Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Politiikka

Mafia, Italia, italialaiset, politiikka, prikaatit, poliitikot, Forza, poliittinen murha, järjestäytynyt rikollisuus, poliittinen journalismi

Silvio Berlusconi on monessakin mielessä arveluttava mies: pohatta, joka hallitsee maansa mediamaisemaa kyseenalaistamattomana yksinvaltiaana ja jonka maku on erehtymättömän huono. Vasemmistolaisille hän on eräänlainen märkä uni, koska hän tuntuu osoittavan vainoharhaisimmatkin marxilaiset teoriat todeksi: hän on juuri sellainen rohmutyranni, joksi 1800-luvun kommunistinen propaganda maalasi pilakuvissaan kapitalistin. Vapaamielisestä porvarillisesta näkökulmastakin häntä on pidettävä samalla tavalla vahingollisena ilmiönä kuin monopoleja ja monopolisteja yleensäkin: ne tukahduttavat terveen kilpailun ja kehityksen. Tietenkin Berlusconilla on suomalaisen kaunaoikeiston keskuudessa paljonkin ihannoijia, jotka ymmärtävät isänmaan ja yhteiskunnan edusta yhtä vähän kuin lajitoverinsa yleensäkin. Tilanne, jossa yksittäinen ihminen pystyy hankkimaan niin suuren vaikutusvallan demokraattisessa yhteiskunnassa kuin Berlusconi, ei ole terve tilanne - tämän ne kaunaoikeistolaisetkin ovat valmiit myöntämään heti kun tulee puhe Kekkosen ajasta Suomessa.

Vasemmistolaisesta näkökulmasta Berlusconin menestys on tietysti vallan helppo selittää: kyseessähän on kaikkivoipa hirmukapitalisti, joka kerran mediavallan kaapattuaan myös pitää sen, koska pystyy tiedotusvälineimperiuminsa voimalla aivopesemään kansan tottelevaisiksi lampaiksi. Ei tämäkään väite aivan vailla pohjaa ole, mutta vanha hyvä nyrkkisääntö sanoo, että kaikkia ihmisiä ei voida huijata kaiken aikaa. Tyhmät nuoret ihmiset on tietenkin kaapattu Berlusconin tukijoukkoihin tarjoamalla heidän kulttuuri- ja alakulttuurimakuunsa sopivaa ohjelmaa, puhumattakaan siitä, että kutkuttava erotiikka ja kauneudenpalvonta tietysti vetoaa heihin. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole tyhmiä eivätkä nuoria, ja on syytä olettaa, että huomattava osa Berlusconinkin äänestäjistä kannattaa miestä aivan pragmaattisistakin syistä, ei pelkästään hänen tarjoamiensa sirkushuvien sokaisemana.

En tunne erityisen hyvin italialaista kulttuuria enkä politiikkaa, koska suureksi häpeäkseni en osaa italian kieltä (tiedän hyvin, että menetän siinä paljon). Uskallan kuitenkin sanoa, että Berlusconin vastustajia vaivaa yleisesti ottaen sama ongelma kuin John Kerryä Yhdysvaltain viime presidentinvaaleissa: Kerry ei viime kädessä pystynyt profiloitumaan muuna kuin ”ei-Bushina”, eikä se sitten riittänyt. Bushilla sitä vastoin oli vilpittömiä ja innokkaita kannattajia, jotka katsoivat - virheellisesti tai ei - ehdokkaansa avaavan ovet konservatiivisten arvojen mukaiseen hyvään elämään. Toisin sanoen heillä oli mielestään myönteinen, rakentava haave, jonka toteutumista he halusivat, kun Kerry oli pelkästään tämän haaveen negaatio. Myöskään Berlusconin vastustajilla ei tunnu olevan paljon muuta tarjottavaa kuin ”ei-Berlusconi”, eikä se tunnu vielä riittävän. Onkin kysyttävä, mikä on se positiivinen visio, jonka Berlusconi voi tarjota.

