Kullervo Keski-Maassa
25.4.2007
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri
Vuosien varrella Christopher Tolkien avustajaporukkansa kanssa on raapinut isävainajansa pöytälaatikoista kokoon reilun tusinan niteen verran aineistoa. Aluksi hän kokosi mytologisista kirjoituksista Silmarillionin, joka on sen verran katkonainen ja tylsä kirja, että se tuli ikävänä yllätyksenä Sormusten herran vauhdikasta seikkailullisuutta odottaneelle nuorelle lukijalle - ikävästi näytti siltä, että poika oli sommitellut isänsä jälkeenjääneistä papereista koherentin näköiseksi tarkoitetun kokonaisuuden pelkästään vetääkseen fyrkat himaan faniyhteisöltä. Sen jälkeen tulivat Keskeneräisten tarujen ja Kadonneiden tarujen kirjat, jotka nekin vaikuttivat epäilyttävästi rahastamiselta, vaikka niissä Christopher Tolkien omaksui jo tieteellisemmän toimittamistyylin.
Kadonneiden tarujen kirjat muodostavat ensimmäisen ja toisen osan Christopher Tolkienin mammuttiurakasta isänsä kirjallisen jäämistön toimittajana - urakasta, jolle hän antoi nimeksi The History of Middle-earth, Keski-maan historia. Toisin kuin Silmarillion, tämä työ on suunnattu Tolkien-tutkijoille ja vakavammille harrastajille, joilla on kaikki maailman syy olla Christopherille kiitollisia siitä, että hän otti homman niskoilleen: Keski-maan historia nimittäin sisältää autenttisia käsikirjoituksia ja erottaa selkeästi Christopher Tolkienin toimituksellisen kommentaarin hänen isänsä tekstistä. Muinaistaruston lisäksi se sisältää runsaasti itse Taru sormusten herrasta -teoksen varhaisia luonnoksia.
Taru sormusten herrasta oli alkujaan tarkoitettu vain jatko-osaksi Tolkienin suositulle lastenkirjalle Hobitti, joka suomennettiin aluksi nimellä Lohikäärmevuori. Siinä oli hyvin erilainen, selvästi lastenkirjamaisempi ja muumimaisempi tunnelma kuin Tolkienin suurteoksessa, ja oikeastaan minusta on hieman surullista, että nykynuoriso lukee sen nimellä Hobitti ja Tolkienin mytologian nimistön standardikäännökseen sovitettuna. Lohikäärmevuori-suomennoksessa hobitit olivat hoppeleita, Bilbo Reppuli oli nimeltään Kalpa Kassinen - tämä selittyy sillä, että englannin kielessä on jonkinlaista miekkaa tarkoittava sana bilbo, joka viittaa oikeastaan Bilbaon kaupunkiin Espanjan Baskimaalla - ja muutenkin nimet oli käännetty selvästi lapsellisemmin, mutta oikeastaan se sopi oikein hyvin tähän kirjaan.
Sormusten herran ensimmäisessä osassa, joka on muita oleellisesti paksumpi, lastenkirjatunnelmissa pysytään suunnilleen siihen asti, että Frodo ja pojat pääsevät Briihin ja tapaavat Pomppivan Ponin majatalossa salaperäisen Konkarin, jonka kyydissä he siirtyvät lastenkirjamaailmasta eeppiseen taruun. Tolkienin ensimmäisissä luonnoksissa Konkari, englanniksi Strider, oli vielä nimeltään Trotter (Ravuri?), eikä hän ollut täysikokoinen ihminen, vaan Frodon porukan jäsenten kaltainen hobitti, mutta erämaissa vaeltava sankarihobitti. Vasta seuraavien luonnosten myötä ”Ravurista” tuli meidän tuntemamme Konkari, rähjäinen vaeltaja, joka kolmanteen osaan mennessä osoittautuu valehahmoiseksi kuninkaaksi. Liitoskohta hobittien idyllisen ja hiukan höpsön, vauraaksi ja hyvinvoivaksi esitetyn maaseutumaailman ja myyttisen tarumaailman välillä on yhä selvästi nähtävissä Briin kohdalla.
