Liikunnan opetus - urheiluliikkeiden rahasampo
30.1.2010
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Koulukuri
Yläasteen nurkalla oli sisäänkäynti infernoon. Oven avattuamme valkoiseksi maalatussa betoniseinässä luki: SALIIN VAIN URH.TOSSUISSA. Käännyimme vasemmalle ja laskeuduimme portaita maan alle, missä odotti kaasukammio. Kaasukammion seinät huokuivat vuosikymmenten nuorukaishikeä, jolle läsnäolijoiden oma lemu antoi pistävän lisämausteensa. Joka selvisi myrkyttymättä kaasukammiosta, sai nousta äskeisiä portaita ylös - ne veivät paljon sisäänkäyntiä ylemmäksi, ja kolmen rapun sarjoissa ne julistivat sanomaa: ei ulkojalkineissa - ei avojaloin - vain urh.tossuissa - ei ulkojalkineissa - ei avojaloin - vain urh.tossuissa - ei ulkojalkineissa - ei avojaloin - vain urrggghh… Ylhäällä alkoivat sitten infernon varsinaiset kidutukset.
Sitä, että koulussa on liikuntatunteja, perustellaan yleensä kahdella asialla: sillä, että kansanterveys sitä vaatii, ja sillä, että ”raskaiden lukuaineiden” lisäksi pitää antaa niissä pärjäämättömillekin onnistumisen kokemuksia. No niin, juuri kansanterveyden kannalta liikuntatunnit ovat yhtä tyhjän kanssa juuri siksi, että niiden tarkoitus on antaa niille himmeille pallonpotkijoille ja turpaanmättäjille onnistumisen kokemuksia. Kun pallopojat keskittyvät hakkaamaan sitä hidasliikkeisempää ja kirjatoukempaa rillipäätä joukolla motoon, niin siinäpähän he saavat onnistua että mäikyy, mutta se turpiinvedettävä kaveri ei taatusti innostu liikkumaan yhtään enempää, vaikka juuri hänen luulisi sitä oppia tarvitsevan.
Olen kuitenkin kirjoittanut jo riittävän paljon siitä, kuinka kömpelömpiä lyödään urheilutunnilla. Tärkeämpää on katsoa vielä sinne liikuntasaliin vieviin portaisiin ja pohtia sitä sinne sabluunalla maalattua viestiä: ei ulkojalkineissa - ei avojaloin - vain urh.tossuissa. Liikuntatunneille on pakko mennä, koska ne kuuluvat oppivelvollisuuteen, urh.tossuja on pakko pitää, mutta arvatkaapa kustantaako koulu tai kaupunki ne urh.tossut? Arvasitte ihan oikein. Oppilaan, eli siis hänen vanhempiensa, on pakko ostaa ne kovalla rahalla. Ja vaikka jotkin sisäjalkineet eivät paljoa maksaisikaan, kyse on periaatteesta, jonka puitteissa vanhemmat pannaan kustantamaan vaikka mitä kallista ja arvokasta: sukset ja sauvat, mailat ja luistimet, suojukset ja kypärät, hyvä jos ei saman tien miekkoja ja kilpiä.
Tämä on noussut puheenaiheeksi Päivi Bergin tuoreen sosiaalipsykologian väitöskirjan myötä. Väitöskirjan johtopäätökset tuntuvat lähinnä itsestäänselvyyksiltä meidän koululiikuntaa inhonneiden näkökulmasta. Helsingin Sanomat otsikoi oman kommenttinsa sanoilla Rikkaan ja suositun on helpompi nauttia koululiikunnasta. En nyt tiedä rikkaudesta, mutta se on selvää, että kun oppilaita vaaditaan ostamaan itse liikuntatarvikkeensa, heidät asetetaan eriarvoiseen asemaan. Ne, jotka liikuntaa valmiiksi harrastavat, ostavat joka tapauksessa pelinsä ja pensselinsä, ne, joita välineurheilu ei voisi vähempää kiinnostaa, pakotetaan hankkimaan samaiset vermeet. Ei ehkä niin hienoja kuin niillä kovilla kundeilla on, mutta kalliit kuitenkin, ja ne vievät rahaa sellaisilta harrastuksilta, jotka näitä lapsia kiinnostaisivat oikeasti.
