Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Irlanti

Cthulhu, Lovecraft, kauhukirjallisuus, kauhutarinat, kauhuelokuvat, kauhuleffat, Suuret Muinaiset, selittämätön, metafyysinen kauhu

Tuoreen kulttuuriuutisen mukaan Howard Phillips Lovecraftin tarina Hulluuden vuorilla on lähiaikoina tarkoitus filmatisoida kolmiulotteiseksi kauhurainaksi meksikolaisohjaaja Guillermo del Toron johdolla. Koska olen itse kunnostautunut Lovecraft-harrastajana mm. kirjoittelemalla Lovecraftin tyyliä jäljitteleviä iirinkielisiä novelleja erään amerikanirlantilaisen tuttavani julkaisemaan neljännesvuotisläpyskään, en toki malta olla ottamatta Lovecraftin elämäntyötä puheeksi.

Kauhukirjailija Lovecraft eli ärhäkän syövän kesken katkaiseman elämänsä enimmäkseen köyhänä erakkona ja elätti itsensä kynällään, mm. haamukirjailemalla kahlekuninkaana kunnostautuneelle silmänkääntäjä Harry Houdinille seikkailun maan uumenissa, jonka Houdini olisi muka oikeasti kokenut. Muistelen, että Houdini-tarina on julkaistu suomeksikin jossain antologiassa. Lovecraft oli vauhdikas kynäilijä, joka sai aika paljon tavaraa julkaistuksikin, ja on mahdollista, että hänestä olisi tullut menestyksekkäämpi ja äveriäämpi viihdekirjailija, jos hän ei olisi takertunut liikaa omiin ennakkoluuloihinsa ja päähänpinttymiinsä. Toisaalta juuri hänen henkilökohtaisen maailmansa irvokkuus teki hänestä puutteistaan huolimatta ainutlaatuisen.

Lovecraft oli taustaltaan vanhaa itärannikon eliittiä, niitä valkoisia anglosaksisia protestantteja, jotka eivät olleet yksinomaan anglosaksisia, vaan saattoivat johtaa sukujuurensa Uuden Amsterdamin siirtokunnan hollantilaisiin asti - Lovecraft taisi muistaakseni olla jotain kautta sukua 1800-luvulla demokraattipoliitikkona vaikuttaneelle ja presidentiksikin päätyneelle Martin Van Burenille, joka oli noita Yhdysvaltain vanhoja hollantilaisia. Koska hän oli jaloa sukuperää, mutta taloudellisesti heikossa asemassa, hän oli taipuvainen niin rasismiin (hän piti esimerkiksi suomalaisia maahanmuuttajia alempirotuisina aasialaisina raakalaisina) kuin menneiden aikojen ihannointiinkin, ja kielenkäytössään hän pyrki itsepäisesti jäljittelemään 1700-luvun englantia ja aikakauden englanninkielistä kirjallisuutta. Eräät aikakauden englannin sanoista ja ilmauksista ovatkin nykylukijalle tutuimpia Lovecraftin kirjoituksista.

Itse tutustuin Lovecraftiin oikeastaan kiertotietä. Pikkupoikana törmäsin Lovecraftin oman mytologian päähirviön, Cthulhun, nimeen ensin Markos, robottiajan sankari -sarjakuvassa, jossa sunnuntaisarja-Tarzania muistuttavan robotinmurskaaja Markoksen pääviholliset, siilitukkainen viiksiville Xyrkol ja karvanaamainen tohtori Noel kehittelevät yhdessä taikarobottia sankarin päänmenoksi. Taikarobotti piti aktivoida loitsulla, jonka sanat kuuluivat muistaakseni N’geth Rualaggi C’thulhu Mag Ret Talau Fin. Sittemmin, jo aikuisiällä, törmäsin suomalaisiin parodioihin, pastisseihin ja jäljitelmiin Lovecraftin tarinoista. Niistä tunnetuin on tietysti S. Albert Kivisen loistelias Keskiyön mato Ikaalisissa, joka löytyy kirjoista ja kansista niin samannimisestä antologiasta kuin Kivisen omasta kokoomateoksesta Merkilliset kirjoitukset.

