Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Waltari, kirjat, kirjailija, Jumala, faaraot, pienoisromaanit, ahdistus, dekadenssi, romaanit

Tuoreessa Hesarissa kerrottiin Mika Waltarin tšekintäjän kirjoittaneen kirjailijasta elämäkerran, ja mikäpä siinä: onhan Waltari sentään maailmalla ehkä tunnetuin suomalainen kirjailija. Siinä missä virallinen kansalliskirjailijamme Väinö Linna keskittyi käsittelemään kotimaisia teemoja ja isänmaan historiaa, Waltari oli ennen kaikkea pätevä ja tuottelias tekstinsuoltaja, joka kirjoitti Suomen ulkopuolellakin kaupaksi käyvistä aiheista. Hän ei tietenkään miellytä nirppanokkaisia älykköjä, joita ärsyttävät ikään kuin viran puolesta hänen armeijamainoksensa, Pentti Haanpäälle vastakirjaksi laadittu Siellä missä miehiä tehdään, ja jatkosodan hyökkäysvaiheen tuntoja kuvastellut, arveluttavan saksalaisystävällinen liikekannallepanoromaani Antero ei enää palaa, jonka taisin muuten itse lukea hyllyjen välissä salavihkaa silloin kun olin siviilipalveluksessa Åbo Akademis Bibliotekin Fennica-osastolla. Paheksunta tuskin kuitenkaan osuu maaliinsa, koska Waltari oli ennen muuta ammattikirjailija ja sellaisena valmis tilaustöihin, jollaisiksi nuo sota- ja armeijakirjatkin on käsitettävä - sodan aikanahan hän palveli Valtion Tiedoituslaitoksessa, siis propagandamaakarina. Hän lienee ollut yksi harvoista suomalaisista kirjailijoista, jotka oikeasti kykenivät elättämään itsensä kynällään, ja sitähän apurahoilla nälistävät taidekirjailijat eivät anna kenellekään anteeksi.

Waltarin tuotanto on niin massiivinen, että sitä tuskin kukaan on lukenut kokonaisuudessaan edes nuoruuden ahmimisiässä, vaikka se on enimmäkseen sujuvalla kynällä kirjoitettua helposti sulavaa tavaraa. Nuorena poikana kuvittelin tutustuneeni hänen teoksiinsa hyvinkin kattavasti, mutta nyt huomaan, etten minäkään ole lukenut esimerkiksi Ihmiskunnan vihollisia, Valtakunnan salaisuutta, Turms kuolematonta enkä Johannes Angelosta, enkä tainnut saada Mikael Karvajalkaakaan kahlattua loppuun - ehkä siksi, että juoni ja naishahmot alkoivat vaikuttaa vähän liian ilmeisiltä kopioilta Sinuhe egyptiläisestä, ainakin Minealle (viaton mutta kiusoitteleva nuori neitsyt, joka saa surmansa ennen kuin kertojaminä ehtii rakastella hänen kanssaan) ja Meritille (aikuisempi, seksuaalisesti kokeneempikin nainen, joka kuitenkin oikeutta myöten vaikuttaa sopivalta puolisolta päähenkilölle, mutta saa hänkin surmansa ennen kuin mies on varma tunteistaan) uskoin löytäneeni sieltä aika ilmiselvät vastineet. Juuri Sinuhen sitä vastoin olen lukenut niin moneen kertaan poikavuosinani, että muistaisin siitä varmaan nyt ulkoa pitkiäkin jaksoja, jos vähän miettisin: Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä…Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksin kaikki elämänsä päivät. Luulin nuorena, että Sinuhen viehätys perustui uskollisesti kuvattuun historialliseen miljööseen, mutta kun koetin lukea Tatu Vaaskiven nimenomaan ajankuvaltaan suurenmoiseksi kehuttua Yksinvaltiasta, jopa minunlaiseni työn sankari kirjatoukkien joukossa joutui suosiolla luovuttamaan jo alkuvaiheessa - siitäkin huolimatta, että olen pikkupojasta asti lukenut kaiken muun ohessa myös muinaista Roomaa käsittelevää populaarikirjallisuutta aina tilaisuuden ilmaantuessa.

Ei, miljöökuvauksesta se ei viime kädessä ollut kiinni. Kyse on yksinkertaisesti ammattimiehen käytännön taidoista: Waltari itse huomautti Ritva Haavikon toimittamassa muistelmakirjassaan kiinnittävänsä ennen muuta huomion ”karakteristiseen pikku detaljiin”, luonteenomaiseen ja osuvaan yksityiskohtaan. Vaaskiven romaania en ole jaksanut vilkaista vuosikausiin, mutta tuskin pahasti erehdyn jos oletan kirjan perusviaksi sen, että tarina, juoni ja henkilökuvaus hautautuivat jonnekin kulttuurihistoriallisen materiaalin romahtavien marmoripylväiden alle. Waltari sitä vastoin osasi mennä oikopolkua, eli keskittyä vain noihin elävyyttä luoviin ”karakteristisiin detaljeihinsa” ja hyödyntää häpeämättä historiaa allegoriana ajankohtaisille tapahtumille voidakseen eläytyä kirjan juoneen henkilökohtaisesti. Tästähän Sinuhen keskeinen historiallinen konflikti on erinomainen esimerkki: Ammonin ja Atonin kannattajien välinen sisällissota Egyptissä on mitä ilmeisin fasismin ja kommunismin yhteenotto; ja pragmaattinen sotilasdiktaattori Horemheb, joka ottaa vallan lujiin kouriinsa siivotakseen uskonnollisten fanaatikkojen jälkeensä jättämän sotkun, on kovin modernin oloinen hahmo hänkin.