Urheiluvälinekauppiaiden kannalta tämä tietysti on eri hieno ja siisti juttu, tuskin kenenkään muun. Pikkupoikana minulle se jäi mieleen sellaisena viestinä, että ne jutut, joiden parissa minä puuhastelin, olivat vähemmän arvokkaita kuin liikunta. Menestys urheiluareenoilla oli tärkeää ja oleellista kotikaupungin ja isänmaan maineen kannalta, kaikki muu oli merkityksetöntä. Taloudellinen pakko ohjasi lapset liikuntaharrastuksen pariin, tai ainakin pois muista puuhista. Asiaa alleviivasi se, että rehtoreilla oli raivostuttava pakkomielle saada koulunsa näkymään nimenomaan liikuntatapahtumien ja urheilumenestyksen merkeissä. Luultavasti tähän painostettiin ylhäältä päin: ainakin silloin 1970-luvulla ainoa sallittu - vieläpä rohkaistu - elitismin muoto oli urheiluelitismi. Kaikissa muissa yhteyksissä eliitti oli ruma sana. Ja kun rehtoreillakin oli oma kunnianhimonsa - ei kai sitä muuten rehtoriksi pääsisikään - he tietysti suuntasivat sen ainoalla sallitulla tavalla.
Peruskoulussa saadaan koulun puolesta kynät ja kumit ja kirjat ja vihkot - tai ainakin minun nuoruudessani saatiin, ehkä suuren laman vuodet ovat muuttaneet tilannetta. Ei ole realistista odottaa, että koulu järjestäisi kaikille luistimet ja hikilaudat. Niinpä liikuntatunnit voisi yhtä hyvin lakkauttaa ja korvata taukoliikunnalla, johon ei tarvittaisi kalliita urheiluvälineitä. Liikunnanopettajat voisi korvata liikunnanohjaajilla. Taukovoimistelulle voitaisiin pyhittää vaikka välitunnit, ja ohjatussa voimistelussa pennut pysyisivät myös poissa pahanteosta. Tätä ideaa ei tietenkään toteuteta, koska se on liian järkevä ja voisi, hui kamala, vähentää koulukiusaamista. Rillipäiden hakkaaminen on kuitenkin urheilijapoikien ylimuistoinen nautintaoikeus, jota älköön heiltä riistettäkö kaiken maailman humaanisuushöpötysten varjolla.
- KaavasuunnittelijaLaukaan kunta
- KartoittajaLaukaan kunta
- SovelluskehittäjäInPlace Solutions Ab Oy
- SystemutvecklareInPlace Solutions Ab Oy
- Civil Engineer, SubstantionsABB
- Myyntiassistentti (Backoffice) /JärjestelmäasiantuntijaHR Yhtiöt Oy
- Kundserviceanställda (4)Turku stad
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- 1.
-
Siis ne kengät maksaa yhtä paljon kuin koulureppu, 30€ saa jo halvimmat sisäurheilukengät.
Seuraavassa blogissa varmaan kirjoitetaan t-paidan käyttöpakosta liikuntatunneilla.
Koulu ei myöskään kustanna lukemiseen tarvittavia silmälaseja. - 2.
- 3.
-
Jaahs, meijän koululla ei tiettävästikään urheilua harrastavat hakanneet rillipäitä, pari urheilija oli itseki rillipää, panulla taas, määki olin 70-luvulla koulussa, ja jos luistellut saattoi valita hiihtämisen (en tosin itse ollut innokas liikkuja)
- 4.
-
Ps. meijän yläasteen liikkunnaopettaja sano että hiihtäminen on hyvä ja edullinen liikuntamuoto, joka tekee liikettä koko keholle, …
Tietenkihän kirjotuksen pitää olla mustavalkonen ja provosoiva, eihän kukaan muuten mitään kommentois. - 5.