Novelli lienee tuttu kaikille alan harrastajille, mutta jos se nyt joltakulta on jäänyt lukematta, niin siinä on kyse Lovecraftin itse kehittämän mytologian lohikäärmemäisen hirviön ilmaantumisesta kummittelemaan Kivisen lapsuudenmaisemiin, Ikaalisten Kyrösjärveen. Kammotuksen tukikohdaksi mainitaan pieni saari nimeltä Ruutinkari - tämän todellisuuden Ikaalisten kartalta sitä on turha etsiä, mutta Kyrösjärvessä näkyy olevan Keturinkari, joka ehkä on toiminut novellin saaren esikuvana.

Kivinen kehitteli Ruutinkarilleen historiallisen taustan: se oli muka alun perin lahjoitettu Roth-nimiselle Ruotsin suurvaltasodissa kunnostautuneelle sotilaalle, ja sittemmin joutunut okkulttisia taikakokeiluja harrastaneen Göran Rolfwén -nimisen maisterismiehen haltuun. Näillä kokeiluillaan Rolfwén onnistuikin sitten kutsumaan toisesta ulottuvuudesta ”keskiyön madon” riehumaan Kyrösjärveen. Kivisen novellissa rakennetaan huolella mörölle tausta ja se istutetaan selkeään kohtaan Suomen historiassa.

Samansuuntaisesti kehittelivät omia kertomuksiaan myös Lovecraft itse ja se nuorten kauhukirjailijoiden koulukunta, joka innostui hänen tarinoistaan ja alkoi kirjoittaa omia juttujaan samalla tyylillä ja samoihin mielikuvitushirviöihin viitaten. Lovecraftin novellien (romaaneja hän ei oikein jaksanut kirjoittaa) perusteemana oli kauhistus maailmankaikkeuden pohjattomien syvyyksien edessä, joihin verrattuna ihminen on mitätön ja pikkuriikkinen. Maailmankaikkeutta vallitsivat Lovecraftin mukaan muinaiset jumalat, joiden suhtautuminen ihmisiin oli välinpitämätön tai halveksiva ja joilta oli turha odottaa armoa, sääliä tai varjelusta - ne olivat yksinkertaisesti liian isoja kihoja välittämään maan matosista.

Toki aina silloin tällöin maisemiin ilmaantui sairaita lahkoja, jotka olivat tutkineet liikaa salattuja kirjoituksia ja menneet niistä niin sekaisin, että alkoivat kutsua muinaisia jumalia luokseen enemmän tai vähemmän sairain ja kammottavin rituaalein. Tarkoitus oli jotakuinkin sellainen, että kulttilaiset voisivat antautua alhaisimpien viettiensä valtaan hirviöiden laskeutuessa taivaistaan ja tuodessa kauhun ja kaaoksen maan päälle. (Kaikki samankaltaisuudet sen tietyn Perussuomalaisten siiven kanssa ovat itse kuvittelemianne. Tai no…mistä sitä tietää.)

Oleellinen osa Lovecraftin yliluonnollista maailmaa olivat kirjat, jotka olivat hänelle voimakkaita taikaesineitä. Hänen tarinoissaan vanhat kirjat yleensä kätkevät pelottavia salaisuuksia, ja se, joka perehtyy niihin liian tarkkaan, näkee maailmankaikkeuden kokonaisuudessaan ja sekoaa, tai sitten joutuu kutsumiensa kammotusten ahmimaksi. Myös Jorge Luis Borgesin kuuluisimmassa tarinassa - Tlön, Uqbar, Orbis Tertius - kirja, jossa on luonnosteltuna kokonainen vaihtoehtoinen maailma vaihtoehtoisine kielineen ja käsitteineen, alkaa muuttaa todellista maailmaa kuvaamansa kaltaiseksi. Borges myönsi auliisti Lovecraftin yhdeksi esikuvistaan ja omistikin Hiekkakirja-valikoimassa julkaistun novellinsa There Are More Things hänelle. Ja luultavasti myös hiljattain kuollut serbikirjailija Milorad Pavić sai Lovecraftilta jotain vaikutteita tai herätteitä merkilliseen sanakirjamuotoiseen fantasiaromaaniinsa Kasaarisanakirja.