Sekä Hobitin että Sormusten herran viehätyksestä suuri osa perustuu hobitteihin, jotka ovat lähinnä laiskanpulskeita nykyihmisiä siirrettyinä keskelle tarujen ja satujen maailmaa. Konnussa eletään viime kädessä varsin modernisti verrattuna etelän myyttisiin valtakuntiin, Gondoriin ja Rohaniin - on merkillepantavaa, että siellä syödään perunoita ja poltetaan tupakkia, joita kumpaakaan ei Euroopassa nähty ennen Amerikan löytymistä. Hobitit haluavat luonnostaan vain elää rauhassa ja lokoisasti, mutta Hobitin alussa Gandalf ja kääpiöt hakevat Bilbo Reppulin hyvin epähobittimaiselle seikkailuretkelle. Veijo Meri muistaakseni sanoi, Chaplinin kulkurihahmo esimerkkinään, että kun ihminen on arka, heikko ja huono juoksemaan ja häntä siitä huolimatta pelotellaan, lyödään ja ajetaan takaa, siitä syntyy huumoria, tai ainakin komiikkaa. Hobitin koominen vire perustuu samaan ideaan: Bilbo on hobittien tapaan pelokas, laiskotteluun taipuvainen ahmatti, ja hän joutuu pelottaviin, väsyttäviin seikkailuihin, joiden aikana ruokahuoltokin on varsin sattumanvarainen. Myös Sormusten herrassa seikkailevat hobitit ovat ennen kaikkea myyttisen konfliktin keskelle joutuneita tavallisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä kaikilta osin edes tiedosta, kuinka suuresta asiasta on kyse, mutta tekevät silti parhaansa. Heihin on helppo samastua, toisin kuin satumaailman yli-inhimillisiin sankareihin tai liiankin ”etnisesti” omia kansojaan edustaviin, kirjallisen kliseen oloisiin Rohanin ja Gondorin ihmisiin, haltioihin ja kääpiöihin.
Nyt kun Christopher Tolkien on kyhäillyt isänsä papereista kokoon uuden niteen The Children of Húrin, on hiukan vaikea olla pitämättä tätä uutena rahastusyrityksenä. Kyseessä on Tolkienin tunnettu tarina epäonnen soturi Túrin Turambarista, joka päätyy naimisiin sisarensa Nienorin kanssa tietämättä, kuka tämä oikeasti on. Hahmon pohjana on tietysti Kullervo - Tolkien osasi nimittäin suomea riittävästi lukeakseen Kalevalaa (ja vain lukeakseen Kalevalaa: hän tarvitsi ja oppi ennen kaikkea muinaiskieliä mytologioiden ja tarujen tutkimusta varten, nykykielet ja moderni kirjallisuus eivät olleet hänen juttunsa), ja sekä suomen kieli että Suomen kansalliseepos kiehtoivat häntä tavattomasti. Mahdollisesti Tolkien tiesi senkin, että Kullervon insestiteema liittyy kansanrunoudessamme Kullervosta erilliseen hahmoon nimeltä Tuurikkainen, koska nimi Túrin muistuttaa Tuurikkaista vähän liikaa ollakseen pelkkä sattuma. Tolkienin Túrin-tarinasta on julkaistu tähän asti markkinoille tulleissa niteissä jo ainakin kaksi versiota - Silmarillionin luku Túrin Turambar ja Keskeneräisten tarujen kirjan Narn i Hîn Húrin, joka on jo lyhyen romaanin pituinen - joten kolmas tuntuu jo liioittelulta.
En minä sano, ettei Tolkienin mytologialla ja tarustolla olisi itsessään kirjallista arvoa, mutta tämä hänen pöytälaatikkotuotantonsa ei yllä originelliudessaan eikä mukaansatempaavuudessaan lähellekään hobittikirjoja. Ilman hobitteja Tolkien on viime kädessä kuitenkin aika tavanomaista sankaritarufantasiaa, jos kohta hyvin etevästi kirjoitettua. Suurin osa fantasiagenrestä on tietysti heikommalla tasolla kuin Tolkienin luonnoksetkaan olivat, koska Tolkien oli tutkijana aivan toisella tavalla perehtynyt vanhoihin mytologioihin ja tarustoihin, minkä lisäksi hänellä tietysti itsellään oli hartaana katolisena oma myyttinen maailmanymmärryksensä. Tyypillinen nykyaikainen fantasiakynäilijä lainaa vain lajityypin kliseet ja kirjoittaa siltä pohjalta helposti sulavaa miekanhuidontahuttua, olkoonkin ettei kaikki tällä tavalla kirjoitettu ole täysin huonoa - David Eddings tulee ehdottomasti kiertää kaukaa suojapuku päällä, mutta armoton tarinaniskijä David Gemmell on vastustamaton, vaikka hänen fantasiamaailmansa ovat täynnä sekä kliseeroomalaisia että kliseekelttejä.
Kun olen itse armoitettu Tolkien-fani, tuskin minäkään jätän The Children of Túrinia ostamatta ja lukematta. Olisin kuitenkin mieluummin nähnyt Christopher Tolkienin vain julkaisevan Túrin-tarinan eri luonnokset kommentoituna, kriittisenä niteenä tutkijoiden tarpeisiin. Tietysti leivän päälle on Tolkienin perikunnankin saatava muuta kuin ylähuulta, ja se onnistuu paremmin faneja rahastamalla kuin tutkijoita palvelemalla. Toivon kuitenkin, että valmis teos sisältää Christopher Tolkienin sommitteleman kertomuksen lisäksi myös tutkijoille hyödyllisiä tietoja vaihtoehtoisista versioista ja luonnoksista.
