Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri, Politiikka

feministit, feminismi, Dokumentit, sukupuolten sota, aatteet, ruotsalaiset, turvakodit, Sorto

Tänä iltana FST esittää lopultakin lyhentämättömänä viime vuonna Ruotsissa suurta kohua herättäneen dokumentin Könskriget. Dokumentti käsittelee ROKSia, Ensi Kotien liiton ruotsalaista vastinetta (Ruotsissa turvakoteja kutsutaan ”naispäivystyksiksi”, joten miehillä ei ole niihin asiaa), joka - toisin kuin meikäläinen järjestö - on ohjelmallisesti miehiä vihaavien feministien johtama. Koska tässä kohdassa kiukkuinen huutokuoro julistaa, että feministejä on moneksi ja että kaikki eivät suinkaan ole miesvihaajia, lienee paikallaan lisätä, että ääneen pääsevät toisinajattelevatkin feministit. Näiden haastattelut ovat korutonta kertomaa: äärisuuntaus on kaapannut sekä turvakotiliiton että koko ruotsalaisen feminismin, ja omista riveistä nouseva arvostelu vaiennetaan - tai vaietaan kuoliaaksi.

Kun ohjelman leikattu versio esitettiin television suomenkielisellä puolella viime syksynä, täkäläiset feministit olivat joko hiljaa, asettivat ohjelman luotettavuuden kyseenalaisiksi, väittivät ohjelman esittelevän vain yhtä aatteen äärisuuntausta, josta kaikkia feministejä ei voinut vetää vastuuseen, tai julistivat ohjelman tekijän - nuorehkon (kolmeakymmentä tärppivän) kurdisyntyisen naistoimittaja Evin Rubarin - mielisairaaksi tai muuten epäluotettavaksi. Ruotsin puolella naisliike oli sanonut Rubaria mm. ”patriarkaaliseksi naiseksi” (!), ts. väärän tietoisuuden harhauttamaksi olennoksi, joka ei kyennyt ymmärtämään, kenen puolella hänen oli viisainta olla. Saman ilmaisi ohjelmassa haastateltu tasa-arvovirkamies (nainen) ärjäisemällä Rubarille: ”Älä kuvittelekaan saavasi apua turvakodeista - niin käy pettureiden!”

Evin Rubar on aloittanut uransa nuorten ruotsalaisten kurdien Beyan.net -nettisivustolla, jossa on pariinkin otteeseen arvosteltu ruotsalaisia feministejä maahanmuuttajanaisten unohtamisesta. Maahanmuuttajanaisten usein paljon syntyperäisiä ruotsalaisia alistetumpi asema on kelvannut ainoastaan lyömäaseeksi ruotsalaisia miehiä vastaan: jos Hamid lyö Fatimaa, siihenkin on syyllinen Olle, joten Ollen on annettava lisää palkkaa Yrsalle.

Sitä vastoin Hamidille ei aseteta velvoitteita käyttäytyä ihmisiksi, koska häntä ei pohjimmiltaan pidetä moraalisena olentona ja ihmisenä: hän on kulttuurinsa sokea orja, joka ei kuitenkaan kuuntelisi feministien moraalisaarnoja. Herran jestas, hänelle voisi olla vaarallista mennä kertomaan, että vaimon lyöminen on väärin! Ja mitään oikeita riskejähän feministit eivät uskalla ottaa. Fatiman kohtalo taas ei voisi feministejä vähempää kiinnostaa. Fatiman on paras vain pysyä sääliteltävänä uhrina, johon valheellisesti samastumalla aitoruotsalaiset feministit voivat stilisoida itsensä sorretuiksi. Fatima on tykinruokaa sukupuolten sodassa.