Yksi Berlusconin vetonauloista on antikommunistinen retoriikka. Meidän näkökulmastamme kaikkia vastustajiaan kommunistiksi nimittelevä rääväsuu on hävinnyt pelin jo lähtökuopassa, koska se jo sinänsä todistaa asianomaisen olevan naiivi, normaaliin poliittiseen sovitteluun kykenemätön tolvana. Italiassa kuitenkin jyrkän oikeiston ja jyrkän vasemmiston välissä on vähänlaisesti tilaa maltillisuudelle. Tämä johtunee osaltaan siitä, että maan poliittista kenttää siihen asti hallinnut kristillisdemokraattien ja sosialistien aseveliakseli romahti täysin 90-luvun suurissa lahjus- ja mafiaoikeudenkäynneissä. Toisaalta 1970-luvulla äärioikeiston ja äärivasemmiston välillä käytiin julistamatonta sisällissotaa, kun äärioikeistolaiset terroristit räjäyttelivät pommeja ja panivat syyn äärivasemmistolaisen Punaisten prikaatien terrorijärjestön niskoille, Punaiset prikaatit kaappasivat ja murhasivat poliitikkoja - aluksi sellaisia poliitikkoja, joita voitiin joidenkin kriteerien mukaan pitää ”fasistisina”, mutta sittemmin myös Aldo Moron kaltaisen maltillisen ja sovinnollisen kristillisdemokraatin. Italian vasemmisto ei kokonaisuudessaan ollut halukas tuomitsemaan Punaisia prikaateja, ainakaan kovin ankarasti. Poliittis-terroristiseen soppaan oli joidenkin väitteiden mukaan sekaantunut myös NATOn maanalainen Gladio-organisaatio, eräänlainen asekätkijäporukka, joka oli alun perin perustettu järjestämään maahan vastarintaliike siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto ja/tai kotikommunistit yrittäisivät ottaa vallan maassa: Gladion väitetään tukeneen äärioikeistolaisia terroristeja. Sitä tietysti ei tarvinne mainitakaan, että mafiallakin oli sormensa pelissä.

Yksi legitiimi ja inhimillisesti ymmärrettävä tapa suhtautua ”lyijyvuosiin” on epäpolitisoituminen. Berlusconissa viehättää juuri hänen epäpoliittinen bisnesmiehen otteensa: hän on nähdäkseni vastaveto kaikenlaiselle korkeaotsaiselle poliittiselle tiedostamiselle. Tietenkin Berlusconia äänestävää italialaista voi moittia epäintellektuaalisuudesta ja poliittisesta tiedostamattomuudesta. Mutta pystyn hyvin kuvittelemaan italialaisen, jonka mielestä ”poliittinen tiedostaminen” ja korkeina vaahtopäinä kuohuneet poliittiset intohimot juuri tekivät koko maan poliittisesta elämästä verisen loka-altaan 1970-luvulla. Kaikki osapuolet lokaantuivat yhtä lailla: maltilliset poliitikot välittivät vain lahjusrahojen keräämisestä ja ääripäät joko tekivät terroritekoja tai ”ymmärsivät” innokkaasti lempiterroristiryhmänsä rikoksia, mutta isänmaan kokonaisedusta kukaan ei olisi voinut vähempää välittää. Tällaisissa oloissa tuntuu täysin mielekkäältä uskoa, että politiikka on likaista, koska se on liian politisoitunutta.

Berlusconi tuli aikoinaan politiikkaan suurella rahalla ja mainostoimistojen voimalla rummutetulla iskulauseella Forza Italia, joka on Italian jalkapallojoukkueen kannustushuuto. On helppo virnuilla ylemmyydentuntoisesti juntti-italialaisille äänestäjille, joilta Silvio-setä onnistui huijaamaan äänet vetoamalla jalkapallokatsomon yhteishenkeen. Näyttää kuitenkin siltä, että Berlusconi tarjosi italialaiselle politiikalle juuri sitä, mitä siltä puuttui: ei eturyhmäpolitiikkaa, ei vahvoja ja fanaattisia ideologioita, vaan yleisitalialaista patriotismia ja sirkushuveja. Uskoisin 1970-luvun henkilökohtaisesti kokeneiden keski-ikäisten ja sitä vanhempien italialaisten usein aivan vilpittömästi halunneen lapsilleen rennomman ja vähemmän ahdistavan nuoruuden ja äänestäneen siksi Berlusconin ensimmäiselle pääministerikaudelleen 1990-luvun alussa. Roskaviihdetelevisiossa voi olla ongelmansa, mutta roskaviihde on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin terrorismi ja vastaterrorismi.