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Asiantuntijoita tuotekehitykseen ja prosessitukeenMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- Junior ConsultantBentley Systems
- Kirjanpitäjä järjestelmän käyttöönottoprojektiinHR Yhtiöt Oy
- Java DevelopersVaadin Oy - Saranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 järjestelmäasiantuntijaaSaranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 kehittymishaluista it-tukihenkilöäSaranen Consulting Oy
- Tiedolla johtamisen konsultti (BI)Knowit Oy - Saranen Consulting Oy
- 1.
-
Minä pidän Tolkienin teoksista eniten Silmariollionista. TSH:sta en kirjana arvosta keskitason fantasian yläpuolelle, mutta mytologia on liki ainutlaatuinen. TSH:n vain pilaavat jankkaavat kohdat, tönköt hahmot yms. säpellys.
- 2.
-
Tolkienin suuri etu oli, kuten sanoit, hänen syvällinen perehtymisensä mytologioihin ja historiaan. Eeppisen fantasian kirjoittamisessa tyypillinen ratkaisu on alkaa tekemään perinteistä sankarin kehityskertomusta, mutta tällöin tulevat vastaan helposti kliseisyys ja muun kuvauksen mataluus. Sen sijaan kunnollinen epiikka edellyttää pitkän, jylhän historian luomista. Jotta tämä onnistuisi, kirjoittajan tulee tuntea riittävästi historiaa voidakseen luoda realistisen maailman. Useimmilla fantasiakirjailijoilla kansat historioineen ovat yksipuolisia ja kliseisiä. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että käsitykset vieraista kansoista ja niiden menneisyyksistä ovat yksipuolisia ja kliseisiä.
- 3.
-
Tolkienin koko tematiikka oli peräisin eurooppalaisista muinaistaruista, joita hän sitten sekoitti surutta keskenään - maagiset miekat suoraan Wayland-sepän tarinasta (Balmung -> Mablung), tapa jolla Túrin surmaa Glaurungin on täsmälleen sama jolla Siegfried surmaa Fafnirin Nibelungenliedissä, Túrinin ja Nienorin insestitarina on suoraan Kalevalasta, samoin kuin se, miten Túrin joutui itäläisten orjaksi. Kääpiöiden nimet ovat suoraan Eddasta, kun taas seitsemän valaria viittaa puolestaan seitsemään arkkienkeliin, joista yksi, Melkor, ottaa sitten Luciferin osan tarinassa. Tolkien kyllä katolisena tunsi sekä kristillisen että esikristillisen mytologian, ja osasi tehdä niistä uskottavan keitoksen. Ja mitäpä muuta Akallabeth on kuin Atlantis-myytti?
Itse aikoinaan valmistauduin ylppäreissä englannin luetunymmärtämiseen lukemalla Silmarillionin alkukielellä. Koska olin lukenut sen suomeksi, totesin että se on niin vaikeastiymmärrettävää tekstiä että jos sen ymmärrän, ymmärrän ihan mitä tahansa. Ja tulihan siitä 30/30.
- 4.
-
'kunnollinen epiikka edellyttää pitkän, jylhän historian luomista. Jotta tämä onnistuisi, kirjoittajan tulee tuntea riittävästi historiaa voidakseen luoda realistisen maailman'
Diana Wynne-Jonesin 'The Tough Guide to Fantasyland' tiivistää pääosan genren valitettavista kliseistä kätevästi matkaoppaan muotoon. Kirjailija voisi myös ottaa pohjaksi jonkun vähemmän puhkikalutun kulttuuripiirin tai aikakauden. Ei siinä mitään, että lainataan mestarilta, mutta silloin lopputulosta verrataan TSH:hon, ja kritiikki on sen mukaista.
JA TSH:ta ei sitten dissata. Rienaajat lukekoon katumusharjoituksena koko tuotannon, hopi hopi. Joulupukin kirjeet myös. - 5.