Waltari ryöstöviljeli tietenkin häpeämättä myös kristillistä kuvastoa ja viittauksia. Faarao - niin, kuuluuko se faarao nyt tämänviikkoisen suosituksen mukaan kirjoittaa pitkällä vai lyhyellä a:lla? - Ekhnatonin monoteististä Aton-jumalan palvontaa Waltarin lukemat egyptologiset auktorit lienevät oman kristillisen vakaumuksensa vuoksi sympatisoineet, mutta Waltari oli skeptisempi. Hänen romaanissaan itse faarao on tosin idealismissaan vilpitön, mutta kaikkien hyvien aatteiden tapaan myös Atonin uskonto merkitsee katutasolla ennen muuta silmittömän väkivallan synnyttävää fanatismia. Waltariakin kyynisempiäkin tulkintoja on olemassa: erään lukemani mukaan Ammon-jumalan papit, joiden ylivaltaa vastaan Ekhnatonin uskontoreformi oli etupäässä suunnattu, olivat Egyptin yhteiskunnassa nimenomaan köyhien viimeinen turva, kun taas Atonin palvontaan liittyi säälimättömän kuningasvallan oikeuttaminen tyyliin ”minä, Ekhnaton, olen Atonin pyhittämä, älkääkä te maan matoset kuvitelkokaan, että Aton välittäisi teistä kuten Minun ylhäisyydestäni”.

Waltarin omasta näkökulmasta luonnollisin ja nopein eläytymistie Ekhnatoniin oli tietysti nähdä hänet hyväätarkoittavana ”kristillisenä” pyhimyksenä, koska kirjailija oli viime kädessä itse aina hyvin taipuvainen nimenomaan kristilliseen mystillisyyteen ja kertoo muistelmissaan myös voimakkaista uskonnollisista elämyksistä pyhillä paikoilla. Hänen isänsä Toimi Waltari, joka kuoli kun poika oli vielä alle kouluikäinen, oli pappismies ja jonkinmoinen kirjailija hänkin. Tämä kirjoitti muistaakseni ainakin vankiloita ja vankeja kristillisen sisälähetyksen näkökulmasta käsitelleen tietokirjan sekä pari kristillishenkistä nuorisokirjaa, ja on kuvaavaa, että Waltarin oma esikoisteos Jumalaa paossa liikkui ilmeisesti samoilla linjoilla, joskaan en osaa varmuudella sanoa, kun en ole tullut sitä kokonaisuudessaan lukeneeksi eikä minulla ole siitä juuri minkäänlaista muistikuvaa. Voisi kuvitella, että ainakin osa Waltarin kutsumuksesta kirjallisuuteen oli alkujaan pyrkimystä jatkaa kohtuuttoman aikaisin menetetyn isän työtä; kyllähän hän yliopistossakin opiskeli alun perin teologiaa, ennen kuin alkoi humanistiksi. Hän kirjoitti gradunsa uskonnon suhteesta erotiikkaan: waltarimaisempaa aihetta lopputyölle on mahdotonta kuvitellakaan.

Waltarin kirjailijanuralle kävi tietysti hieman samaan tapaan kuin hänen opiskeluilleen: esikoisromaanin jälkeen hän siirtyi syntisemmille linjoille kirjoittamalla Suuren illusionin, jota en oikein itse ole osannut koskaan arvostaa, mikä ei välttämättä ole kirjan vika. Jonkinmoisista kirjallisista ansioista kertonee sekin, että kun viimeksi - joskus vähän päälle kaksikymppisenä, kun vastoin parempaa tietoa yritin uskotella itselleni olevani vasemmistoradikaali ja kapinallinen - yritin lukea sitä uudelleen, minun oli jätettävä homma kesken, koska olin vähällä vajota maan alle myötähäpeästä kirjan henkilöitä kohtaan. Ehkäpä kirjaa olisi suositeltava terveelliseksi ylösrakennukseksi kaikille omatekoisille ja itsenimitteisille nuorille kapinallisille, vaikka heidän onkin aina yhtä mahdotonta ajoissa sisäistää, että heidän oma kapinointinsa näyttää jälkeenpäin presiis yhtä nololta ja kornilta. Muistaakseni juuri tähän teokseen Waltari sisällytti melko epäeroottisen ja asiallisen kuvauksen prostituoidulla asioinnista, jonka kustantaja sitten poisti; luin sen hänen muistelmistaan enkä kokenut sitä erityisen rivona, mutta kukaties siinä ärsyttikin eniten sen arkipäiväistävä, epäpyhittävä asenne seksuaalisuuteen.