Uskoisin Berlusconin tarkoittavan ”kommunismilla” käytännössä sellaista älyllistävää ja ideologisoivaa politiikantekotapaa, jota suuri osa äänestäjistä nimenomaan pitää syyllisenä 1970-luvun kaaokseen. Italian kommunistit, ”kommunistit” ja älykkövasemmisto eivät myöskään välttämättä ole poliittisesti kovin tolkullista porukkaa. Italialaisen kanssa avioitunut ja Italiassa 1990-luvulta alkaen työskennellyt brittijournalisti Tobias Jones on huomauttanut erinomaisessa kirjassaan The Dark Heart of Italy, joka on meille italiaa osaamattomille helpoin tapa perehtyä Italian nykypäivään, että italialainen poliittinen journalismi tarkoittaa - myös, jollei peräti nimenomaan vasemmistolaisissa älykkölehdissä - lähinnä erilaisten salaliittospekulaatioiden pyörittelyä ja vallankin juuri menneiden vuosikymmenten poliittisten murhien vatvomista näiden teorioiden näkökulmasta. Tällainen kirjoittelu ei ole yhteiskunnallisesti vastuullista eikä mielekästä - se on ainoastaan omahyväisten älykköjen tapa päteä kaveripiirissä. Onkohan meillä moraalista oikeutta paheksua nuoria italialaisia siitä, että he valitsevat tätä mieluummin Berlusconin ja hauskanpidon? Loppujen lopuksi esimerkiksi kuusikymmenluvun radikalismi kumpusi meillä pitkälti nuorten kyllästyneisyydestä sotaveteraanisukupolveen ja sen henkiseen ylivaltaan. Jos haluamme suhtautua myötämielisesti ja ymmärtävästi noihin radikaaleihin, meidän tulee yhtä lailla ymmärtää Italian berlusconilaisia.

Epäilemättä Berlusconikin saa vielä vastavoimansa - sellaisen vastavoiman, jolla on tarjottavanaan jotain muutakin kuin pelkkää Berlusconin-vastaisuutta. Veikkaisin että Berlusconin vallan voi pysyvästi lopettaa vain sellainen kansanliike, joka mielletään samalla tavalla irtiotoksi vanhan pahan ajan politiikantekotavasta kuin Berlusconin oma Forza Italia aikoinaan - ja rohkenen olettaa, että Forza Italian kampanjaan silloin aikoinaan, 1990-luvulla, osallistui paljon sellaisia ihmisiä, jotka kokivat vilpittömästi olevansa mukana aidossa ja autenttisessa kansanliikkeessä, vaikka kyseessä olikin monimiljoonikon masinoima mainoskampanja.

Ehkä kyseessä voisi olla jonkinlainen uusi mafian ja korruption vastainen ryhtiliike. Berlusconi itse ei ole mikään mafian vastustaja: hän pääsi valtaan hyödyntämällä sitä poliittista tyhjiötä, jonka lahjus- ja mafiaskandaalien myötä romahtaneet puoleet jättivät jälkeensä. Hänen oma suhteensa mafiaan on se, mistä paljon kiistellään. Hänen on kyllä voitu osoittaa tapailleen mafiosoja joskus vuosia sitten, mutta siihen aikaan moinen oli vielä maan tapa. Niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin, Italiassa on ilmeisesti vasta 1990-luvun suurten mafiaoikeudenkäyntien myötä herätty yleisesti myöntämään, että mafia on organisoitunut rikollisjärjestö. Sitä ennen oli tavallista kuitata mafia Sisilian maalaisihmisten alkuvoimaisena kunnialakina, Pietro Mascagnin oopperan ja Giovanni Vergan novellin nimeä lainaten ”maaseudun ritarillisuutena” (cavalleria rusticana). Berlusconia on myös syytetty mafianvastaisen lainsäädännön vesittämisestä. Mies itse vastaa tietenkin, että mafiasyytteet ovat kommunistien keksimiä ja että mafian kitkemistoimet ovat menneet liiallisuuksiin ja johtaneet asiattomiin noitavainoihin.

Miten sitten onkin, Berlusconi lupasi kampanjassaan mm. panna kuntoon Napolin ja sitä ympäröivän Campanian maakunnan jätehuollon, joka on niin surkealla tolalla, että se aiheuttaa alueen asukkaille akuutteja terveyshaittoja. Jos pääministeri aikoo toteuttaa vaalilupauksensa, hänen lienee pakko ryhtyä panemaan kuriin järjestäytynyttä rikollisuutta. Jätehuolto kuuluu nimittäin olevan Camorran, paikallisen mafiankaltaisen rikollisliigan monopoli, ja koska kansanterveys ei kiinnosta Camorraa, raskasmetallipitoinenkin törky dumpataan yleensä yön pimeydessä jokiin tai poltetaan samassa kasassa muun roinan kanssa. Koko maakunnassa ei kuulu olevan ollenkaan kaatopaikkoja - tai siis Camorralle koko Campania on yhtä ainoaa kaatopaikkaa.

Panu Höglund