Tätä ei tietenkään kutsuta rasismiksi, vaikka se sitä onkin. Jos Hamid ja Fatima ovat tasa-arvoisia Yrsan ja Ollen kanssa, Hamidin tulee käyttäytyä naisia kohtaan ihmisiksi, kuten Ollen, ja Fatimalla tulee olla oikeus toteuttaa itseään siinä missä Yrsalla. Ja jos Hamidin ja Fatiman tytär Ranja haluaa seurustella Ollen pojan Nallen kanssa, feministien pitää huolehtia siitä, että Ranjalla on tähän käytännössä oikeus. Tai feministien pitäisi. Todellisuudessa heille on yksi ja sama, vaikka Ranja naitettaisiin kotimaassa asuvalle 70-vuotiaalle Ali Akbarille. Tai itse asiassa niin on ihan hyvä, päästäänpähän sitten taas itkemään krokotiilinkyyneleitä siitä, kuinka ”patriarkaatti” sortaa ”naisia”. Ja koska sorto on jakamaton, voidaan Ranjan kohtaloon vedoten Olle saada taas maksamaan vähän lisää palkkaa Yrsalle.

Rubarin ensimmäinen kuuluisa dokumentti, I skolans våld, käsitteli muslimijohtoista yksityiskoulua, jossa mm. tyttöjen ympärileikkauksiin suhtauduttiin lainvastaisen hyväksyvästi. Rubar soluttautui kouluun pukeutumalla kaapuun, jonka alle oli kätketty kamera - ei sentään rynnäkkökivääriä, kuten Kurdistanin sissitytöillä. Tällaisen salatun sorron paljastaminen ei kiinnostanut feministejä, kuten ei maahanmuuttajatyttöjen kohtalo ilmeisesti yleensäkään. Ehkäpä heidän vihansa Rubaria kohtaan johtuu juuri siitä, että Rubar osoitti tällä dokumentillaan, miten vähän he olivat tehneet muslimityttöjen auttamiseksi.

Jollen olisi jo valmiiksi vastustanut feminismiä, olisin kääntynyt sitä vastaan nähdessäni, millaiseen häthätäiseen kiertelyyn - henkilökohtaisuuksista puhumattakaan - feministit alentuivat, jottei heidän olisi tarvinnut ottaa kantaa Könskriget-ohjelman sisältämään kritiikkiin. Feminismin voisi ottaa vakavasti yhteiskunnallisena liikkeenä, jos heikäläiset reilusti tunnustaisivat, että metsään on menty, ja kysyisivät itseltään, mitä voitaisiin tehdä, jotta ohjelmassa osoitetut väärinkäytökset voitaisiin vastaisuudessa välttää.

Olisi myös paikallaan, että se feminismin sisäinen kriittinen debatti, jota kuulemma koko ajan käydään, tuotaisiin liikkeen sisältä reilusti framille meidän muidenkin nähtäväksi. En yhtään yritäkään kiistää, etteikö sellaista keskustelua tapahtuisi, joskin siitä näkemäni esimerkit käyttävät niin kryptistä ideologista salakieltä - ruotsiksi sanottaisiin fikonspråk - että liikkeen esoteeriseen gnosikseen vihkiytymättömän pakanan ja vääräuskoisen on vaikea ymmärtää, mitä yhteiskunnallista merkitystä moisella sivistyssanasodalla voi käytännössä olla. Valitettavasti feministien käytännön toiminta on sitä, että kun joku liikkeessä tarpeeksi korkeassa auktoriteettiasemassa - etten sanoisi: autoritaarisessa asemassa - oleva henkilö antaa jostain asiasta, vaikkapa Könskriget-dokumentista, fatwansa, kaikki feministeinä itseään pitävät naiset noudattavat kutsua aitojen uskovaisten tapaan. Ja tunnetusti helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka uskaltavat kyseenalaistaa fatwan. Ulkopuolisille ”feminismi” näyttäytyy siis kannattajiensa mielipiteet yhdenmukaistavana, totalitaristisena ja epä-älyllisenä aatteena, jonka piirissä ei kyetä itsekritiikkiin eikä avoimeen väittelyyn. Ja vaikka aatteen esiajattelijat ajattelisivatkin omilla aivoillaan, ne harhaanjohdettujen taipuisat laumat, jotka edustavat feminismin katutasoa, eivät uskalla tai osaa kyseenalaistaa korkealta taholta käynyttä käskyä.

Panu Höglund