Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

J. D. Salinger, Pentti Saarikoski, Sieppari ruispellossa, kirjallisuus, kirjailija, kirjailijuus

Kulttuurikuolemien kronikka jatkuu: tällä kertaa ajasta ikuisuuteen siirtyi yhdeksänkymppiseksi yltänyt Jerome David Salinger, joka tunnetaan yhdestä ainoasta romaanista. Romaani on tietenkin Sieppari ruispellossa, jonka jälkeen Salinger kirjoitti muutaman muun kirjan ja vaikeni sitten kirkkonsa rakennettuaan. Tai no, itse asiassa häntä lienee kismittänyt se, että mikään hänen jälkeen päin kirjoittamansa ei saanut esikoisromaanin kaltaista huomiota. Kyllähän häneltä on suomeksikin ilmestynyt ainakin Yhdeksän kertomusta, jonka muistan lukeneeni joskus nuorena poikana, mutta kirjan sisällöstä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Minulle Salinger pysyy edelleenkin Siepparin kirjoittajana, ja luulenpa, etten ole yksin.

Sieppari on tietysti klassikko, ja se taisi aloittaa vieraantuneiden nuorukaisten elämää käsittelevien ahdistusromaanien koko lajityypin. Omien teinivuosieni tärkeistä kirjoista sitä muistuttaa eniten - vanhat lukijani tuskin ovat tästä yhtään hämmästyneitä - Ulrich Plenzdorfin Nuoren W:n uudet kärsimykset, jonka päähenkilön vieraantuminen tosin on hänen omastakin mielestään kirjallista lainaa ja poseerausta. Ketään ei tietenkään ihmetytä sekään, että Plenzdorfin päähenkilö Edgar Wibeau mainitsee Siepparin yhtenä harvoista lukemisen arvoisista kirjoista. Tosin Edgar ei mainitse kirjan nimeä, koska se on hänen mielestään huonosti käännetty tai muusta syystä harhaanjohtava. Ennen kuin kysytte: saksannoksen nimi on Der Fänger im Roggen eli sieppari ruispellossa, tai rukiissa, kuten alkuperäisteoksenkin. Ruotsiksi se on nimeltään Räddaren i nöden eli Pelastaja hädässä, islanniksi Bjargvætturinn í grasinu eli Suojelushenki ruohikossa. Ideahan nyt joka tapauksessa kääntyy näinkin: päähenkilöllä oli fantasia siitä, että hän olisi ruispeltoon piiloutunut pelastaja hädässä, joka estäisi pellossa leikkiviä lapsia putoamasta jyrkänteeltä alas hirveään aikuisuuteen.

Siepparin päähenkilö Holden Caulfield on vieraantunut ja harharetkeilevä nuorukainen - sellainen, joita esimerkiksi suomalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvassa oli 1980-luvulla kyllästymiseen asti. Muistan kirjaa lukiessani kokeneeni sen hyvinkin ajankohtaiseksi ja moderniksi, ja minua hämmästytti kovasti, että se oli julkaistu jo 1950-luvun alussa: vaikka Holden ilmentääkin palavaa nuoruuttaan paljon kiltimmällä tavalla kuin myöhempien aikojen perillisensä, olin jo siinä iässä - olinkohan nyt jotain viiden-kuudentoista - tottunut ajattelemaan, että koko nuoruuden levottomuus nykyisessä merkityksessä oikeastaan keksittiin vasta kuusikymmenluvulla, ja viisikymmenluvun amerikkalaisen nuorukaisen olisi kuulunut olla töissä pirtelöbaarissa ja elää päivänpaisteista ja puhtoista elämää Onnen päivät -televisiosarjan Richien tapaan.

No, itse asiassa samana vuonna kun Sieppari ilmestyi, Jack Kerouac sai valmiiksi omaelämäkerrallisen romaaninsa Matkalla, joka tosin pääsi kirjankansien väliin vasta viisikymmenluvun lopulla. Minun nuoren pojan näkökulmastani Matkalla ja Sieppari liittyivät leimallisesti kuusikymmenluvun kapinallisuuteen, enkä oikein koskaan tajunnut, että ne kuvaavat kaksi vuosikymmentä aikaisempaa maailmaa - nelikymmenluvun loppua. Kerouacin tarinassa vaellellaan päämäärättömästi paikasta toiseen viinaa juoden ja naisia naiden, Salingerilla taas ahdistus ja vieraantuminen räjäyttää nuoren pojan pään niin että hänen täytyy vain päästä pois, jonnekin.

Eihän tuollaista ollut ennen vanhaan. Niin minä ainakin uskoin. Mutta itse asiassa oli, ainakin Yhdysvalloissa. Ilmeisesti koko ”nuorisokapina” oli pelkkää kierrätyskamaa beat-sukupolven runoilijoiden pöytälaatikoista. Toki siinä vaiheessa kun kuusikymmenluvun meininki pääsi kunnolla vauhtiin, nuo alkuperäiset esikuvat olivat jo nimiä menneisyydestä. Salinger julkaisi viimeiset teoksensa jo kuusikymmenluvun puolessavälissä ja eristäytyi kuninkaalliseen korkeuteensa newhampshirelaiseen kyläänsä harrastamaan itämaisuutta - hän hurahti hindulaisuuteen ja joogaan. Kerouac kuoli viinaan kuusikymmenluvun lopulla.

Täällä Suomessa Salingerin pääteoksesta on tietysti mahdotonta puhua mainitsematta Pentti Saarikosken käännöstyötä. Saarikoski on useammassa kuin yhdessä yhteydessä myöntänyt, ettei hän osannut englantia erityisen hyvin tehdessään siitä tunnetut, kirjallisesti merkittävät käännöstyönsä - Joycen Odysseusta suomentaessaan hän joutui turvautumaan muille kielille tehtyihin käännöksiin. Sinänsä on tietysti virkistävää ajatella, että vielä niinkin äskettäin on ollut mahdollista olla sivistynyt ja kielitaitoinen ihminen osaamatta englantia hyödyksi asti. En minäkään sitä kaksikymppisenä osannut ollenkaan niin hyvin kuin saksaa, mutta netin myötä tilanne on muuttunut. Ehkä tarvitsisimme jonkin verran sellaisia ihmisiä, ihan vain antamaan toisella tavalla painottunutta näkökulmaa maailmaan.

Omasta mielestäni Siepparin alkuteksti on aika tavanomaista puhekielistä amerikanenglantia, mutta Saarikosken piti väkisin vääntää se slangiksi. Kaiken lisäksi kirjakielisessä kulttuurikodissa kasvanut Saarikoski ei oikeasti osannut suomen slangia: eräässä ruotsista tekemässään suomennoksessa hän käänsi Chevrolet-merkkisen auton ruotsalaisen slanginimen Cheva ”Tsevaksi”, vaikka kaikkihan me hyvin tiedämme, että suomeksi sen lullan nimi on Letukka. Kun Saarikosken versiosta on vielä osoitettava selviä väärinkäsityksiä ja virheitä, on oikein hyvä, että Arto Schroderus on sittemmin suomentanut kirjan kunnolla ja konstailematta.

Panu Höglund