Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kansainväliset suhteet, Historia

kieli, Filippiinit, runot, kansainvälistyminen, äidinkieli, teloitus, kirkko, kuolemat, amerikanenglanti, katoliset

Filippiiniläiset valitsevat paraikaa maalleen kansanedustajia - vaalipäivä oli itse asiassa maanantaina, mutta eräillä alueilla vaali toimitetaan uudelleen epäselvyyksien vuoksi. Meillä täällä Suomessa useimmat tietänevät tästä saarivaltakunnasta ennen kaikkea halpatuontivaimot ja Jolon saarella kaapattujen herrojen Vahanen ja Fränti karmean seikkailun. Siihen aikaan kun minä olin nuori, maata hallitsi yksinvaltiaan ottein korruptoitunut presidentti Ferdinand Marcos, jonka vaimon ostamat kenkävuoret tulivat laajalti tunnetuiksi sen jälkeen kun ns. EDSA-vallankumous oli kaatanut presidentin ja nostanut hänen tilalleen valtaan hänen surmaamansa oppositiopoliitikko Benigno Aquinon lesken, Corazónin.

Noihin aikoihin Helsingin Sanomat lähetti maahan toimittajansa Jari Lindholmin, jonka ansiosta saimme tietää Filippiineistä yhtä jos toistakin, ei välttämättä mairittelevaa: Lindholm jututti muunmuassa tiskijukkaa, jonka vaatteet olivat täynnä raivoisia antikommunistisia iskulauseita, sekä tapasi Alsa Masa -nimisen kommunisminvastaisen miliisin nuorukaisia. (Lindholm kokosi sittemmin kokemuksensa edelleenkin varsin luettavaan kirjaan nimeltä Kalašnikovcocktail.) Maa oli mitä ilmeisimmin poliittisesti yhtä polarisoitunut kuin eteläamerikkalainen diktatuuri, ja Alsa Masan nuorten miliisitoimintaan kuului - kuten Lindholmin kirjoituksista käsitin - liian intellektuellien koulukaverien pilkkominen viidakkovesureilla lihoiksi ”kommunisteina”. Maa, jossa koulukiusaajilla on machetet, eikä mikään laki pidättele heitä? Ei todellakaan kuulostanut lupaavalta. Tuonne ei mennä, tuumin mielessäni.

Siihen aikaan olin vielä nuori kemianopiskelija, jolla oli kovin yksinkertaiset käsitykset maailman menosta ja ihmisistä, mutta aikuisempana olen saanut jonkin verran myönteisemmän mielikuvan Filippiineistä ja filippiiniläisistä. Kielitieteellisillä nettifoorumeilla on näkynyt jonkin verran filippiiniläisiä kollegoja, jotka ovat yleensä tehneet itäaasialaisittain sympaattisen ja kohteliaan vaikutelman, ja totta kai heillä on ollut myös kiintoisaa kerrottavaa, onhan Filippiinit suorastaan kielitieteilijän unelmamaa: suuria ja keskisuuria kieliä - miljoonan tai useamman puhumia - on tusina ja pienempiä tuhottomasti. Yhteisinä kielinä toimivat entisen siirtomaaisännän amerikanenglanti sekä paikallisista kielistä merkittävin, tagalogi; se ei kuitenkaan ennen viralliseksi julistamistaan ehkä ollut Filippiinien puhutuin kieli, koska cebuanon ja ilocanon kielten puhujia lienee ollut yhtä paljon, cebuanon tapauksessa ehkä enemmän. Vahasen ja Fräntin kaappaajat, Abu Sayyaf -järjestön muslimisissit, lienevät muuten puhuneet äidinkielenään tausugia. Tämä Jolossa ja sen naapurisaarilla puhuttu kieli on filippiiniläisittäin keskisuuri ja kuuluu ns. visayakieliin, joista merkittävin on cebuano.

