Plaza

Aihealueet: Kulttuuri, Irlanti

Irlanti, syntymäpäivät, kirjailija, isoisät, äidinkieli, kirjat, romaanit, rakkaus, kirjallisuus

Tänään, 17. marraskuuta, vietän syntymäpäivääni, joten saanen kirjoittaa lempiaiheestani - eräästä miehestä, jolla ainakin joidenkin lähteiden mukaan oli sama syntymäpäivä kuin minulla, vaikkakaan ei sentään samaa syntymävuotta. Hän oli itse asiassa hyvinkin kahdeksisenkymmentä vuotta minua vanhempi ja ilmaantui maisemiin joskus 1800-luvun lopulla. Sekä syntymäpäivää että syntymävuotta lienee pidettävä melko mielivaltaisina, sillä tuohon aikaan Irlannissa ”syntymäpäivä” tarkoitti käytännössä sitä päivää, jolloin lapsi - ehkä vuotta aikaisemmin syntynyt - rekisteröitiin kirkonkirjoihin, tai mitä ruunun rullia lienevätkään olleet. Tämän kyseisen herran nimi nyt kuitenkin oli virallisesti Jim Greene, paikallisten suussa Jim Fheidhlimí ja sittemmin kirjailijana Séamus Ó Grianna.

Nimien moninaisuudesta ei pidä hämmästyä, kun kerran Irlannissa ollaan. Noissa anglosaksista lakiperinnettä noudattavissa maissa, joihin Irlanti vuosisataisen englantilaisvallan jäljiltä kuuluu, ihmisellä ei viime kädessä ole virallista nimeä, vaan sen määrää common repute eli asianomaisen nimi ystävien ja kylänmiesten suussa. Siksi irlantilainen voi olla täysin laillisesti nimeltään sekä Joe Daly että Seosamh Ó Dálaigh. Ainakin ennen vanhaan tätä on käytetty ihan huijaamiseenkin: muistan lukeneeni Eoghan Ó Colmin kirjasta Toraigh na dTonn, että Toryn saarella oli joku kieroilija, joka oli iiriksi nimeltään Pádraig Mac Ruairí ja englanniksi Patrick Rodgers (aika monen torylaisen nimi on nykyäänkin Rodgers). Tämä veikko oli jo ehtinyt jäädä kiinni aika monesta rikoksesta, mutta onnistui huijaamaan yhä useampia ihmisiä kirjoittamalla itse itselleen hyvämaineisuustodistuksia nimellä ”P. McRory”. Hän siis kehui P. McRoryna omaa itseään, mutta nimellä Rodgers.

Sukunimillä ei ylipäätään ole kovin paljoa järkevää käyttöä Irlannin raukoilla iirinkielisillä rajoilla, missä suurin piirtein kaikilla kyläläisillä on yhteensä pari kolme sukunimeä - minäkin osaan usein sanoa iirinkielisen ihmisen sukunimestä, mistä päin tämä suunnilleen on kotoisin, esimerkiksi Flahertyt, Fahertyt ja Ó Direáinit ovat yleensä Aran-saarilta, Folanit Connemarasta, Gallagherit Donegalista. Niinpä tavallinen tapa viitata ihmiseen on luetella hänen nimensä yhteydessä myös hänen isänsä ja tarvittaessa isoisänsä ja tämän isän nimet. Jim Fheidhlimí oli pelkkä Jim Fheidhlimí eli Feidhlimín Jim, koska hänen isänsä oli ainoa Feidhlimí-niminen koko kylässä, ainakin omassa sukupolvessaan. Feidhlimín itseensä saatettiin kyllä viitata nimiketjulla Feidhlimí Dhónaill Phroinsiais, Proinsiasin Dónallin Feidhlimí - isä oli siis ollut nimeltään Dónall, isoisä Proinsias. Mitenkään pakko ei toki ollut nimetä ihmisiä juuri isien mukaan, vaan myös joku tärkeä naispuolinen sukulainen saattoi tulla kyseeseen.

Ne irlantilaiset, jotka eivät ole vaivautuneet ylläpitämään koulussa opittua ensimmäisen kotimaisen kielen taitoaan, puolustelevat laiskuuttaan sillä, että iirinkielinen kirjallisuus koostuu järkiään katolista hurskautta uhkuvista maaseutukuvauksista, joiden oikeauskoista idylliä ei riko muu kuin englantilaisten ajoittaiset sortotoimet. En voi sanoa, että he olisivat aivan väärässäkään. Séamus Ó Griannaa pidetään tyypillisenä esimerkkinä juuri tällaisesta maaseutukirjallisuudesta. Hän tuotti 1920-luvulta hamalle 1950-luvulle kestäneen uransa aikana lähes kolmekymmentä kirjaa, romaaneja ja novelleja, joissa yleensä toistui osapuilleen sama, onneton rakkausjuoni: päähenkilö rakastui kauniiseen tyttöön, mutta sitten joko isänmaan itsenäisyystaistelu, Amerikan-emigraatio tai pelkkä sairaalloinen ujous johdatti parin erilleen toisistaan, eivätkä he sitten kohdanneet ikinä, jos kohta yksi osapuoli saattoi sitten lopulta tulla sittemmän puolisonsa kanssa toisen hautajaisiin itkeskelemään.