-
Asiasta kolmanteen muuten, mitä pidät pink floydista yleensä?
- 6.
-
(5.
Asiasta kolmanteen muuten, mitä pidät pink floydista yleensä?)
Viidennen asiasta kuudenteen. Pink Floyd käsittelee tasapäistävää kouludiktatuuria varsin osuvin sävelin ja sanoin ”The Wall” -albumillaan. Opettajat kuvataan vallasta huumaantuneiksi sadisteiksi, jotka tiukalla otteellaan luovat tuon traumaattisimman sodanjälkeisen sukupolven. Kappaleessaan ”The Thin Ice”, yhtye ottaa vihjaavasti kantaa tuohon kyseiseen sanelupolitiikkaan, joka tänäkin päivänä hyödyttää eniten juuri urheiluvälinekauppiaita.Kappaleessa lauletaan: ”If you should go skating on the thin ice of modern life…” Ottaen huomioon millainen rooli koulujärjestelmällä on tällä levyllä, ei liene vaikeaa arvata mistä käsky moisten turhakkeiden, kuten luistimien hankintaan on tullut ja millaisen pinnan koulusysteemi hulluudessaan luistimen alle antaa.
Luistimien pakkohankinta saattaa joissain tapauksissa johtaa jääkiekkomailan ostoon ja pian sitä ollaankin jossain juniorikiekkoseurassa räkimässä laitoihin kiihtyvällä tahdilla.
Tuostahan ei ole enää pitkä matka harrastuksen syvenemiseen sille asteelle, että ”The Wall” -levyn kappale ”Young Lust” alkaa pyöriä nuoren kiekkolupauksen päässä.
Nuo riettaat saunaillat, joita nuo nuoret kiekkoilijat keskenään viettävät, saavat heidän alitajuntansa soittamaan tuon kappaleen kertosäettä: ”I need a dirty woman…”
Ei aikaakaan kun nuuska ja olut tulevat mukaan kuvioihin ja Euroopan turnauksissa ollessaan, nuorukaiset huutelevat sopimattomia punaisten lyhtyjen alla.Tällä välin heidän äideillään on epäilyksensä siitä, millaista vapaa-aikaa nuorukaiset viettävät otteluiden välisinä aikoina, sillä he tietävät, että joukossa tyhmyys tiivistyy.
Äidillisesti poikiensa huoneita penkoessaan, heidän käsiinsä saattaa osua tuo Pinkin levy ja he tykästyvät siinä olevaan kappaleeseen: ”Bring The Boys Back Home”.Vaikka tuo elämä onkin nuorelle kiekkoilijalle jännittävää aikaa, saatta hän aikuistuessaan jäädä henkisesti jääkiekkoilijan asteelle, eikä mikään hölmö temppu enää tuokkaan tyydytystä. Hän jää katkerana kuuntelemaan ”The Wall” -levyn kappaletta: ”The Show Must Go On”.
Lopulta tuo monet nivelleikkaukset ja rikkonaiset ihmissuhteet läpikäynyt kaukaloraakki on voimaton väistellääkseen väistämätöntä ja laittaa tuon tutuksi tulleen levyn soimaan ja valitsee hetkeen sopivan kappaleen: ”Good Bye Cruel World”.
Tiukka EI pakollisille urheiluvälinehankinnoille!
- 7.
-
Jos minä joskus kirjoitan liikuntaoppaan (ei täysin tuulesta temmattu idea, saattaa jopa toteutua), aion haastatella sinua. Liikunnanvastaisuutesi on siinä määrin huvittavaa, että se olisi maininnan arvoista mahdollisesti syntyvässä oppaassa. Olemme tavanneet kasvotusten veteraaniurheiluseuran hikisessä toimistossa. Vaikutit varsin fiksulta. Pysy fiksuna.
- 8.
- 9.
