Plaza

Aihealueet: Päihteet, Ajankohtaista, Kulttuuri, Historia

hipit, kuusikymmenluku, kukkaislapset, rokki, Beatles, rakkauden kesä

Helsingin Sanomien Jaakko Lyytinen pohtii hippien perintöä monestakin näkökulmasta nokkelasti otsikoidussa kolumnissaan Esimiehen aika. 70-luvulla lapsuuteni ja 80-luvun alussa teini-ikäni kokeneena olen elänyt huomattavan osan elämästäni 60-luvun varjossa, ja siitä irrottautuminen on vienyt kauan. Oman tien hakemista haittasi se, että kaikki merkittävä oli tapahtunut ja keksitty jo 60-luvulla, eikä meille myöhemmin syntyneille oikein löytynyt tekemistä.

Ennen kuin joku ihmettelee, voin todeta heti kättelyssä, että hippiajoilla oli ilman muuta vaikutuksensa myös minuun täysin aikakauteen liittyvästä huumeiden vetämisestä huolimatta. Itse asiassa suhtauduin hippien huumehommiin siten, että oli hyvä kun hipit olivat jo narkanneet minunkin puolestani, niin että minä saatoin keskittyä siihen, mikä kuusikymmenluvun perinnössä oli arvokasta: auktoriteettien epäileminen, pasifismi, musiikki, taide.

Vuosikymmenen populaarimusiikin ansioita minun ei tarvinne luetellakaan, mutta kirjallisuuden puolelta on ihan pakko mainita Richard Brautiganin hämmentävä, surrealistinen pienoisromaani Melonin mehu. Tavallaan ironista on, että Brautigan kirjoitti tämän monessakin suhteessa (vapaa rakkaus, maaseutuidylli, huumenäkyjä muistuttava psykedeelinen todellisuus, jossa aurinko paistaa joka päivä eri värisenä) hippihenkiseltä tuntuvan teoksen jo ennen kuin hippiliikkeestä oli kuultukaan, eikä hän ollut itse kovin innoissaan hippitouhusta. Tiettävästi hän ei koskaan maistanutkaan harhanäkyjä aiheuttavia aineita, vaikka olikin muuten hyvin tuskainen, alkoholiongelmainen ja pahoinpitelevästä isäpuolesta koko lapsuutensa kärsinyt ihminen. Melonin mehun hämmentävän maailman hän kaivoi ihan omasta mielikuvituksestaan. Tämä olkoon opiksi kaikille niille, jotka väittävät, että taiteellinen luovuus voi vapautua vain nappaamalla hymynappihappoa.

Lyytikäinen lainaa kirjoituksessaan jotain blogikirjoittelijaa, jonka mielestä hippiliike kapinoidessaan ja vanhoja arvoja kaataessaan tuli romuttaneeksi myös ”aivotonta kulutushulluutta” pidätelleitä perinteitä ja arvoja. En itse oikein tiedä. ”Aivoton kuluttaminen” sinänsä on tyypillinen moralisoiva iskulause - pahe, josta kaikenlaiset moraalinomistajat yleensä syyttelevät kaikkia muita kuin itseään. Sitä paitsi kaikenlainen harkitseva, valikoiva kuluttaminen boikotteineen on nykyään niin valtavirtaista, että täysin ”aivoton” kuluttaja alkaa jo olla harvinaisuus. ”Aivoton kuluttaminen” pikemminkin kuuluu vasta köyhyydestä irti päässeille ihmisille, ja juuri he tulevat uuden vaurauden huumassa panneeksi vaikkapa entisten aikojen kurjuuden mieleen tuovat puutalot maan tasalle uusien hienojen betonikolossien ja lasipalatsien tieltä. Kulutusta arvostelevat moraalisesti ne, joilla on siihen varaa.

Sikäli Lyytikäinen on kyllä oikeilla jäljillä, että kuusikymmenlukulaisuudessa oli pikemminkin kyse liberalismista sanan laajimmassa merkityksessä kuin mistään yksiselitteisestä vasemmistolaisuudesta - ilman muuta myös bisnesliberalismista ja suoranaisesta tehokkuusajattelusta. Tasa-arvo homoseksuaaleille ja tummaihoisille merkitsee määritelmällisesti myös näiden ryhmien tuomista tasa-arvoisina kuluttajaryhminä markkinoinnin piiriin, niin että heillekin voidaan myydä kaikenlaisia räätälöityjä elämäntapoja ja mielikuvia. Luultavasti minä viehdyin eräisiin kuusikymmenlukulaisuuden piirteisiin juuri siksi - kasvatukseni oli viime kädessä varsin liberaalisviritteinen, joten tunnistin omat arvoni kuusikymmenlukulaisuudessa.