-
On muuten hankala tehtävä luoda uskottava fantasiamaailma, joka ei sijoitu jonnekin keskiajan oloiseen yhteiskuntaan. (Mika Waltarin Turms kuolematon on mielestäni fantasiakirja, joka on sijoitettu Antiikin Välimerelle, mutta Waltari olikin nero.) Keskiajassa on nimittäin se etu, että se edustaa hajanaista yhtenäiskulttuuria. Fantasiamaailmassahalle on tärkeää voimakas yhtenäiskulttuuri (vrt. keskiajan läntinen kristikunta), joka määrittelee tehokkaasti ulkopuolisen pahan (esim. mongolit ja saraseenit). Toisaalta yhteiskunnassa on oltava heikko maallinen järjestysvalta, jotta seikkailu ja eeppisyys olisi mahdollista. Esimerkiksi Rooman valtakunta oli vahva yhtenäiskulttuuri, mutta se oli toisaalta liian hyvin järjestetty, että valtakunnan puolesta taisteleva sankari voisi edustaa fantasiassa tyypillistä yksinäistä yli-ihmistä. (Jukka Heikkilän Merikonsuli esittelee aidon roomalaisen sankarin, mutta tämä romaani ei olekaan enää fantasiaa vaan historiallista kaunokirjallisuutta.)
Periaatteessa fantasiaromaani voi sijoittua myös jäykkään imperiumityyppiseen yhteiskuntaan, mutta tällöin vaaditaan huomattavasti monipuolisempaa ja analysoivampaa otetta. Useimpien kirjailijoiden kyvyt eivät tähän riitä. Olisi todella työlästä kirjoittaa esimerkiksi fantasiaromaani sankarillisesta roomalaisesta auguurista, joka taistelee vaikkapa Juturnan (aitoroomalainen, vanha jumala) tuella vaikkapa sabiineja vastaan. Roomalainen sankari ei voisi olla samanlainen yksilö kuin ritari Lancelot. Hän toimisi tehokkaasti osana omaa aristokraattista armeijaansa, mikä vaatisi normaalista tuntuvasti poikkeavien konventioiden hyödyntämistä. (Vrt. Bekin Volokolomskin Valtatie -romaaniin) Toisenlainen haaste olisi puolestaan kuvata barbaarisen heimon poppamiestä, joka elää aivan normaalissa alkukantaisessa yhteiskunnassa hyödyntäen omia uskomuksiaan. Tässä hyvän esikuvan antaisi Herman Hesse, joka Lasihelmipelin eräässä pienoiskertomuksessa kokeilee juuri tällaista kertomusta.
Lukijalle täysin vieraaseen kulttuuriin sijoitettu fantasiaromaani olisi hankala lähinnä siksi, että on todella vaikea samastua todella eri tavoin ajattelevaan ihmiseen.
- 6.
- 7.
-
Minäkin olen yrittänyt lueskella muinaisislantilaista kirjallisuutta (suom. käännöksenä), mutta se menee tosiaan aika lailla oman ymmärrykseni yli. Sen sijaan olen lukenut melkoisen paljon antiikin kirjallisuutta. Sitäkin lukiessa järkyttyy huomaamaan, että eivät edes meidän henkiset esi-isämme roomalaiset ja kreikkalaiset ole samaa maata kanssamme. Ei sellaista omistautumista omalle valtiolle (vieläpä minikokoiselle kaupunkivaltiolle!) nykyaikana pidettäisi terveenä. Toisaalta se, miten kirjailijat kylmästi raportoivat kaupunkien ryöstämisestä ja asukkaiden orjuuttamisesta, kertoo paljon antiikin sivistyneimpien kansojen maailmankuvasta. Joskus tuntuu siltä, että vanhan testamentin juutalaiset (ja heidän viisauskirjojensa alkuperäiset kirjoittajat, egyptiläiset) ovat sittenkin meitä lähempänä. Loppujen lopuksi vaikkapa Egyptin byrokraattinen ja lainkuuliainen yhteiskunta(, jota myös vanhan testamentin profeetat pitivät tietyssä mielessä ihanteena) on monella tapaa paljon lähempänä meitä kuin antiikin kaupunkivaltioiden totalitaarinen demokratia.
Bekin ”Volokolamskin valtatie” on muuten mielenkiintoinen. Sen idealisoitu päähenkilö, nuori pataljoonankomentaja, seuraa aivan moitteettomasti stalinistista etiikkaa. Muistan lukeneeni kuuluisan kuolemantuomiokohtauksen kahteen kertaan ihmetellen, miten sankari yhtäkkiä muuttuu tarinan roistoksi ja käskee pelkuruuteen taisteluharjoituksessa syyllistyvän alikersantin teloitettavaksi ihan vain esimerkin vuoksi. Sitten tajusin, että kyseinen käytös oli kirjailijan mielestä moraalisesti ihailtavaa. Nyt jälkeenpäin olen alkanut ajatella, että Bek on laittanut tämän kohdan kirjaan nimenomaan sokkivaikutuksen vuoksi. Suurimman osan aikalaislukijoistakin on täytynyt tuntea puistatusta lukiessaan tekstiä, sillä ei NL:nkään kansoista enemmistö ollut näin kovia. Tarkoituksena on ollut nimenomaan opettaa lukijalle, miten säälimätön hyvän kommunistin on oltava.