-
Karu paikka se 70-luvun Savo, joka paikassa tulee turpaan. Onneksi se elää enää Panun korvien välissä ja nykymaailma on jotain ihan muuta. Suht perseestä ne liikuntatunnit silti olivat ja ovat varmaan edelleen, ja siitä olen samaa mieltä(?), että pakolliset taito- ja taideaineet pitäisi poistaa kokonaan, ja korvata elämän ja talouden hallintaan liittyvällä opetuksella. Niin ei tietenkään tapahdu, koska viattomia Nuoria ei saa turmella pahan aikuisten maailman jutuilla.
- 10.
-
Karu paikka se 70-luvun Savo, joka paikassa tulee turpaan. Onneksi se elää enää Panun korvien välissä ja nykymaailma on jotain ihan muuta. Suht perseestä ne liikuntatunnit silti olivat ja ovat varmaan edelleen, ja siitä olen samaa mieltä(?), että pakolliset taito- ja taideaineet pitäisi poistaa kokonaan, ja korvata elämän ja talouden hallintaan liittyvällä opetuksella. Niin ei tietenkään tapahdu, koska viattomia Nuoria ei saa turmella pahan aikuisten maailman jutuilla.
- 11.
- 12.
- 13.
-
Panulla on niin yksioikosen mustavalkosta kirjotukset useimmiten, provosoinnin luokkaa monasti, tuskinpa ne kaikki savolaiset ennenvanhaa ja nykyäänkä on samanlaisia demoneita niinkuin jossain blogissa kirjoitit että kaikki savolaiset on jotakin alinta kastia, kuten turkulaisetkaan. Onko noi koulukiusaajat sun entisiä kiusaajia vai yleensä jonkun?
- 14.
-
Uumoilin jo Panunkin tarttuvan tähän aiheeseen, sen verran kuumana keskustelu kiehui HS:n sivuilla. Muuallakin kuin Savossa kiusattiin, ainakin Hämeessä ja Itä-Suomessa… Liikuntatunnit olivat siinä vain osansa.
Jos ei itse ole joutunut liikuntatunneista kärsimään, olkaa onnellisia. Itse löysin liikunnan vasta päälle parikymppisenä, kiitos 'virkistävän' koululiikunnan. Onneksi kävellessä ja pyöräillessä saa itse määrätä tahdin, kukaan ei kiroile korvan juuressa.Jossain oli sellainen mielenkiintoinen näkökulma, että entä jos muissakin aineissa katsottaisiin läpi sormien samanlaista käytöstä kuin liikuntatunneilla, minkähänlaista herjaa ja ivailua vähemmän musikaaliset ja kielellisesti lahjakkaat joutuisivat kuuntelemaan tunneilla… Toki monille on kielten tunneista jäänytkin traumoja ja häpäisemisen muistoja.
- 15.
-
Savon solvaaminen on pyhä ja hyvä asia.
- 16.
-
Niinku turkulaistenki :P
- 17.
-
Panu,
Itse kuulun kanssasi samaan koulukiusattujen joukkoon. En kuitenkaan allekirjoittaisi ajatustasi koululiikunnasta organisoituna koulukiusaamisena. Jos opettaja osaa asiansa, ei koulukiusaamista tapahdu tunnilla. Sitä, että kiusaamista tapahtuu siirryttäessä välitunnin aikana koululta liikuntapaikalle, opettaja ei voi valitettavasti mitenkään estää. Vähentää ehkä.
- 18.
- 19.
-
Selailin tuota Bergin väitöskirjaa. Kyllä hän on sen pätevästi kirjoittanut, ja tutkimustulokset on saatu oikein perusteellisesti sovelletulla etnografisela metodilla. Valitettavasti kyse on sosiaalipsykologian väitöskirjasta, ja tutkimusalalle tyypillinen jaarittelu metodologiasta täyttää n. 60 % kirjasta. Miksi ihmeessä ihmistieteitten tekijät eivät kykene kirjoittamaan tutkimuksiaan ilman, että kolmen-neljänkymmenen sivun verran tunnustaudutaan oikeisiin tutkimustraditioihin?