Itse asiassa se, että kuusikymmenlukulaisuus sekä kannattajien että vastustajien piirissä tulkittiin yksioikoisesti vasemmistolaisuudeksi, antaa aihetta pohdintaan ja ihmettelyyn. Toki touhuihin kuului sanavallankumouksellinen uho ja iskulauseilu, joka saatettiin valtakulttuurissa mieltää itsessään vasemmistolaiseksi. Mutta vaikkapa hippikulttuurissa keskeistä oli halu kääntää selkä kaikenlaiselle jonninjoutavaksi apinoiden statuskilpailuksi mielletylle politiikalle ja politikoinnille ja siirtyä elämään pienimuotoista käsintehtyä elämää, jossa oman työn tulokset ovat kouriintuntuvasti nähtävissä, samoin kuin niiden tuottama ilo muille ihmisille.

Tämän voisi mieltää niinkin, että siinä puolustetaan oikeutta kuulua maan hiljaisiin ja kieltäytyä poliittisesta pakko-osallistumisesta. Tässä mielessä vaikkapa Suomen seitsenkymmenluku taistolaisineen oli hippeyden suoranainen vastakohta. Kalevi Suomela, jonka keittiö kuulemma oli suomen kuusikymmenlukulaisen radikalismin epävirallinen komentokeskus, sanoikin joskus vuosia sitten Ydin-lehdessä taistolaisuuden olleen hänen ikäluokalleen hirvittävä taantumus ja suuri pettymys, kun tyhmä nuoriso petti kaiken sen, mitä hän kavereineen katsoi ajaneensa. Tämä onkin ilmeistä, jos kuusikymmenlukulaisuus tulkitaan liberalismiksi, jota se oikeasti oli.

Itse kehittelin maailmankatsomukseni niistä aineksista, jotka käsiin sattuivat, ja aika pitkälti katsoin edustavani päivitettyä versiota isovanhempieni porvarillisesta liberalismista. Lukiossa opin kutsumaan itseäni vasemmistolaiseksi, koska kaikki porvaripuolueiden nuorisojärjestöissä toimivat koulukaverini haukkuivat minua kommunistiksi. Tietyssä vaiheessa sitten aloinkin uhmakkaasti sanoa olevani jonkinlainen äärivasemmistolainen, kun kerran reaktioista päätellen sellaisilla oli samanlaisia mielipiteitä kuin minulla.

No, todellisuudessa tietysti oli kyse siitä, että käytännön porvarillisuus oli silloin kahdeksankymmenluvulla lähinnä katkeraa reaktiota sekä kuusikymmenlukulaisuuteen että taistolaisuuteen. Tähän kuului kaikkien kuusikymmenlukulaisuudesta vaikutteita saaneiden - myös porvarillis-liberaaliselta pohjalta ponnistaneiden - maailmankatsomusten leimaaminen kommunismiksi. Liberaalia porvarillisuutta ei (suomenkielisessä) Suomessa oikein ymmärretty silloin eikä taideta ymmärtää nytkään, päätellen siitä, että viime vuosina muodissa ollut ”libertarismi” oli lähinnä varsin autoritaaristen ja antiliberaalien nuorten oikeistolaisten keskuudessa levinnyt trendi, jonka harrastajat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta siirtyneet lähes yhtenä miehenä rasistisen äärioikeiston riveihin.

Oikeaan kommunistiin muuten törmäsin vasta 25-vuotiaana, ja järkytys oli melkoinen. Myöntää täytyy, että olin itse ollut taipuvainen kommunististyyppiseen maailman jakamiseen ”meidän leiriin” ja ”vihollisiin”, jolloin saatoin esimerkiksi valikoida kaunokirjalliset lukemistoni sen perusteella, kuka kuului ”meidän leiriin”. Päätin kuitenkin itse, miltään keskuskomitealta lupaa kysymättä, kuka ”meidän leiriä” edusti, enkä tietenkään koskenut selvästi propagandistiseen aineistoon - kulttuurisnobina lähdin siitä, että minun ylhäisyyteni luki vain sellaisia kirjoja, joiden taiteelliset ansiot tunnustettiin poliittisesta väristä riippumatta. Raittiusvakaumukseni vuoksi en tietenkään voinut olla yhtä mieltä ”meikäläistenkään” kanssa joka asiasta - huumemyönteisiä mielipiteitä en voinut säestää enkä hyväksyä. Tuo tapaamani oikea kommunisti vastasi täysin propagandapilakuvaa kommunisteista - hänen kulttuurinen makunsa ja kiinnostuksen kohteensa olivat täysin ideologisoidut, ja suuri osa hänen lukemistoistaan tuntui olevan Kiinan Kansantasavallan painatteita (hän itse asiassa oli riikinruotsalainen maolainen).

Panu Höglund