- 8.
-
”Joskus tuntuu siltä, että vanhan testamentin juutalaiset (ja heidän viisauskirjojensa alkuperäiset kirjoittajat, egyptiläiset) ovat sittenkin meitä lähempänä.”
Jostain pulpahti tässä yhteydessä mieleen maailmansotien välisenä aikana suosittu kulttuurifilosofi Oswald Spengler. Muusta teoriasta viis, mutta hänen mielestään meillä länsimaisen, ns. faustisen kulttuurin (nyttemmin kulttuurin rappiovaiheen eli sivilisaation) edustajilla on ”historiallisesti orientoituneena kulttuurina” muita syvempi sielunyhteys juuri egyptiläiseen kulttuuriin. En jaksa selittää kyllä enempää Spengleristä, kun teoria on niin omasta maailmastaan ja ajastaan.
- 9.
-
Silmarillion on lempikirjani. Silmarillionin jälkeen ”Mount TSH:lle” kiipeäminen vei vuosikausia. Silmarillionin maisema ja arkkitehtooniset kuvaukset olivat melko raskaslukuisia, mutta Sormusten herran lukeminen oli välillä melkoista hiilen lapioimista. Olen törmännyt ulkomaisilla nettisivuilla ajatukseen, että Silmarillionin fanittaminen olisi jotenkin kummallista, mitä en ole koskaan ymmärtänyt. Suomalaista viehättää myös se että, kaikki murenee lopulta haltioiden ja lännen ihmisten käsiin. Tyly meininki, siitä lähdetään!
- 10.
-
Islantilaiset saagathan ovat modernia kirjallisuutta, nopeaa ja tiivistä tekstiä. Kaikkinainen turha psykologiseeraaminen poissa. Tästäkin on mm. Veijo Meri puhunut.
- 11.
-
Vaikka THS onkin hieno, seikkailusieluihin vetoava teos, on se paikoin kyllä melko tuskaista luettavaa. Varsinkin toisen kirjan se osa, joka kertoo Samin ja Frodon taivalluksesta, on kuolettavan tylsä, lukijalle raskas kuin Kalmansuon ylitys.
Silmarillion sen sijaan on eeppisyydessään parasta, mitä olen kuunaan lukenut. Se on jännittävä, koskettava ja melankolisuudessaan majesteettisen kaunis. Esimerkiksi koko Fëanorin taru on silkkaa kultaa, ja Fingolfinin uhmakas surmanretki Melkoria vastaan nostaa kyyneleet silmäkulmiin. Myös Tolkienin vanhakantainen englanti pääsee Silmarillionissa paremmin oikeuksiinsa kuin TSH:ssa.
- 12.
-
En jaksa oikein ymmärtää TSH:n faneja. Sitkeys ja omistautuminen on tietysti ihailtavaa - niitä tarvitaankin opuksen läpi kahlaamiseen!
Tarina olisi mainiompi huomattavasti tiivistettynä versiona - mutta sitten se ei enää heijastaisikaan kirjoittajansa tyyliä. Jankkaava joka ruohonkorren ja pikkukiven kuvaus on rasittavaa lukijalle, joka haluaa edetä stoorissa ja pysyä kärryillä kielellisten hienouksien makustelun sijaan…Sitä paitsi Tolkienin luoma teologia etäisine jumaluuksineen ei kolahda tällaiseen C.S. Lewisin maailmoihin ja niiden intiimiin Luoja-luontokappale-suhteeseen tykästyneeseen… :)
- 13.
- 14.
-
Lewisin teoksista ehdottomasti paras on ”Till We Have Faces”, mikä oli myös kirjailijan oma suosikki. (omsitettu vaimolleen Joy Davidmanille)
”This Hideous Strength” on lempparini eldil-sarjasta.
Narnia puolestaan sisältää niin monia tasoja ja vaikuttimia eri kirjallisista tyyleistä, että kirjallisuuden professoreillakin on siinä ihmettelemistä. - 15.
-
Eddahan on selkäpiitä karmivaa tarustoa,verta hikeä ja varsinkin kyyneleitä.Kertomuksia äidistä joka kostaakseen miehelleen surmaa poikansa ja taisi juottaa kallosta oluen aviosiipalle.Minulla ainakin tuli tippa linssiin;kuvaus on ytimekästa ja kaunista hurmeesta huolimatta.Onko muuten mikään pitkätukka hevibändi vielä löytänyt Eddaa ja vanhoja tarustoja?Kyllä se aina Tolkienista voiton vie.
- 16.
-
”Esimerkiksi koko Fëanorin taru on silkkaa kultaa”
Fëanorin ja poikien tarinan kaari on todella hieno, ja Maedhrosin ja Maglorin kohtalo kruunaa sen upeasti.