Bergkin on käyttänyt teoksessaan noin neljäkymmentä sivua edustamansa tutkimustradition kuvaamiseen. Miksei tätä voi tehdä toteamalla: ”Skeggs (1994) on kuvannut kirjassaan feministisen etnografian traditiota. Mietola (2007) on kuvannut modernin etnografian tutkimusmenetelmiä. Tässä tutkimuksessa on noudatettu kyseisen tradition mukaista lähestymistapaa sekä bourdieulaista 'kentän' käsitettä.” Tutkimusta kirjoitetaan joka tapauksessa kollegoille eikä suurelle yleisölle. Jos lukija ei tunne jo valmiiksi alan perinnettä ja käsitteistöä, on sitä turha alkaa tutkimuksessa selittämään. Maallikko ei jaksa metodologiaosiota lukea ja asiantuntijalle se on lähinnä osoitus kirjoittajan pätevyyden ja lukeneisuuden laadusta, muttei sisällä olennaista uutta.
Valitettavana puutteena Bergin väitöskirjassa on se, miten vähäisessä määrin hän viittaa liikuntatieteelliseen tutkimukseen, vaikka omistaa omalle alalleen kymmeniä sivuja. Kirjan alussa olevassa historiallisessa katsauksessa on kyllä viitattu alan historiateoksiin, mutta modernimpi valtavirran liikuntapedagogia sivuutetaan metodologiaa ja tuloksia käsiteltäessä. Liikuntatuntien tarkoitusta pohditaan vain helpoimman lähteen, opetussuunnitelman perusteitten valossa.
Lopputulos muistuttaa klassista antropologiaa: tutkija tulee yhteisöön ja kuvaa sitä omasta näkökulmastaan. Paikalliset traditiot kuvataan ainoastaan tutkijan kokemuksen kautta. Se, miten tutkittava yhteisö itse tulkitsee omassa ”diskurssissaan” toimintaansa, jätetään kokonaan huomiotta. Tämä olisi ymmärrettävää, mikäli tutkija tutkisi vierasta kulttuuria, mutta Berg on tutkinut suomalaista koulua, josta on kirjoitettu paljon materiaalia ihan Suomen kielellä. Esimerkiksi Singa Polven, Mikko Pesosen, Marjukka Vasunnan ja Pirkko Nummisen työt on jätetty täysin huomiotta.
- 20.
-
Meidän koulussa pystyi valitsemaan aina kävelyn kaiken muun sijasta. Ei tarvinnut mitään muita varusteita kuin ne, mitkä olivat päällä.
- 21.
-
Liikuntaa saisi olla joka päivä, mutta urheilua ei lainkaan (paitsi valinnaisena).
Musiikki koulujen oppiaineena voisi olla eräänlaista etnomusikologiaa, jossa tarkasteltaisiin kriittisesti kaikenlaisia musiikillisia ilmiöitä yhteiskunnassa, kuten vaikkapa musiikkiteollisuutta ja kykykilpailuja. Sen lisäksi voisi olla eri tyylisuuntien ja musiikkikulttuurien esittelyitä kontekstissaan yms. Perinteinen länsimaiseen perustuva kanonisoitu taidemusiikki olisi vain yksi osa opetusta, samoin rokkimusiikki. Valinnaisilla jaksoilla voisi jo musisoida itse.
- 22.
-
Voi panu parkaa kun on ollut pienenä ja ilmeisesti vieläkin kömpölö rasvakasa jolle isot pojat on joskus sanonut pöööö, tai vieläkin karmeampaa että tämä rasavpallero on otettu joukkueisiin viimeisinä. Voi Voi kyllä on pojan elämä ollut karua, pitää oikein kirjoittaa kolumni siitä:))
- 23.
-
Aiheesta on tehty erinomainen musiikkiesityskin: http://www.kaytanhousuja.com/biisit/liikunnanopettaja.mp3
- 24.
