut jo silloin?
Vermankajoen ja Kantalahden välissä oli yksi linnoitettu asema vesistökapeikossa, jota muistaakseni linnoitettiin jo 1941 keväällä tai 1940 puolella jonkun tiedustelukirjan kuvauksenmukaan.