Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Irlanti

kieli, murteet, kirjallisuus, pienet kielet, heimot, kulttuuri, kirjakieli, koulu

Minustahan piti alkujaan tulla luonnontieteilijä - yläasteella ja vielä lukiossa haaveksin kemistin urasta - mutta sittemmin päädyin opiskelemaan ja tutkimaan kieliä, kulttuureja ja kirjallisuuksia. Kirjallisuustieteelliset teoriat eivät ole koskaan oikein napanneet, sitä vastoin voisin kyllä kuvitella laativani iirinkielisen nykyproosan historian, ellei sitä olisi jo tehty. Yksi syy, miksi minusta tuli kielimies, oli kiinnostus pieniin ja uhattuihin kieliin yleensä ja iiriin erityisesti. Nyt kun uutisissa on ihan viime aikoina kirjoitettu uhatuista kielistä ja UNESCOn juuri julkaistusta kuolevien kielten ensyklopediasta, minulla on taas oikein hyvä tekosyy kolumnoida iiristä.

Sinänsähän ei ole mikään ihme, että kieliä kuolee juuri meidän aikanamme. Kaupungistuminen, vilkastunut kauppa ja tiedotusvälineet ovat tuoneet suuret kielet sinnekin, missä tähän asti on puhuttu muutaman tuhannen tai muutaman sadan ihmisen puheenparsia. Usein väitetään englannin olevan se kaikkein suurin uhka maailman pienille kielille, mutta itse asiassa niiden puhujat yleensä omaksuvat jonkin alueellisesti ison tai merkittävän kommunikaatiovälineen - Itä-Afrikassa tyypillisesti swahilin, Keski-Afrikassa vaikkapa sangon. Iranin pienet turkinsukuiset murteet taas ovat katoamassa persian eli farsin tieltä, se kun on ”itämaiden ranskana” perinteikäs, rikas ja elävä sivistyskieli, puhumattakaan siitä että se myös on mullahien maassa välttämätön ehto sosiaaliselle nousulle.

Eurooppa on jopa jossain määrin epätavallinen alue, koska meillä on vähänlaisesti pieniä paikalliskieliä. Tämä johtuu suurista kansainvaelluksista, jotka ovat panneet maanosan kielikartan uusiksi pariinkin otteeseen viime vuosituhansien aikana. Rooman valtakunnan loppuaikoina suureen osaan Euroopasta levisivät germaanit ja slaavit. Tämä oli se meidän historiankirjoistamme tunnettu kansainvaellusten aikakausi, mutta jo tuhatkunta vuotta aiemmin tänne saapui edellinen indoeurooppalaisten kielten aalto kelttien mukana. Kelttien puhumista kielistä on nykyään jäljellä vain surkeat räämeet Brittein saarille ja Bretagnessa.

Ranskalaisten esi-isät, gallialaiset, puhuivat tietysti kelttiläisiä murteita, mutta heidän kielellään ei juurikaan ollut kirjallista käyttöä: he ovat jättäneet jälkeensä joukon lyhyitä piirtokirjoituksia, esimerkiksi tyyppiä ”Minä olin meidän heimossa niin iso kiho, että minulla oli varaa pystyttää omaksi muistokseni tämä suuri kivi”; mutta gallian kielen kirjallisuudenhistoriaa ei ole mahdollista kirjoittaa.

Nykyään Ranskassa, Bretagnen niemimaalla, puhutaan tietysti yhä kelttiläisperäistä bretonin kieltä. Se ei kuitenkaan ole gallian kielen jatkaja, vaan levisi silloin vielä Armorica-nimisenä tunnetulle niemimaalle cornwallilaisten kalastajien mukana. Cornwallissa - Englannin länsiosassa - puhuttiin näet tuohon aikaan yhä walesin kielen (kymrin) sukuista kelttikieltä, kornia. Korni on ollut kuollut kieli jo parin vuosisadan ajan, vaikka paikalliset harrastajat yrittävä sitä elvyttääkin. Bretonia puhuu vielä yllättävän suuri joukko ihmisiä, mutta sen murre-erot ovat suuret, eikä kirjakielestäkään ole päästy yksimielisyyteen. Bretoninkielisen kirjallisuuden voimamies Roparz Hemon, joka sittemmin saksalaismiehityksen aikana hairahtui yhteistoimintamieheksi ja lähti sodan jälkeen Ranskasta, näki paljon vaivaa luodakseen kielelleen modernin kirjallisuuden, mutta tuli myös hankkineeksi sille natsileiman, joka ei juurikaan edistänyt bretonin asiaa sodan jälkeen.