-
70- ja 80-luvun pakollisen koululiikunta ja armeijan liikuntakokemukset vieroittivat minut tehokkaasti kaikesta liikkumisesta n. 15 vuodeksi. Vasta päälle 30-vuotiaana tajusin että kuntoilu ja omaehtoinen liikunta voi olla hauskaakin.
Vaikka minulla ei olekaan peruskoulusta ja lukiosta niin karuja kokemuksia kuin Panulla niin mielestäni em. vuosikymmenten liikunnanopettajat olivat joko sadisteja, tai sitten helvetin tyhmiä. Tai sitten molempia.
- 25.
-
Kansakoulussa piti hiihtää aina kun oli mahdollisuus. Kovin mukavaa se ei ollut, varsinkin kun silloiset puusukset eivät tahtoneet sen paremmin luistaa kuin pitääkään. Pesäpallo oli toinen suosiossa ollut laji - ja telinevoimistelu. Yleisurheilu meni joten kuten, jalkapallo oli jo siinä ja siinä. Jääkiekkoa ei hyväksytty. Opettajat olivat silloin ehdottomia auktoriteetteja.
Oppikoulussa ja sittemmin yläasteella tahti oli aivan toinen. Muuta pahaa siinä ei ollut kuin se, että jotkut lentopalloa muutenkin harrastaneet saivat aina silloin tällöin painostettua, että nimenomaan lentopalloa pelataan. Itse tykkäsin paljon enemmän koripallosta. Telinevoimistelua ja hiihtoa oli kerran kaudessa. Onneksi jalkapalloa harrastettiin ja arvostettiin, sekä yleisurheilua, joissa olin hyvä.
Lukio oli muistaakseni kaikista tasapuolisin ja mukavin liikunnan suhteen; ja lentoapalloa pelattiin onneksi vähän.
Mitään traumoja ei jäänyt. Voin kuitenkin hyvin ymmärtää, jos jollekin jäi. Aikuisena löysin hiihdon uudelleen ja olen nykyään innokas kuntohiihtäjä. Lentopallosta ja pesäpallosta en edelleenkään välitä.
- 26.
-
”22.
Voi panu parkaa kun on ollut pienenä ja ilmeisesti vieläkin kömpölö rasvakasa jolle isot pojat on joskus sanonut pöööö, tai vieläkin karmeampaa että tämä rasavpallero on otettu joukkueisiin viimeisinä. Voi Voi kyllä on pojan elämä ollut karua, pitää oikein kirjoittaa kolumni siitä:))
1.2.2010 klo 10.52, Huvittunut (vierailija)”
No entäs esim. se Tony Halmetta herjaava kolumni. Kyllä on naiskolumnisteilla paljon köpöisemmät jutut. Ja korkeampi rasvaprosentti.
- 27.
-
Sikäli, kun muistan, kouluni pahimmat öykkärit eivät pelanneet lätkää ja vähemmän pahatkin vain B-joukkueessa. 13-16 -vuotiailla junioreilla on harjoituksia ja pelejä 4-6 iltaa viikossa. Semmoinen tahti vie mehut vähäsen pahemmastakin ADHD-tapauksesta. Ovat näin rauhallisempia koulussakin.
Toisaalta ryhmässä toimiminen kehitti näiden heppujen sosiaalisia valmiuksia. Tyypillisessä joukkueessa on monenlaisia persoonia. Siellä kaikkien kanssa on tultava toimeen ja valmentajat puuttuvat kiusaamiseen paljon paremmin, kuin opettajat koulussa ikinä.
- 28.