Omissa iirinkielisissä Lovecraftia mukailevissa tarinoissani olen pyrkinyt hyödyntämään monipuolisesti sekä iirin- että suomenkielistä yleissivistystäni. Ensimmäinen niistä oli nimeltään Cuitiliú, ja siinä sekoitin toisiinsa iirinkielistä kansanperinnettä ja Lovecraftin mytologiaa: novellin nimi on tietysti Cthulhu iiriksi väännettynä. Tarinan kertoja väittää löytäneensä Amhlaoibh Ó Súilleabháinin päiväkirjan salaiset lehdet, jotka kuvaavat Cuitiliúta palvovaa ihmissyöjälahkoa Irlannin takamailla. Ó Súilleabháinin päiväkirja on ihan oikea kirja ja yksi nykyiirin tärkeitä klassikoita, 1800-luvun alun Kilkennyn maalaiselämän ja -köyhyyden kuvaus; todellisuudessa siinä ei tietenkään ole moisia sivuja, mutta sehän ei estänyt minua keksimästä niitä.

Toisessa tarinassa taas osoittautuu, että kertojaminän isä, joka on iirinkieliseltä alueelta kotoisin, jemmaa laatikoissaan salaisia Cthulhu-myyttiin liittyviä käsikirjoituksia, joista ammentamansa salatiedon avulla kertojaminä muuttuu Dublinin katuja terrorisoivaksi, ihmisiä syöväksi yöhirviöksi ja vieläpä nauttii siitä. Kolmas kertomus sijoittuu Turkuun, 1990-luvun alkupuolelle, ja kertojaminä on kaupungissa elelevä aloitteleva iirin kielen harrastaja nimeltä Panu Petteri Höglund, joka saa Irlannista lahjaksi salaperäisen kauhujen kirjan. Tässä on siteeksi sen verran totta, että tosiaan sain tuolloin iirinkielisen viikkolehden julkaiseman pyyntöni ansiosta lahjaksi aika paljon vanhoja iirinkielisiä kirjoja. Tarinassa esiintyvät myös kirjoja keräilevä poliisi ja fantasiakirjailija taiteilijanimeltä Sergei Susi sekä salaperäinen filosofian professori Joose-Alfred Kivelä - näiden herrojen esikuvat lienevät kaikkien tunnistettavissa.

Omista luomuksistani olen kuitenkin ylpein siitä kaikkein tuoreimmasta, joka sekin sijoittuu Suomeen. Tarina on nimeltään Paappana, nó Ceol Erkki Santanen - Paappana, eli: Erkki Santasen musiikki; ja kuten asiaan kuuluu, siinä on viittauksia sekä S. Albert Kivisen Keskiyön matoon että Lovecraftin alkuperäisiin tarinoihin. Hänellä nimittäin oli kertomus nuoresta opiskelijasta, joka tutustuu Pariisissa salaperäiseen ullakolla asuvaan viulunsoittaja Erich Zanniin: osoittautuu, että Zannin ikkunan takana avautuu pimeä, tyhjä avaruus, josta hyökkääviä salaperäisiä voimia Zann yrittää karkottaa ihmeellisellä musiikillaan.

Minun tarinassani Paappana on nimettömän suomalaisen kaupungin rappeutunut lähiö, jonka ainoa valopilkku on hylätyssä tehdasrakennuksessa toimiva nuorten rämppämusiikkiklubi. Klubilla vaikuttaa Erkki Santanen -niminen virtuoosi, jonka musiikki kiehtoo kaikkia nuoria; mutta pikkuhiljaa Erkin soitto muuttuu yhä kaameammaksi ja oudommaksi, kunnes hän katoaa ja klubin toimintakin romahtaa. Paappanalla elämänsä parhaat muistot saaneet nuoret lähtevät vuosia myöhemmin, aikuistuttuaan, tutkimusretkelle metsittyneeksi slummiksi muuttuneeseen lähiöön ja löytävätkin vanhasta tehtaasta tien toiseen ulottuvuuteen.

Mistäkö keksin tuon hassun paikannimen - Paappana? No, tässä reilu vuosi sitten olin bussissa matkalla töistä kotiin, kun eräällä pysäkillä kyytiin astui pari nuorta soittajapoikaa, jotka kysyivät kuskilta: ”Eiks tää mene —lle?” En kuullut paikannimeä selvästi, mutta minusta kuulosti siltä kuin pojat olisivat kysyneet: ”Eiks tää mene Paappanalle?” Siitä se tarina lähti, ja siinä vaiheessa kun Séamus pyysi minulta novellia lehtensä seuraavaan numeroon, juoni oli jotakuinkin selvillä.

Panu Höglund