Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Siirtolaisuus, Maailmanpolitiikka

Meksiko, puolueet, Yhdysvallat, kommunismi, Neuvostoliitto, sota, aatteet, presidentit, vaalit

Meksikossa oli tässä jonkinasteisia vaalihankaluuksia, kun paikallinen vasemmistoehdokas osoittautui huonoksi häviäjäksi ja uhkaili valittua presidenttiä vallankumouksella. Vaikka kyseessä olisikin vain tavanomainen latinalaisamerikkalainen ylisanojen heittely pelkän tavan vuoksi, Yhdysvallat ei tästä pitäne. Tosin tällä kertaa tilanne on hieman toinen kuin silloin ennen vanhaan, kun jenkit sekaantuivat useimpien latinalaisamerikkalaisten maiden sisäpolitiikkaan kommunismin pelossa ja kaatoivat ”kommunisteina” varsin maltillisiakin vapailla vaaleilla valittuja vasemmistopoliitikkoja.

Nyt vasemmiston ehdokasta ei valittukaan demokraattisesti presidentiksi, vaan hän jäi jokseenkin rehellisissä vaaleissa tappiolle. Tämä voitaneen tulkita näin, että Meksikossa on riittävän suuri keskiluokka, jotta maltilliset ja porvarilliset poliitikot voivat turvautua siihen. Samalla kuitenkin on ilmeistä, että maan köyhistä merkittävä osa kykenee käyttämään ääntään eikä siis ole täysin yhteiskunnasta syrjäytynyt. Toisin sanoen maassa vallitsee kaikesta huolimatta jonkinlainen toimiva ja vakaa demokratia.

Meksiko, maailman suurin espanjankielinen maa, eroaa muista Etelä-Amerikan valtioista merkittävästi poliittiselta historialtaan: samalla kun suurinta osaa manteresta koettelivat vallankaappaukset ja sisällissodat, Meksikossa toimi yksipuoluejärjestelmä, jolla oli paljonkin yhtäläisyyksiä Neuvostoliittoon ja toisen maailmansodan jälkeisiin itäeurooppalaisiin kommunistivaltioihin. Sen syntyhistoriastakin voidaan löytää yhtäläisyyksiä Neuvostoliittoon, jos kohta Meksikon vallankumous ei suuntautunut perinnöllistä monarkkia, vaan Porfirio Díazia, maan pitkäaikaista diktaattoria vastaan.

Pikkupoikana luin Meksikon vallankumouksesta ensimmäistä kertaa samasta lähteestä kuin Venäjänkin vallankumouksesta: viikottaisina vihkoina ilmestyneestä 1900-luvun historian hakuteoksesta nimeltä Kuohuva vuosisata. Meksikon vallankumous osoittautui kuitenkin huomattavasti epäselvemmäksi kulultaan ja tavoitteiltaan kuin Venäjän. Itse asiassa päällimmäisiksi mieleeni jäivät vanhat, ajan syömät valokuvat surkean rääsyisistä meksikolaisista miehistä teloittamassa Francisco Goyan maalaukset mieleen tuovalla tavalla toisia yhtä viheliäisiä äijiä.

Varsin pitkään sen jälkeenkin Meksikon vallankumous toi mieleeni tyylitellyssä autiomaa- ja palmumaisemassa aaseilla ratsastavan joukon viiksekkäitä miehiä paljain jaloin, panosvyöt ristissä rinnalla ja ampuma-aseet käsissään - luonnollisesti aurinkovarjon kokoinen lierihattu kuuluu asiaan. Sen jälkeen kun aloin tosissani opetella espanjaa, minun on hiukan vaikea kutsua sitä sombreroksi, koska sana ”sombrero” tarkoittaa itse asiassa mitä tahansa hattua. Ennemmin tai myöhemmin tämä aasikaravaani joutuu toisen samanlaisen joukon väijytyksen kohteeksi, siinä sitten ammuskellaan toinen toistaan hengiltä, hiostavaa ilmaa viiltävät ¡viva la democracia!- ja ¡viva la libertad! -huudot, mutta lopuksi näiden kahden porukan jäänteet liittyvät yhteen ja alkavat partioida yhdessä samalla tavalla kuin alkuperäinen joukko, vain joutuakseen samalla tavalla jonkin uuden väijytyksen kohteeksi.

Tiedän: kliseehän tämä. Mutta sitten kun aloin oikeasti tutustua meksikolaiseen kirjallisuuteen, klisee sai oikeastaan vain vahvistusta. Suomeksikin on jo kauan ollut saatavissa Juan Rulfon pääteos, pienoisromaani Pedro Páramo, jossa Meksikon vallankumouksen täysin käsittämättömät käänteet on ilmaistu osuvalla, lyhyellä sananvaihdolla:

- Ahora somos carrancistas. (Nyt me olemme Venustiano Carranzan kannattajia.)

- Está bien. (Hyvä on.)

- Andamos con mi general Obregón. (Nyt mennään kenraali Obregónin mukana.)

- Está bien. (Hyvä on.)

- Allá se ha hecho la paz. Andamos sueltos. (Nyt on rauha. Kuljemme yksin.)

- Espera. No desarmes a tu gente. Esto no puede durar mucho. (Odota. Älä riisu miehiäsi aseista. Tämä ei voi kestää kauaa.)

- Se ha levantado en armas el padre Rentería. ¿Nos vamos con él, o contra él? (Nyt isä Rentería on noussut kapinaan. Menemmekö hänen puolelleen vai taistelemmeko häntä vastaan?)