Cebuanoa puhutaan tietysti Cebun saarella, joka on tunnettu Fernão de Magalhãesin, ensimmäisen maailmanympäripurjehduksen johtajan, kuolinpaikkana - Magalhães ei päässyt matkaltaan koskaan kotiin asti, ja retkikunnan jäännökset vei perille hänen kakkosmiehensä, baski nimeltä Elcano. Nykyään paikalliset muistelevat Magalhãesin surmaa filippiiniläisten ensimmäisenä vastaiskuna eurooppalaiselle imperialismille, mutta totuus on hieman toinen: Magalhães yritti näet sotkeutua paikallispolitiikkaan pitämällä yhden heimopäällikön puolta, jolloin hänen suosimansa päällikön vastustaja tietenkin tappoi hänet. Varmaankin juuri tätä tapausta muistaen Star Trek -televisiosarjan luoja Gene Roddenberry keksi sisällyttää omien tähtienvälisten löytöretkeilijöittensä sääntöaparaattiin sen ensimmäisen direktiivin, joka kielsi sekaantumasta kehittymättömien sivilisaatioiden sisäisiin riitoihin.

Abu Sayyafin terrorisoima Jolo on muslimialuetta, mutta enimmäkseen filippiiniläiset ovat kristittyjä. Saaria pitkään hallussaan pitäneet espanjalaiset jättivät jälkeensä sekä espanjalaiset etu- ja sukunimet että katolisen kirkon, jonka ylivaltaa toki Filippiineilläkin nakertavat nykyään erilaiset protestanttiset ryhmittymät. Näitä alkoi virrata maahan sen jälkeen kun Yhdysvallat valloitti saaret Espanjalta hieman yli vuosisata sitten. Espanjan kieli väistyi englannin tieltä varsin nopeasti: nykyään sitä ei puhu Filippiineillä äidinkielenään kuin muutama tuhat ihmistä, ja valtavat espanjankielisten niteiden kokoelmat homehtuvat kenenkään lukematta kirjastojen kellareissa. Huomattavasti kirjaespanjaa yleisempiä kielimuotoja Filippiineillä ovat yksinkertaistuneesta kyökkiespanjasta syntyneet (ns. kreolisoituneet) kielet, joista saarilla käytetään yleensä yhteisnimitystä ”chavacano” - se tulee espanjan sanasta, joka tarkoittaa raaistunutta tai vulgääriä. Chavacanomurteita on Filippiineillä useampia, eivätkä ne taida olla ymmärrettävyyden kannalta yhtä ja samaa kieltä.

Myös kiinaa Filippiineillä haastetaan, mutta missäpä ei, kun kerran Itä-Aasiassa ollaan. Paikallinen kiinan murre kuuluu min nan -murreryhmään - tai kieleen, koska kiinan päämurteita voidaan varsin painavin perustein pitää erillisinä kielinä. Se on läheisintä sukua Xiamenin (Amoyn) seudun murteille sekä useimpien taiwanilaisten äidinkielenään puhumalle kiinan muodolle. Ulkokiinalaisissa siirtokunnissa muuten niin tavallista kantoninkiinaa Filippiinien kiinalaisista puhuu vain kourallinen. Kiinalaista syntyperää oli mm. Filippiinien katolisen kirkon sananmukaisesti nimikuulu kardinaali Sin, joka toivotti englantia puhuvat vieraansa tervetulleiksi synnin taloon (”welcome to the house of Sin”).

Vaikka juuri kukaan ei Filippiineillä enää puhu espanjaa, maan hämmentävän kaunis kansallisruno, Mi Último Adiós eli Viimeiset jäähyväiset, on kirjoitettu tällä kielellä. Runoilija oli nimeltään José Rizal, jota filippiiniläiset arvostavat kansallissankarinaan. Rizalista kerrotaan kaikenmoisia legendoja, jotka esittävät hänet lukuisia kieliä osaavana yleisnerona ja lienevät ainakin osittain liioiteltuja, mutta ainakin hän opiskeli lääketiedettä Euroopassa ja harrasti runouden lisäksi omakätisesti myös kuvataiteita. Hän oli nationalistina suhteellisen maltillinen, mutta onnistui joka tapauksessa hankkimaan itselleen kuolemantuomion espanjalaisilta siirtomaaherroilta. Hän kirjoitti runon ennen teloitustaan; siinä hän säkeistö säkeistöltä jättää hyvästit niin isänmaalleen kuin läheisilleenkin, kunnes päättää runonsa sanoihin Morir es descansar - ”kuolema on vain lepo”. Nationalismin historiassaan Imagined Communities Benedict Anderson siteerasi runoa pannen merkille, että se on kirjoitettu Rizalin kuolemaan tuominneiden siirtomaaherrojen kielellä, joita se ei nimeä ja joita kohtaan se ei lietso vihaa, vaikka monet säkeet korostavatkin Filippiinien olevan kärsivä ja sorrettu maa. Runojen lisäksi Rizal kirjoitti myös kaksi romaania, nekin ilmeisesti espanjaksi.