-
80-luvullla meidän koulussa piti hankkia liikuntatunteja varten luistimet, jääpallomaila ja jonkunnäköinen kypärä. Ei se tainnut ihan halvaksi tulla. Ala-asteella taisi myös olla sellainen oletus, että kaikilta löytyy omat sukset. Minulla tosin oli jo ennestään sukset ja luistimet (tykkäsin liikkua omaan tahtiini aika tarkalleen siihen asti, että jouduin tekemisiin koululiikunnan kanssa), mutta nuo mailat ja kypärät piti erikseen hankkia. Ja tietty kasvuiässä varusteita piti päivittää jatkuvasti, joskin yläasteella liityin siihen kävelyporukkaan - ja se oli muutenkin sitä edellisen laman aikaa, jolloin saattoi koulussa perustella ettei nyt pysty hankkimaan välineitä kun vanhemmat on irtisanottu ja rahat on tiukalla.
Noita urheilujalkineita ei kyllä ollut kummassakaan minun käymässäni koulussa pakko hankkia. Tässä lienee ihan koulu- ja opettajakohtaisia eroja, mutta meillä sai olla myös paljain jaloin (jonkunnäköiset verkkarit sen sijaan täytyi olla, tai joutui urheilemaan pelkissä kalsareissa). Kovin fiksua kengättömyys tosin ei ollut, ainakaan pallopeleissä, koska porukan urheilullisimmalla osalla ne urheilutossut oli ja heidän suurta huviaan oli talloa meidän paljasjalkaisten nörttien varpaille.
Liikunnanopettajiakin tuli nähtyä kaikenlaisia. Oli siellä joukossa ihan asiallisiakin tapauksia, jotka ainakin yrittivät puuttua tunneilla harrastettuun kiusaamiseen, mutta sitten oli toisessa ääripäissä näitä katkeria entisiä piiritason urheilulupauksia tai intistä liiallisen simputtamisen takia potkittuja vanhoja skappareita, jotka tuntuivat ottavan henkilökohtaisena loukkauksena sen, että joku ei ole hyvä liikunnassa, ja jos nyt eivät itse kiusanneet huonoja oppilaita niin ainakin yllyttivät muuta porukkaa rökittämään näitä (niin kuin siihen nyt olisi yllyttämistä enää tarvittu). Nykyään kai tuommoisen voisi jo viedä iltapäivälehtiin, haastaa kunnan oikeuteen tms., mutta silloin wanhaan aikaan piti kestää vaan.
- 29.
-
Naisten haihin kohdistamasta väkivallasta on vaiettu liian pitkään.
( http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkomaat/uutinen.asp?id=1901986 )
”14-vuotias tyttö pelastui hain hampaista hakkaamalla sitä”
Se hai halusi vaan NUORTA LIHAA.
- 30.
-
Pitää vielä mainita ne ala-asteen hiihtokilpailut joihin kaikkien oli pakko osallistua mutta listoille pääsivät vain muistaakseni 20 parasta (ajan perusteella). Oli kiva käydä toteamassa koulun ilmoitustaululta että on niin huono ettei pääse edes listalle.
- 31.
-
Meillä oli just 40-vuotis luokkajuhla ja yksi ihminen muisteli kauhulla vieläkin luistelutunteja. Hänellä oli lainaluistimet eikä ollut ikinä aikaisemmin luistellut, mutta nyt opettajan määräyksestä piti kiertää pareittain kenttää. Muistaa varmasti ”liikunnan ilon” vanhuksenakin.
- 32.
-
”En kuitenkaan allekirjoittaisi ajatustasi koululiikunnasta organisoituna koulukiusaamisena. Jos opettaja osaa asiansa, ei koulukiusaamista tapahdu tunnilla. >> Voinemme siis todeta, että osaamattomuus on liikunnanopettajien lajityypillinen ominaisuus.”
Paskapuhetta molemmat. Minulle liikuntatunnit olivat 90-luvun alun yläasteella täyttä piinaa. Ongelmien ytimessä: en harrastanut urheilua vapaa-ajalla; en ollut urheilullinen, pikemminkin ns. läski; olin paikallisen kiusaajanilkin silmätikkuna muiden lomassa; liikunnanopettajat eivät halunneet motivoida paljon millään tavoin niitä, jotka eivät osanneet.