Toisin sanoen meksikolaisten omakin käsitys ”vallankumouksesta” on, että siellä palloili erilaisia pyssyporukoita ympäri maata tietämättä ihan itsekään, missä mennään ja kenen puolella ollaan. Rauha ei tietenkään koskaan voinut kestää kauaa, ja käsittääkseni levottomuudet ja sisällissotamaiset olot kestivät yli vuosikymmenen, vuodesta 1910 pitkälle 1920-luvulle. (Rulfon mainitsema isä Rentería muuten liittyy ns. cristero-kapinaan, jossa vallankumouksen kirkonvastaisesta luonteesta närkästyneet talonpojat yrittivät vastavallankumousta ”Kristus-kuninkaan” nimissä.) Suurimmaksi osaksi vallankumouksen johtajat keskittyivät taistelemaan vallasta ja kampittamaan toisiaan; ihannoiduksi kansan marttyyriksi nousi jälkeenpäin ainoastaan köyhien talonpoikien ja intiaanien johtaja Emiliano Zapata, koska hän ei saanut poliittista valtaa ikinä ja koska hän dramaattisen, sankarilegendojen tavanomaista kaavaa noudattaneen elämänsä lopuksi kuoli murhattuna.

Kun vallankumous rauhoittui, Meksikoon syntyi yksipuoluejärjestelmä, ja maata hallinnut puolue omaksui nimekseen lopulta ”Institutionalisoidun vallankumouksen puolue”. Kieltämättä osuvaa: samalla nimellä olisi hyvin voinut kutsua Neuvostoliiton kommunistista puoluettakin. Kommunistinen valtio Meksiko ei kuitenkaan ollut, vaikka kommunismilla on ollut maassa aika ajoin paljonkin jalansijaa: Trotski sai sieltä tunnetusti turvapaikan, ja hänen lähipiiriinsä Meksikossa kuului niinkin tunnettuja taiteilijoita kuin Frida Kahlo. Aatteellisesti puolue lienee sekoitus vasemmistolaista ja nationalistista retoriikkaa ja varsin kapitalistimyönteistä käytäntöä, mikä tuo jossain määrin mieleen Irlannin Fianna Fáil -puolueen.

Maata on vuoteen 1990 hallittu hyvin neuvostoliittolaiseen tyyliin: uuden presidentin on aina valinnut edellinen ”sormella osoittamalla” (dedazo), korruptio on ollut merkittävä ongelma ja oppositiotoimintakin on tukahdutettu välillä hyvinkin kovapintaisesti. Mielenkiintoista kuitenkin on, että tällainen järjestelmä pystyi syntymään pelkän retorisen ”vallankumouksellisuuden” nimissä ja ilman kommunismin kaltaista selkeää ja totalitaarista aatetta: kun Puolue, se isolla P:llä kirjoitettava Puolue, oli luotu, niin se pyöri sitten itsekseen vuosikymmenet. Ainakin jonkinlaisen poliittisen vakauden se onnistui luomaan, ja ilmeisesti tämä vakaus on kestänyt siirtymän demokratiaan.

Nykyisin Meksikon hallitseva aate on uusliberalismi, ja muutenkin se on paljolti kuten Yhdysvallat, ainoastaan köyhempi, korruptoituneempi ja espanjankielisempi. Jopa maan hallintojärjestelmä on samanlainen osavaltiomuotoinen, ja se on viralliselta nimeltäänkin ”Meksikon Yhdysvallat”, Estados Unidos de México. Silti amerikkalaiset kauhistelevat meksikolaisen alaluokan suurimittaista laitonta maahanmuuttoa fraasein, joilla täälläpäin lietsotaan muslimikauhua: pelotellaan kulttuurien yhteentörmäyksellä ja tulijoiden sopeutumiskyvyttömyydellä amerikkalaiseen elämäntapaan.

Yhdysvaltain näkökulmasta Meksiko onkin ilmeisesti aina ollut pelottava ja arvoituksellinen naapuri, eräänlainen jenkkien ryssä. Meksikon kanssa on oltu sodassakin: presidentti Bushin kotivaltio Teksas on angloamerikkalaisten asuttajien ”kaappaama” alue, joka aluksi erosi yksipuolisella itsenäisyysjulistuksella Meksikosta ja liittyi sitten Yhdysvaltoihin osavaltiona, jolloin syttyi sota Yhdysvaltain ja Meksikon välille. Teksasin itsenäisyystaisteluihin sijoittuu myös USA:n nationalismi, tai ainakin Teksasin paikallispatriotismin, kannalta merkittävä Alamon taistelu.

Ei vain Teksas ole Meksikolta otettua maata. Itse asiassa suuri osa niistä alueista USA:n nykyisissä länsiosissa, joiden me katsomme olleen ”intiaanialuetta” kunnes yhdysvaltalaiset siirtolaiset saapuivat sinne, kuului itse asiassa nimellisesti ensin Espanjalle ja sittemmin Meksikolle. Tämän takia Yhdysvalloissa on piirejä, jotka näkevät Meksikon potentiaalisena vihollisena ja pelkäävät Meksikon pyrkivän ottamaan entiset alueensa haltuunsa soluttamalla ne sikiävillä siirtolaisillaan - siis aivan samalla tavalla kuin Teksas aikoinaan päätyi Yhdysvalloille. Suuri osa siitä argumentaatiosta, jolla meillä vastustetaan maahanmuuttajia, onkin suoraan peräisin amerikkalaisista propagandatehtaista, joiden tavoitteena on lietsoa vastarintaa meksikolaisia maahanpyrkijöitä kohtaan.

Panu Höglund