Euroopan manteren puolella asuneet keltit, vaikkapa gallialaiset, oppivat nopeasti latinan ja omaksuivat sen puhekielekseen, jolloin romaanisten kielten kehitys lähti käyntiin. Tähin oli syynä tiettävästi se, että heidän aineellinen kulttuurinsa - vaunut, tiet, kaupunkilaitos, kauppa - oli melko kehittynyttä, mutta kirjakieltä heillä ei ollut. Roomalaiset vain kävelivät sisään, ottivat valmiin infran haltuunsa ja alkoivat käyttää latinaa virallisissa kylteissä ja tiedotuksissa. Germaanikielet säilyivät elävinä pitkälti siksi, että niiden puhujat elivät omilla metsäisillä kotiseuduillaan huomattavasti kehittymättömämmissä ja paimentolaisemmissa oloissa kuin keltit. Siellä, missä germaaniheimot alistivat valtaansa Rooman valtakunnan kaupungistuneita alueita, niiden murteet hävisivät käytöstä ja latinasta kehittyneet romaaniset kielet jäivät elämään. Esimerkiksi espanjan kielestä on miltei turha etsiä länsigoottivallan jälkiä.

Perinteisen metsästäjä-keräilijäelämäntavan alueilla kielten kato on ollut voimakasta. Metsästäjä-keräilijät joutuvat hankkimaan elantonsa hyvin suurilta pinta-aloilta, jolloin laajalla alueella merkittävällä kielellä saattaa olla vain muutama tuhat puhujaa. Tämän takia esimerkiksi Venäjällä on kuollut ja kuolee edelleenkin paljon pieniä kieliä. Kun jonkin hajanaisen heimon metsästysmaille joskus tsaarinvallan laajetessa pystytettiin maata viljelevien venäläisten siirtokunta, jonka väkiluku oli paljon suurempi kuin heimon ja joka tarjosi heimon jäseniäkin kiinnostavia uudenlaisia kulttuurisia ja taloudellisia mahdollisuuksia, monilla heikäläisistä oli kova kiusaus jättää äidinkielensä kesannolle ja keskittyä opettelemaan venäjää, varsinkin jos omalla kielellä ei ollut kirjoitusta eikä kirjallisuutta. Neuvostoliiton aikana tällaisille heimoille kyllä tarjottiin omakielistä koulutusta, mutta käytännössä se oli lähinnä pienen kielen käyttöä venäjän opetuksen apuvälineenä, koska kaikki tieteelliset ja tekniset termit olivat oppikirjoissa venäjäksi.

Myös vaikeakulkuisilla vuoristoseuduilla hyvinkin pienet kielet voivat elää ja kukoistaa rinta rinnan vuosisatoja. Pamirin ylänkö Kiinan, Afganistanin ja Tadžikistanin rajalla tunnetaan siitä, että naapurilaaksojen kielet ovat toistensa puhujille käsittämättömiä, vaikka kaikki pamirilaiskielet ovatkin sukua keskenään ja vieläpä indoeurooppalaisia - ne kuuluvat iranilaiskieliin. Kaukasuksella taas puhutaan valtavasti pieniä ja vähän isompia kieliä, joita kutsutaan pikemminkin sijainnin kuin sukulaisuutensa vuoksi kaukasialaisiksi kieliksi. Nämä eivät kaikki ole sukua keskenään, vaan kuulunevat kolmeen tai neljään eri kielikuntaan. Varsinaisten kaukasialaiskielten lisäksi alueella on tietysti myös paljon pieniä indoeurooppalais- ja turkkilaiskieliä.

Varsinaisista kaukasialaiskielistä tärkein on georgia, jolla on vuosituhantinen kirjallisuudenhistoria ja melkein yhtä paljon puhujia kuin suomella. Georgialla on omat kirjaimet, mutta muita kaukasialaiskieliä kirjoitetaan (jos kirjoitetaan) yleensä venäläisillä aakkosilla, joihin on lisätty merkillinen pystyssä seisova ison I-kirjaimen näköinen pökäle.

Kaukasialaiskielille on ominaista konsonanttien runsaus. Pökäleellisissä kielissä nämä ilmaistaan oikeinkirjoituksessa yhdistelemällä venäläisiä kirjaimia monenlaisiksi rykelmiksi, tarvittaessa yhdessä pökäleen kanssa. Pökälekielissä ei yleensä ole muita erikoiskirjaimia kuin pökäle, ja pökäleen ääntäminen ja käyttötarkoituskin on eri kielissä erilainen. Abhaasin kieli on sikäli erilainen, että siinä ei käytetä pökälettä eikä kirjainyhdistelmiä, vaan vaikuttavaa joukkoa kyrillisiin aakkosiin lisättyjä koukeroita ja virityksiä kaikkien erikoiskonsonanttien ilmaisemiseen. Neuvostoliiton virallisen kielisuunnittelun idioottimaisuuksia on, että abaza, joka on melkein abhaasin murre, kuuluu pökälekieliin, eli siis kaksi hyvin lähisukuista kieltä käyttää aivan erityyppistä kirjoitusjärjestelmää.

