Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Mark Twain, Huckleberry Finn, Tom Sawyer, amerikkalainen kirjallisuus, Prinssi ja kerjäläispoika, Mississippi-virralla

Samuel Langhorne Clemens, kirjailijanimeltään Mark Twain, ei kaivanne esittelyjä: Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailut ovat kaikille tuttuja, ja meilläkin tiedettäneen yleisesti, että Twainia pidetään kotimaassaan ensimmäisenä amerikankielisenä kirjailijana - ensimmäisenä, joka tosissaan otti Yhdysvaltain puhekielen ilmaisuvälineekseen ja onnistui luomaan siitä mainiota proosaa. Twainin tuotteliaisuus oli sitä luokkaa, että heikkopäisempiä hirvittää, mutta lukuisien muiden töiden lomassa hän ehti kirjoittaa myös viisi tuhatta sivua muistelmia, joiden julkaisemisen hän halusi sallia vasta sata vuotta kuoltuaan. Nyt sata vuotta ovat täyttyneet ja Twainin suurin teos pääsee lukijoiden ulottuville.

Itse perehdyin Twainiin ensimmäisen kerran pikkupoikana isoäitini opastuksella. Hän ei koskaan lukenut minulle Raamattua, mutta Huckleberry Finnin seikkailuista hän vastoin kirjailijan nimenomaista kieltoa löysi moraalin, vieläpä kristillisen moraalin. Kirjan alussahan Huckleberry elelee leskirouva Douglasin ja ikäneito Watsonin hoivissa, ja neiti Watsonin Jumala on joka asiasta nipottava kyylä, kun taas lesken Jumala on hyvä ja anteeksiantava. - Todellinen Jumala on jotain suurempaa ja ihmeellisempää kuin neiti Watsonin ja lesken mielikuvat Jumalasta, selitti isoäiti.

Sittemmin Huck liittyy neidin karanneen mustan orjan, Jimin, seuraan ja ystävykset kokevat monenlaisia seikkailuja yhdessä; mutta eräässä kohdassa Huckleberry kokee omantunnontuskia siitä, että on auttanut orjaa karkuun, ja yrittää kirjoittaa kirjettä, jossa kavaltaisi ystävänsä. Mutta hän ei pysty siihen, vaan menee mieluummin helvettiin Jimin puolesta kuin taivaaseen Jimin kavaltamalla. Isoäitini tietenkin selitti asian niin, että oikea Jumala ei tietenkään kannattanut etelävaltioiden orjajärjestelmää: sanoutumalla ystävyytensä vuoksi irti orjuudesta Huck itse asiassa teki Jumalalle otollisen teon.

Tietysti myös Tom Sawyerin seikkailut tulivat silloin pienenä tutuiksi, samoin Prinssi ja kerjäläispoika, jota ainakin lapsena pidin Twainin syvällisimpänä teoksena, vaikka tarinan kuvio sinänsä on tuttu jo kansansaduista: rikkaan tai mahtavan perheen poika tai tytär joutuu nöyrtymään köyhän elämään. Muuten kirjasta näkyy selvästi, että Twain suhtautui tavattoman vihamielisesti kuningasvaltaan, kuten tietysti amerikkalaiselta saattoi odottaakin. Toisinaan tämä poliittinen intohimo turmelee hänen kirjojaan. Olen yrittänyt lukea hulvattomaksikin mainittua romaania Jenkki kuningas Arthurin hovissa, mutta siitä jäi mieleen lähinnä loputon kuningasvallan vastainen saarnaaminen. Sääli, sillä olisi luullut juuri Twainin huumorintajulla lohkottavan tuollaisesta asetelmasta mojoviakin kompia. Muuten Tintin seikkailun Auringon temppeli keskeinen juonenkäänne, jossa Tintti saa inkat kauhistumaan auringonpimennystä juuri ennen kuin hänet on määrä polttaa roviolla, lienee kopioitu tästä teoksesta. Päähenkilö, connecticutilainen jenkki Hank Morgan, pelastautuu näet samasta rangaistuksesta samalla konstilla.

Mielipiteiltään ja ajatusmaailmaltaan Twain oli yleisedistyksellinen - rasismin vastustaja, imperialismin kritisoija, rauhanmies, teknisen kehityksen puolestapuhuja, ammattiyhdistysliikkeen ja naisten äänioikeuden tukija - jos kohta hänen ajattelunsa tietysti kehittyi, avautui ja avomielistyi vasta vuosien mittaan. Intiaaneita hän piti alkujaan raakalaisina, mutta nämä asenteet muuttuivat sitä mukaa kun hän oppi samaistumaan heihin ihmisinä. Nuorena miehenä hän alkujaan karkasi etelävaltioiden armeijasta hyvin lyhyen palveluksen jälkeen, mutta kuten tiedämme, sittemmin hän tuli tunnetuksi rasismin vastustajana, joka jopa henkilökohtaisin uhrauksin pyrki edistämään värillisten kouluttautumista ja edistystä.

Twain osoittaa esimerkiksi Huck Finnin seikkailuissa olevansa tietoinen siitä, miten paljon vaikutteita Huckin edustamien etelän köyhien valkoisten sielunmaisemassa, taikauskossa ja kulttuurissa on mustilta. Ylipäätään Twain tuntuu olleen kiinnostunut mustista ihmisinä, mustien murteesta ja jutuniskentätyylistä, ainakin Ron Powersin tuoreehkon elämäkerran perusteella. Kun häntä sanotaan ”ensimmäiseksi amerikankieliseksi kirjailijaksi”, tämä johtuu siitäkin, että hän arvosti myös mustien murretta osana ”amerikan kieltä”.

Tietysti Yhdysvalloissa on niitäkin, jotka pitävät vaikkapa Huck Finnin seikkailuja rasistisina, koska siinä ei alusta asti tehdä rautalangasta vääntämällä selväksi, miten väärin on pitää vähän tummempi-ihoisia ihmisiä orjina ja omaisuutena. Huck Finnin tarina on kehityskertomus, jossa päähenkilö vähitellen kypsyy ymmärtämään, että orja Jim on myös ihminen. Sen on kirjoittanut mies, jonka oma elämä on ollut samanlaista vähittäistä ponnistelua ylös junttirasismista kohti universaalin ihmisyyden ymmärtämistä. Lisäksi siinä on sellaista hirtehishuumoria - oletettavasti mustien omaan leikinlaskuun perustuvaa - jota hienopieruiset nykyihmiset eivät välttämättä ymmärrä. Ajatellaanpa vaikkapa Jimin filosofista toteamusta: Mää omistan itteni, ja mää olen kahreksasara dollarin arvonen. Ne rahat ku sais, niin ei muuta pyytäs.

Kuten huomaatte, Jarkko Laine -vainaan suomennoksessa Jim ja muut mustat puhuvat turkulaisittain. Tämä oli Laineelta nerokas taiteellinen ratkaisu. Hän ymmärsi, että mustien murre on yksi syntyperäinen tapa puhua englantia ja että se on mielekkäintä kääntää suomeksi jollain syntyperäisellä tavalla puhua suomea - ei luonnottomalla ”minä tehdä se, massa” -kielellä. Koska isoäiti luki meille pojille Huckleberryä aina Laineen suomennoksena, turkulaisesta puheenparresta tulevat minulle vielä nytkin, kaksi vuosikymmentä täällä asuttuani, mieleen Mark Twainin mustat. Myönnetään, että solkkaan nykyään vähän, öh, neekerityyliin itsekin.

Panu Höglund