Kaikkien Séamus Ó Griannan kirjoittamien teosten yllä lepää käsittämättömän vahva alakuloisuuden, elämässä epäonnistuneisuuden ja melankolian vire. Muuten arvostamani iirinkielinen esseisti Gearóid Denvir ei ilmeisesti koskaan lukenut loppuun ainoatakaan Ó Griannan teosta, koska hän väitti jossain kivenkovaan, että ne ovat latteita romanttisia kioskirakkaustarinoita. Jos ne olisivat, päähenkilöt olisivat saaneet toisensa. Näinhän niissä ei yleensä käynyt. Huomattavasti Denviriä oivaltavampi kirjoittaja, itsekin iirinkielisenä romaani- ja novellikirjailijana kunnostautunut Alan Titley sentään jaksoi lukea Ó Griannan teokset loppuun ja päätyi siihen johtopäätökseen, että ne ovat kyllä tavallaan kioskiromantiikkaa, mutta kirjoittaja sabotoi niissä kioskiromanttista lemmentarinaa tuomalla siihen mukaan iirinkielisen maaseudun oikeaa todellisuutta, joka kampittaa lopulta rakastavaiset.

Séamus Ó Griannan teoksissa ihmiset joutuvat aina pettymään elämää suuremmissa toiveissaan. Rakkaus jää teini-ihastuksen asteelle, eikä Irlannin itsenäisyystaistelu johda muuhun kuin isojen herrojen nimien vaihtumiseen - eikä varsinkaan kohenna iirin asemaa edes siellä, missä sitä vielä puhutaan, kuten vapaussotaan (ja sittemmin Irlannin sisällissotaan tasavaltalaisten puolella) innokkaasti, mutta lähinnä propagandantekijänä osallistunut kirjailija omakohtaisesti joutui huomaamaan. Avioon Séamus astui vasta keski-ikäisenä miehenä, ja hänen vaimokseen sattui nuori sairaanhoitaja, johon hän tutustui potiessaan jotain pikkuvaivaa sairaalassa. Kotikylän tytöille hän ei ollut kelvannut, ja mahdollisesti juuri tämän takia - kollektiivisena kostona - hän meni naimisiin iiriä osaamattoman, maan itäosista kotoisin olleen tytön kanssa. Lapsilleenkaan hän ei opettanut äidinkieltään, ja vanhana miehenä, 1960-luvulla, hän osallistui iirin kielen vastaisen järjestön, ”Kielivapausliikkeen”, toimintaan. Hän oli vanhoilla päivillään sillä kannalla, että iiristä ei enää tulisi kalua nykyajan kaupungistuneeseen Irlantiin ja että hänen tehtävänsä oli ollut vain dokumentoida jälkipolville se maailma, jossa iiri oli ollut vielä elävä kieli.

Ó Grianna ei varsinaisesti ollut mikään kunnianhimoinen kirjailija, tai jos oli, hänen tavoitteensa olivat muita kuin puhtaasti taiteellisia. Hän ei yksinkertaisesti ollut tyytyväinen siihen iiriin, jota kaupunkilaiset harrastelijat kirjoittivat, ja hän pilkkasikin yhtenään näiden huonoa iiriä, joka oli paljon kömpelömpää kuin hänen oma englantinsa. Useammassa kuin yhdessä teoksessaan hän kuvasi yksikielisen iiriä puhuvan lapsen kohtaloa vuosisadanvaihteen englanninkielisessä kyläkoulussa, jossa opettaja löi oppilasta karttakepillä, jos tämä uskaltautui esittäytymään iirinkielisellä nimellään. Näiden muistojen häpeä sattui häneen vielä jälkeen päin niin, että hän opetteli käyttämään englantia tylyyn, töykeään, sarkastiseen ja sivistyssanapitoiseen tyyliin. Hän odotti, että englantia äidinkielenään puhuneet iirinkielisyysaktivistit olisivat vaivautuneet opettelemaan iirin yhtä hyvin, ja hänen kirjallisen tuotantonsa julkilausuttu tavoite oli tuoda vanhan hyvän ajan iiri opiskelijoiden ulottuville laimentamattoman väkevänä. Kääntää sitä ei kannata, koska se seisoo ja kaatuu iirin kielen varassa.

Rohkenen kuitenkin edelleen sanoa, että Séamus Ó Grianna on ja pysyy yhtenä lempikirjailijoistani. Suomalaisesta näkökulmasta hänen depressiivinen maailmansa tuntuu oikein kodikkaalta, ja tosiasia on, että kukaan muu ei ole kirjoittanut yhtä kaunista, rikasta ja luontevaa iiriä. Lisäksi minulla on jo pitkään ollut sellainen epäilys, että hän kuitenkin kirjoitti kaikki ne nyyhkytarinansa koirankurillaan. Toisinaan hän panee nimittäin itsekin halvalla omaa fiksaatiotaan romanttiseen rakkauteen: romaanissa Caisleáin Óir (”Kultalinnat”, tai vapaammin suomentaen ”Pilvilinnat”) hänen päähenkilönsä ihmettelee siirtotyömaalla erästä työmiestä, joka vaikuttaa tavattoman katkeralta ja masentuneelta. Se on se hänen nuoruudenrakkautensa, joka hänestä tuollaisen on tehnyt, valistaa päähenkilöä toinen työkaveri. Päähenkilö on tyypillinen Séamus Ó Griannan sankari, joka itse on jättänyt tyttöystävän kotiin Irlantiin ja mennyt maailmalle kultaa vuolemaan rakentaakseen tytölleen aikanaan talon; niinpä hän uskoo ymmärtävänsä, mistä on kyse: ahaa, tyttö siis on jättänyt hänet kun hän oli nuori? - Pahempaa, vastaa työkaveri: tyttö meni naimisiin hänen kanssaan!

Panu Höglund