- 17.
-
KOnstantinus: Kreikassa on useitakin vastavia tarinoita. Kreikkalaisten myyttien arkkinoita, Medeia, kostaa hänet hylänneelle Iasonille surmaamalla heidän yhteiset kaksi poikaansa sekä Iasonin kihlatun ja tämän isän. Hevoskärryillä Medeia sitten karkaa taivaisiin ja jättää jälkeensä murtuneen Iasonin.
Vielä huimempi on tarina sisarusparista, Proknesta ja Filomelasta. Prokne naitetaan vieraan maan kuninkaalle, mutta hän ikävöi kovin sisartaan. Kuningas tarjoutuu noutamaan Filomelan Proknea tapaamaan, mutta matkalla kuningas raiskaa Filomelan. Estääkseen Filomelaa kertomasta rikoksestaan, hän leikkaa poikki Filomelan kielen ja lukitsee hänet vankeuteen. Proknelle kunkku väittää Filomelan kuolleen. No, tietysti Proknelle selviää jotain kautta koko juoni ja kostaakseen Prokne surmaa kunkun kanssa saamansa pojat ja tarjoilee heidän lihaansa kuninkaalle ateriana…
En suotta suosi kreikkalaista. krhm.
- 18.
-
Minuun taas vaikutti voimakkaimmin Silmarillionissa Eärendilin tarina. Hän oli Silmarillionissa eräänlainen Kristus-hahmo - ainoa, joka kykeni puhumaan sekä ihmisten että haltiain puolesta, ja kääntää kopeiden ja kylmäsydämisten arkkienkeleiden (valar) mielet haltioiden ja ihmisten kärsimysten hyväksi. Mutta Eärendil maksoi matkastaan valtavan hinnan - hän ei sen jälkeen enää koskaan saanut palata Keski-Maahan, vaan muuttui Venus-planeetaksi.
Eddat? Sekä runo-Edda että proosa-Edda ovat kauniisti sanoen verta ja räkää. Itselleni sensijaan Nibelungenlied on ollut rakas, ja siinä Hagenin, Troneckin herran, kohtalo on traaginen - olla sokean uskollinen palvelija kelvottomalle kuninkaalleen Güntherille. Siegfriedin murha, jonka Hagen joutuu tekemään Güntherin ja Siegfriedin keskinäisen kränän vuoksi, on Nibelungenliedin yksi dramaattisimpia kohtauksia.
- 19.
-
Ei sen kummempaa: Miten on muuten, onko Brunhilde alkuperäisessä Niebelungissa sellainen vetistelevä, parkuva kiukkupussi, joka ei kykene itse mihinkään, kuin erässä suorasanaisessa versiossa, jonka luin?
- 20.
-
”Silmarillionissa eräänlainen Kristus-hahmo - ainoa, joka kykeni puhumaan sekä ihmisten että haltiain puolesta, ja kääntää kopeiden ja kylmäsydämisten arkkienkeleiden (valar) mielet haltioiden ja ihmisten kärsimysten hyväksi.”
Jos Silmarillionin haluaa sijoittaa kristilliseen maailmankuvaan, niin se on mielestäni gnostilainen. Jumala on ääretön ja käsittämätön ja Valar toimivat luomistyön välittäjinä.
”Eärendil maksoi matkastaan valtavan hinnan - hän ei sen jälkeen enää koskaan saanut palata Keski-Maahan, vaan muuttui Venus-planeetaksi.”
Lentäähän Elwing lintuna Eärendilin laivan vierellä.
- 21.
-
@19: Sekoitat varmaan Kriemhildeen?
Alkuperäisessä tarinsassa Brünhilde on Islannin kuningatar, ja hän on viimeinen valkyyria. Hän on päättäväinen, itsetietoinen ja vahva nainen. Günther haluaa hänet vaimokseen, mutta mieheltä menee pupu pöksyyn tämän amatsonin edessä. Niinpä hän panee Siegfriedin taistelemaan hänen puolestaan - ja korjaa itse Siegfriedin voiton hedelmät. Siegfriedin vaimolle Kriemhildelle sitten selviää koko juttu, ja Kriemhilde sitten piikittelee Güntheriä asialla. Kunnon poliitikkona Günther panee Hagenin murhaamaan Siegfriedin, ja Hagen tekee työtä käskettyä. Hagen on tyyppiesimerkki tapauksesta ”single-minded soldier” - urhea sotilas, joka tottelee täysin kelvotonta herraansa silmänkään räpähtämättä ja on lojaali tälle, vaikka Günther kohtelee Hagenia kuin jätettä.