Waltarin naiskuva on tietysti varsin tyly ja kyyninen. Silloin kun vielä noudatin vasemmistolaisia uskonnollisia rituaaleja, paheksuin häntä kovastikin saamani feministisen aivopesun takia, mikä oli hyvin typerää: itse asiassa ainoa kirjallinen lähde, jonka avulla murrosiän tyttöpettymyksiä oli ylipäätään mitenkään mahdollista työstää, oli Waltari. Hiukan häijysti tekisi mieleni sanoa, että jos aikoo kirjailijaksi, on syytä lukea Waltarin erinomainen ja vielä nykyäänkin soveltuvin osin käyttökelpoinen opaskirja Aiotko kirjailijaksi, mutta jos aikoo heteroseksuaaliseksi mieheksi, on syytä lukea hänen tuotannostaan loputkin. Julmat ja hyväksikäyttävät kaunottaret Neferneferneferistä alkaen kuuluvat haaveksivien, liikaa kirjoja lukevien nuorukaisten elämään erottamattomana osana, mistä minunkin kirjoittelussani kuulemma on joskus näkynyt hienoisia vihjeenpoikasia; näihin kannattaa olla reilusti varautunut jo etukäteen, niin aikuistumisen myötä nuoren pojan elämään väistämättä astuvat tuskat, katastrofit ja pettymykset kirvelevät sitten ehkä vähemmän.

Vaikka Waltarin tuotannossa olikin paljon sellaista, mihin kaltaiseni nuori lukutoukkapoju saattoi varauksetta samaistua - pikkupoikana minäkin olin miettinyt ahdistukseen saakka uskonnollisia kysymyksiä, niin syntiä kuin helvettiäkin, ja Lasse Lucidorin virren Oi iäisyys, mä pelkään pituuttasi sanat vainosivat minua suurimman osan varhaisinta lapsuuttani; ja koulu- ja murrosikään tultuani taas löysin itseni hänen monien henkilöittensä seksuaalisesta ujoudesta, onnettomista rakkauksista ja ahdistuksesta - tuo absenttia latkivan dekadenssin teema, joka näkyi esimerkiksi Suuressa illusionissa, oli minulle aina vieras ja sellaisena pysyi, vaikka siihen oli tietenkin antropologisesti mielenkiintoista tutustua kaunokirjallisuuden välityksellä. Aikuisempana tosin tulin moneenkin kertaan katkerasti ajatelleeksi, että Waltarin aikana ylikiltin nuoren ihmisen elämä olisi ollut yhdessä suhteessa helpompaa: se absinttia latkiva sauhuisten kapakoiden maailma, se geneerinen viinantarjoilupöytä, jota olen joskus kutsunut nimellä Öyhönmäen yrjöpöytä, oli silloin ennen vanhaan aivan erityinen ja erillinen rappion ja dekadenssin maailma, joka piti tietoisesti valita ja jonka ulkopuolellakin saattoi viettää sosiaalisesti täysipainoista ja hyvää elämää. Nykyään kaikkien on istuttava Öyhönmäen yrjöpöytään, mikäli mielivät olla seuraelämässä mukana, mutta Waltari saattoi julkaista kirjoja, jotka olivat oleelliselta osin sisäpiiriraportti yrjöpöydästä siellä asioimattomalle. Pointti on siinä, että siihen aikaan yrjöpöydän ulkopuolella oli vielä riittävän paljon ihmisiä, jotka eivät halunneet siihen omakohtaisesti istua, mutta jotka olivat kirjallisesti kyllin sivistyneitä lukeakseen Waltarin raportin.

Luin toki Waltarin kaunokirjallisesti kunnianhimoisimman kirjallisen yrityksen, kolmiodraaman Vieras mies tuli taloon, mutta ainoa merkillepantava, mitä siitä muistan, oli suoraan asiaan käyvä ja vitkastelematon alku. Itse asiassa pienoisromaanit ja novellit taitavat olla se osa hänen tuotannostaan, jonka ääressä nuorena viihdyin parhaiten: eräs mieleenpainuvimmista oli miltei borgesilainen Auringonlaskun saari, tarina viikingistä, joka tovereineen ryösti, raiskasi ja rellesti kummallisten, avaruusolentomaisella tavalla hiljaisten ja vakavien ihmisten saarella ja sai siitä yliluonnollisen rangaistuksen. Itse asiassa Waltari on parhaimmillaan ja kiinnostavimmillaan juuri tällaisten arvoituksellisten ja pelottavien pienten tarinoiden kirjoittajana, koska hän kykenee hyvinkin hienovaraisin keinoin luomaan painostavan selittämättömyyden tunnelman. Melkeinpä rohkenen sanoa, että hänen parhaat lahjansa menivät niiden hirveiden historiallisten tiiliskivien parissa hieman hukkaan - jos hän olisi keskittynyt kokonaan lyhytproosaan ja pienoisromaaneihin, hänestä olisi voinut tulla jonnekin Jorge Luis Borgesin ja H.P.Lovecraftin välimaastoon sijoittuva pienimuotoisen psykologisen kauhukirjallisuuden mestari.

Panu Höglund