Mutta tämä on hyvin linjassa sen neuvostoaikaisen tavoitteen kanssa, että venäjästä tulisi vähitellen koko valtakunnan kieli. Kaukasia ei ole ainoa neuvostoimperiumin alue, jossa keskenään lähisukuisten, mutta kirjakieltä vailla olevien murteiden jatkumosta pätkäistiin monta eri kieltä. Tarkoituksena oli selvästi, että venäjä voittaisi jokaisen murteen erikseen, koska ne eivät saisi tukea toisistaan - eivät esimerkiksi voisi käyttää yhteisiä koulukirjoja.

Suuri osa maailman kuolevista kielistä on muutaman sadan tai muutaman kymmenen ihmisen syrjäisissä viidakkokylissä puhumia, usein hyvinkin tiettömien taipaleiden takana. Jollei kukaan merkitse niitä muistiin, ne jäävät ikuisesti tuntemattomiksi oman elämänpiirinsä ulkopuolella. Tieteellinen uteliaisuus ei kuitenkaan tunne rajoja, joten urheat (kröhöm!) kielitieteilijät hakeutuvat karhuja, käärmeitä ja myrkkynuolia uhmaten syvälle Bolivian viidakoihin tai kylmimpään Siperiaan kysymään hampaattomilta vanhuksilta, miten ennen vanhaan oli tapana puhua. Itse asiassa on täysin mahdollista, että ukot eivät oikein muistakaan kieltä muuten kuin esittämällä yhdessä tilanteita, joissa sitä yleensä puhuttiin silloin menneinä aikoina - tutkija voi joutua pukeutumaan turkiksiin ja lähtemään äijänkarilaiden kanssa yhdessä karhumetsälle, jotta nämä pääsisivät sopivaan tunnelmaan puhuakseen taas luontevasti nuoruutensa kieltä. Viime vuonna Sundance-elokuvafestivaaleilla itse asiassa esitettiinkin dokumenttielokuva The Linguists, joka kertoi kahden tällaisen sankaritutkijan matkoista kolmen kuolevan kielen perässä.

Itse en etsi ihan tuollaisia äärikokemuksia. Kuolleet kielet eivät koskaan ole napanneet - edes latinaa en ole jaksanut opetella alkeita pitemmälle. ”Pelastuslingvistiikka” eli jo kuolemaantuomittujen kielten jäänteiden etsiminen ja äänittäminen olisi minusta ehkä liian masentavaa puuhaa, jos kohta kuolevaa kieltä puhuvat vanhukset ovat usein vilpittömän ilahtuneita saamastaan huomiosta ja auttavat tutkijoita viimeisillä voimillaankin. Esimerkiksi Turkin itäosissa puhutun, nyttemmin sukupuuttoon kuolleen ubyhin kielen viimeinen osaaja Tevfik Esenç oli kaikkien hänet tavanneiden kielimiesten mukaan älykäs, hyvämuistinen ja avulias veikko, joka ilahtui tavattomasti tutkijoiden pyrinnöistä kuultuaan ja ystävystyikin läheisesti heidän kanssaan. Hän oppi myös kirjoittamaan äidinkieltään tutkijoiden sille kehittämällä äännekirjoituksella ja merkitsi muistiin valtavasti materiaalia.

Iirin kieli, jota olen itse harrastanut hamasta nuoruudestani - no jaa, 28-vuotiaasta - saakka, ei sentään ole muutaman vanhuksen varassa. Sillä on Irlannissa virallinen asema, ja sitä opiskellaan ja harrastetaan paljon. Harva pieni kieli on ollut näin onnekas. Tosin huomaan kyllä itse usein murisevani jotain halveksivaa sellaisten kirjailijoiden ”iiristä”, jotka ovat oppineet kielen vasta koulussa. Monet ovat selvästi nähneet paljon vaivaa iiriä opetellakseen, mutta silti heidän kielenkäytössään on kömpelyyksiä erityisesti sanajärjestyksen ja lauseopin osalta - näihin kun on sekä koulu- että yliopisto-opetuksessa kiinnitetty vähemmän huomiota kuin taivutuspäätteisiin. Erityisen raivostuttavia nämä virheet ovat silloin, kun asianomainen tuhertaja vielä sekoittaa kieleensä jonnin joutavia antiikkisuuksia jostain 1600-lukua edeltäneestä klassisesta kirjaiiristä - sanoja, joita kukaan syntyperäinen iirinosaajakaan ei takuulla ymmärrä. Ne näyttävät kaupunkilaisen nyky-Irlannin elämää kuvaavassa tekstissä yhtä häiritseviltä kuin Mikael Agricolan suomi nykykielen seassa. Jos omalla iirinkielisyystoiminnallani on jotain erityisiä tavoitteita, niin lähinnä syntyperäisten puhuman rehellisen kansaniirin levittäminen tuollaisen kapulakielen kustannuksella. Siksi olenkin keskittynyt lukemaan ainoastaan kansanperinnettä ja syntyperäisten iirinkielisten kirjailijoiden proosaa.