@20: Ei gnostilainen vaan katolinen. Tolkien oli katolilainen, ja juuri katolisuudessa Jumala on ääretön ja käsittämätön, ja arkkienkelit sekä pyhimykset toimivat proxyinä. Gnostilaisuuteen kuuluu käsitys demiurgista, eli että paha demiurgi on luonut tämän maailman, ja maailma on paha ja sielun pitää tehdä siihen pesäero ja voittaa luojajumala.
- 22.
-
@21:
Demiurgin (Yaldabaothin) kuvaus wikistä:“Now the archon (ruler) who is weak has three names. The first name is Yaltabaoth, the second is Saklas (“fool”), and the third is Samael. And he is impious in his arrogance which is in him. For he said, ‘I am God and there is no other God beside me,’ for he is ignorant of his strength, the place from which he had come.”
Keneltä kuulostaa? ;)
- 23.
-
Kun tässä on nyt niin monta sormusten herra -asiantuntijaa liikkeellä, niin voisko joku kertoa minulle, minkä takia se sormus sitten piti heittää sinne tulivuoren uumeniin ? Oliko sillä sormuksella sitten muuta voimaa kuin saada haltijansa haluamaan pohjattomasti sitä, että pistää sormuksen sormeensa, tulee näkymättömmäksi ja että sormuksen pitkittyvä hallussapito hiuduttaa pikkuhiljaa klonkuksi ?? Mitä ihmettä varten satumaan ilkeät mahdit halusivat itselleen sellaista sormusta ?
Siitä on jo pitkään, kun luin kirjan, ja elokuvia en ole jaksanut katsoa lainkaan. Minusta koko TSH on löyhä ja heterogeeninen juttu, jossa sormusteemaa hyväksikäyttäen seikkaillaan kaikissa paikoissa, joista on rakenneltavissa tarinantynkää, niin että alkaa jo haukotus levitä, kun jättiläishämähäkki vääntäytyy luolastaan. Pieni tiivistys ei kyllä olisi ollut pahaksi.
- 24.
-
@23: Tarinaan liittyy vanha kansantarujen ja -kertomusten käänne: voimakkaat artifaktit voidaan tuhota vain siellä, missä ne on tehty.
Suursormus oli Sauruksen… anteeksi, siis Sauronin artefakti, johon hän oli siirtänyt valtavan osan voimaansa, ja sen avulla hän kykeni hallitsemaan ja orjuuttamaan Keski-Maan vapaita kansoja. Sauron oli takonut Sormuksen tuon kyseisen tulivuoren uumenissa (maaginen paikka!) Toisella Ajalla, ja alistanut Keski-Maan kansat orjikseen. Nûmenorin (paikallinen Atlantis) ihmiset olivat kukistaneet Sauronin ja vapauttaneet Keski-Maan, mutta työ oli jäänyt kesken: Sormus oli jäänyt tuhoamatta.
Sormus oli Sauronin taikakalu, johon liittyi, paitsi kyky näkymättömyyteen, myös kyky hallita ja alistaa kansakuntia ja tulla maailman valtiaaksi. Koska se oli pahan ja vallanhimoisen sepän takoma, myös sormus oli täynnä pahuutta ja vallanhimoa, ja tuhosi sekä näivetti kaikki kantajansa (paitsi Sauronin itsensä) klonkuiksi. Niin kauan kun Sormus oli olemassa, Sauron (joka siis oli kuolematon, mustan enkelin kaltainen olento) saattoi hamuta sitä - ja sen myötä maailmanvaltiutta.
Suurhaltioiden (noldor) kohtalo oli myös sidottu Sormukseen, sillä suurhaltiat olivat Sauronin alkuperäisin vastustaja, ja niin kauan kun Sormus oli olemassa, myös suurhaltiat porskuttivat, sormus oli heille eräänlainen ”raison d'etre” eli syy olemassaoloon. Haltiat ja ihmiset olivat kauan aikaa sitten olleet liitossa Sauronia vastaan, ja suurhaltiat tukivat ihmisiä heidän taistelussaan Sauronia vastaan.
Tuhoamalla Sormus tuhottiin samalla myös Sauronin mahdollisuudet päästä enää milloinkaan maailmanvaltiaaksi. Koska suuri osa Sauronin elämänenergiasta oli vuodatettu Sormukseen, se tuhoutui samalla, ja Sauron muuttui sen jälkeen mustasta ruhtinaasta pelkäksi voimattomaksi haamuksi.
Sormuksen tuho merkitsi myös suurhaltioiden ajan loppumista, ja viimeiset suurhaltiat matkasivat Länteen valarin (arkkienkelien), kultahaltioiden ja merihaltioiden luo. Keski-Maa jäi ihmisten, metsähaltioiden, kääpiöiden - ja hobittien - maailmaksi.