Pian Rizalin teloituksen jälkeen Filippiinit vaihtoi siirtomaaherraa - ei suinkaan itsenäistynyt. Remmiin astui Yhdysvallat, joka hallitsi saaria 1940-luvun lopulle asti. Ennen itsenäistymistä maa joutui kärsimään julmaa japanilaismiehitystä, josta vapautuminen tietysti merkitsi saarten joutumista taistelutantereksi ja monien siviilien kuolemaa.

Kuten meneillään olevien vaalien yhteydessä ilmenneet levottomuudet kertovat - ne ovat jo vaatineet toistasataa kuolonuhria - Filippiinit on valitettavasti yhä poliittisesti hajanainen ja melko kehittymätön maa, ei mikään Aasian taloustiikeri. Koska filippiiniläisten järjenlahjoissa ei tunnetusti ole vikaa - jopa ”tieteellisen” rasismin kannattajat pitävät itäaasialaisia poikkeuksellisen älykkäänä rotuna - sietää kysyä, mikä oikein meni vikaan. Yksi helposti mieleen tuleva syy on, että filippiiniläiset ovat vapautuneet vuosisataisesta siirtomaaorjuudestaan vasta verraten äskettäin, siinä missä vaikkapa tavattoman menestynyt naapurimaa Japani ei koskaan ole ollut eurooppalaisten vallan alla.

Rohkenisinpa kuitenkin muistuttaa siitä, että Filippiineillä korkeamman koulutuksen kieli on edelleenkin amerikanenglanti ja matalampien asteiden tagalogi sielläkin, missä se ei ole paikallinen yleispuhekieli. Englanti on Filippiinien yhteiskunnassa keskeisellä sijalla, ja Manilan katukieli ei ole tagalogi eikä englanti, vaan ”englogi” tai ”taglish” - kaikki vaihtavat vaikka keskellä lausetta englannista tagalogiin tai takaisin jos siltä tuntuu. Englanninkielistyminen on tuskin erityisemmin hyödyttänyt filippiiniläisiä - japanilaiset, jotka eivät yleensä osaa englantia hyödyksi asti, pärjäävät erinomaisesti omalla kielellään (toki tankeroenglanninkieliset lainasanat, tuotemerkit ja iskulauseet ovat suosittuja Japanissa, mutta japanin kieli on niistä huolimatta aina japanin kieli) ja ovat luoneet maailman ensimmäisen futuristisen huipputekniikkayhteiskunnan. Filippiiniläiset ovat luopuneet omasta ”pakkoruotsistaan” eli espanjasta (se ei ole ollut maassa virallinen kieli pariin vuosikymmeneen), eivätkä pysty lukemaan kansallissankarinsa teoksia alkukielellä saati tutustumaan oman historiansa alkuperäisiin lähdeteoksiin.

Tarinan opetus on, että oma kieli, identiteetti ja historiallinen jatkuvuus taitaa sittenkin olla ihan kansantaloudellisestikin tärkeämpi asia kuin luullaankaan. Irlanti luopui aikoinaan omasta kielestään englannin hyväksi - ja jäi viime aikoihin asti köyhäksi ja alikehittyneeksi maaksi siinä missä vaikkapa oman kielensä säilyttäneet pohjoismaat pystyivät kehittymään vankoiksi hyvinvointivaltioiksi. (Havainto ei ole minun, vaan irlantilaisen historioitsija Joe Leen.) Vasta viime aikoina Irlannista on tullut taloudellisesti pärjäävä maa - ja samanaikaisesti myös iirin asema on parantunut. Nyt kun kaikenlaiset seireenit laulelevat meille, että meidän pitäisi jonkin käsittämättömän tehokkuusajattelun tai kansainvälistymisen nimissä omaksua englanti korkeamman opetuksen kieleksi tai luopua ”pakkoruotsista”, minä kehotan vain katsomaan Irlantia ja Filippiinejä. Omasta historiasta ja omasta kielestä luopuminen ei kannata - edes taloudellisesti. Irlannista ja Filippiineistä ei tullut englannin kielen ansiosta vakaita eikä vauraita maita, päin vastoin: niistä tuli angloamerikkalaisen maailman periferiaa, joka kasvatti vain maahanmuuttajia englantia puhuvia maita varten.

Panu Höglund