Suurimmat ongelmat liikuntatunneissa olivat kuitenkin opettajan ”yli-urheilullisuus” ja oman vapaa-ajan liikuntaharrastuksen puute. Varsinkin urheiluharrastuksen puute haittasi ja vitutti näillä tunneilla ja liikunnanopettajien yleisen (muita kuin urheilevia) syrjivän asenteen takia johti siihen, että inhosin liikuntatunteja. Ne, joista olisin voinut pitää, kuten koris, menivät pieleen lähinnä kiusaajien takia. Kuitenkin liikuntatunnit olivat 90-luvun alun Hgissä sellaisia, joissa pystyi kaikkein parhaiten kuluttamaan aikaa kiusaajien saavuttamattomissa; ennen kaikkea matkoilla urheilupaikoille, mutta myös itse tunneilla. Ne olivat helpotuksen juhlaa kiusatulle, vaikka liikunnanopettaja piruilikin osaamattomalle.
- 33.
-
”liikunnanopettajat eivät halunneet motivoida paljon millään tavoin niitä, jotka eivät osanneet.”
Juuri näin. 70- ja 80-lukujen liikunnanopettajat opettivat vain niitä jotka jo muutenkin olivat hyviä. Muu porukka oli rupusakkia jonka tehtävänä oli tulla nolatuksi yrittäessään tai seisoskella tekemättä mitään.
Sama juttu oli muuten musiikinopetuksessa, tunneilla loistivat vain ne jotka olivat luonnostaan musikaalisia. Vähemmän musikaalisia ei edes yritetty opettaa millään tavalla vaan he saivat pärjätä miten taisivat. Tämän huipentumana olivat varsinkin ala-asteella laulun kokeet joissa kaikkien oli pakko esittää luokan edessä jokin laulu. Opettaja kyllä tiesi tasan tarkkaan ketkä eivät osaa laulaa mutta sinne sitä oli noustava 2 kertaa vuodessa nolaamaan itsensä.
- 34.
-
Nuo liikuntatuntikokemukset on helppo allekirjoittaa, mutta musiikin puolelta on osittain erikaltaisia kokemuksia. 70-luvulla neljänteen luokkaan asti (kansakoulu) musiikkitunnit olivat lähinnä yhteislaulua ja todellakin laulukokeet pari kertaa vuodessa (laulunumero 6 jatkuvasti). Peruskouluun tultaessa musiikin opetus muuttui sikäli, että alettiin opettaa teoriaa myöskin ja siinä aloin pärjätä. Numerot nousivat todistus todistukselta. Aloin kiinnostua musiikista siinä määrin, että ruinasin äidiltäni kitaran joululahjaksi, vaikka en kokenut itseäni lainkaan musikaaliseksi. Sen sain ja sitä myöden alkoi laulutaitokin kohentua, tai ainakin uskallus. Yläasteella numerot sitten jo vaihtelivat ysin ja kympin välillä. Kyllä minä kiitän (perus)koulun musiikinopetusta yhä jatkuvasta musiikkiharrastuksestani.
- 35.
-
#6 toi Pink Floyd -”analyysi” oli parasta Panua pitkään aikaan! Samaan suuntaan! On helpottavaa nähdä/lukea, että huumorintaju on säilynyt ja ettet enää taida jaksaa jatkaa sitä hieman..öö…nolostuttavaa myötähäpeää herättävää ”feminismin” -vastaista ristiretkeä. Go Panu Go! Tutustu Raimo Summasen, tuon traagisen ja väärinymmärretyn urheiluhahmon historiaan ja väännä siitä jokin briljantti analyysi! t. Otso ”Profeministi hautaan asti” Höglund, veljesi.
- 36.
-
Meidän yläasteella aikoinaan nk. pahat pojat alkoivat olla jo sen verran viinan, tupakan ja mopoilun rappeuttamia etteivät ihmeemmin pärjänneet liikunnassa. Rajoitti ihmeesti liikunnassa pärjäämättömyydestä kiusaamista.