Kun vuosia kemianopiskelujen keskeyttämisen jälkeen tapasin erään senaikaisen tutun ja kerroin hänelle tutkivani nyttemmin muun muassa iirinkielistä nykykirjallisuutta, hän arveli, että sitä ei taida olla paljon. Niin minäkin luulin aluksi, mutta huomasin olleeni väärässä. Vaikka rajoittuukin ainoastaan syntyperäisten iirinpuhujien kirjoittamaan proosakirjallisuuteen, sitäkin on liikaa yhden miehen täysin hallittavaksi. Sen vuoksi olenkin nykyään sillä kannalla, että harvat asiat avartavat näköpiiriä kuten pienen ja vähäpätöiseltä tuntuvan kielen kulttuuriin tutustuminen. Niin joutavaa metsämurretta ei olekaan, ettei sillä olisi jotain merkittävää tarjottavanaan kelle tahansa.

Suurin osa iirinkielisestä kirjallisuudesta on tietysti maalaisten omaelämäkertoja. Alkujaan iirinkielisyysliike pyrki elvyttämään juuri sen 1600-luvulla rappeutuneen klassisen kirjakielen, mutta syntyperäisen puhujan, pastori Peadar Ua Laoghairen, kansanrunouden maagista maailmankuvaa henkineet, aitoa murretta viljelleet tekstit saivat sellaisen suosion, että kansankieli nousi kirjallisen tyylin malliksi. Niinpä iirinkielisyysväki nosti vanhojen kansanihmisten muistelmat hyvän iirin malliksi ja ryhtyi keräämään ja toimittamaan sellaisia. Siinä missä Elias Lönnrot aikoinaan keräili kansanrunoja Karjalasta, hänen myöhäsyntyisemmät perillisensä kiersivät oman maansa maaseutuja tarinoiden, sananlaskujen ja elämäkertojen perässä. Itse asiassa inspiraatio tähän touhuun tulikin pitkälti Suomesta: Irlannin kansanrunoustutkimuksen suuri (ja aika ajoin itsevaltaiseksikin moitittu) vanha mies Séamus Ó Duilearga, myös tunnettu nimellä James Delargy, piti Suomea suurin piirtein pyhänä paikkana kalevalaisen kulttuurimme ansiosta.

Kaikki syntyperäisten iirinkielisten elämäkerrat eivät ole kovin kiintoisia. Esimerkiksi Peig Sayers, jonka omaelämäkerta Peig on Irlannin kouluissa edelleenkin pakollista luettavaa, on - osittain ansaitusti ja osittain ei - kurjuuttaan valittelevan itsesäälisen mummelin maineessa. Täytyy ihmetellä, ettei kouluissa lueta esimerkiksi Micí Mac Gabhannin muistelmia - tämä herra näet osallistui Klondiken kultaryntäykseen ja koki siellä monenlaisia villin lännen tyyppisiä seikkailuja.

Pelkästään kansanihmisten muistelmia on iiriksi ilmestynyt niin paljon - ja uusia ilmestyy edelleenkin - että jo niiden lukemisesta saisi itselleen kokopäivätyön. Monet uudemmat muistelmakirjailijat ovat kuvanneet myös työuraansa Yhdysvalloissa tai Englannissa sekä irlantilaisten siirtotyöläisten kokemuksia näissä maissa, ja tämä tematiikka on läsnä myös iirinkielisessä kaunokirjallisuudessa. Dónall Mac Amhlaidhin koko tuotanto kertoo siirtotyöläisten elämästä Englannissa; maaseutunovellistina kannuksensa hankkinut Pádraic Breathnach taas kirjoitti ensimmäisen kaupunkimiljööseen sijoittuvan romaaninsa As na Cúlacha ujosta syrjäseudun peräkammaripojasta, joka lähtee yhdessä isompien ja ronskimpien miesten kanssa siirtotyömaalle Lontooseen ja sekoaa siellä kuusikymmenluvun kulttuurivallankumouksen myötä yleistyneeseen seksin ylitarjontaan. Iirinkielistä kirjallisuutta on moitittu hurskaaksi ja epäseksikkääksi, mutta juuri tämä vanhan Irlannin siveän katolisuuden yhteentörmäys Lontoon riettaan rilluttelevan kulttuurin kanssa on pääteema useammassa kuin yhdessä siirtolaisuuskuvauksessa.

Panu Höglund