Miksi Sormus piti tuhota juuri Sammath Naurissa? Koska se oli taottu siellä. Tämä tematiikka - artefakti voidaan tuhota vain sen valmistuspaikassa - toistuu kerta toisensa jälkeen kansantaruissa ja kertomuksissa.
- 25.
- 26.
-
Odottelen innolla Mel Brooksin puuttumista asiaan. Eli että milloin filmatisoidaan Beardin ja Kenneyn maanmainio parodia ”Loru Sorbusten Herrasta”, alkukielellä The Bored of the Rings. Kirjan huumori oli niin rajusti Mel Brooksin tyyliä, että hän olisi kertakaikkiaan ehdoton filmatisoimaan sen. Odottelemme hepreaa puhuvia haltioita ja jiddishiä vääntäviä kääpiöitä…
- 27.
- 28.
-
Suurkiitos vastauksista ! # 24 erinomaiselta tuntuva tiivistys ! Hmm, taidanpas joskus silmäillä uudestaan vielä osaa kolme !
- 29.
-
@24:Krhm…jos sallitte vielä lisätä jotain:
”Sormus oli Sauronin taikakalu, johon liittyi, paitsi kyky näkymättömyyteen, myös kyky hallita ja alistaa kansakuntia ja tulla maailman valtiaaksi.”
”Roolipelinäkökulmasta” Sormus on katalysaattori ,joka voimistaa kantajansa kyvyt ja potentiaalin puolijumalallisiin mittoihin, jos sitä käytetään tietoisesti absoluuttisen vallan hankkimisesksi. Sormus vaikuttaa myös kantajansa ”maagiseen” tahtoon: Tolkienin mytologiassa varsinkin yliluonnolliset kenraalit (esim. Nazgulit) kykenevät ajamaan örkkien ja liittolaisten sekalaiset laumat yksituumaiseksi armeijaksi, joka etenee tappioista piittaamatta. TSH:ssa Gondorin sotilas kertoi, kuinka örkkien hyökkäys näytti hiipuvan, mutta muuttui vastustamattomaksi Nazgulien ilmestyessä.
Klonkkusta tuli klonkku, koska hänen mielihalunsa olivat hyvin mitättömät. Itseasiassa ”klonkkuuntuminen” kertoi hänen perimmäisestä hyvyydestään ja sitkeästä elämänhalusta.
”Koska se oli pahan ja vallanhimoisen sepän takoma, myös sormus oli täynnä pahuutta ja vallanhimoa, ja tuhosi sekä näivetti kaikki kantajansa (paitsi Sauronin itsensä) klonkuiksi.”
Tämä oli Tolkienilta hyvä veto: Sormuksella on tahto, mutta se on Sauronin tahto. Tietoiset taikakalut saattavat fantasiassa pelata omistajiaan vastaan, mutta Sormus ei koskaan nouse Sauronia vastaan. Sormus oli Sauronin keino naulita mahtinsa Keski-maahan muodossa, joka ei hajaannu tappion tullessa, kuten kävi Númenorin upotessa. Tarpeeksi mahtava henkilö kykeni kuitenkin taivuttamaan Sormuksen tahtoonsa, mutta muuttui Sauronin kaltaiseksi ihmis- tai haltia-olemuksensa menettäneeksi Mustaksi ruhtinaaksi. Kuten sanoin, ”klonkkuuntuminen” oli suhteellisessa mielessä positiivinen ilmiö. Elokuvasovituksessa Frodon näky Mustasta Galadrielista oli muuten pahuksen komea!
”Suurhaltioiden (noldor) kohtalo oli myös sidottu Sormukseen, sillä suurhaltiat olivat Sauronin alkuperäisin vastustaja, ja niin kauan kun Sormus oli olemassa, myös suurhaltiat porskuttivat, sormus oli heille eräänlainen ”raison d'etre” eli syy olemassaoloon.”
Suurhaltioiden kolme sormusta oli sidottu heidän tietämättään Sormusten sormukseen, joten ne menettivät Sormuksen tuhossa voimansa ylläpitää kuolemattomien maiden saarekkeita (Lothlorienia ja Rivendeliä, mahdollisesti Harmaita Satamia) Keski-maassa. Lännen matkalle on mahtunut muutama kuolevainenkin: Frodo, Bilbo, Gimli, Sam ja Tuor. Eärendil laskettiin myös aikoinaan kuolevaiseksi, mutta hän oli ”special case”.
- 30.
-
Tolkienin kristillisyyttä edustaa muuten myös kuolemattomuuden väheksyminen: inhimillisyyden (ihmisyyden) peruspiirre on kuolevaisuus. Velvollisuus kuolla ja päätyä tuntemattomaan kohtaloon on ihmisten (ja ilmeisesti myös hobittien) etuoikeus. Haltiathan kuolevat vain taistelussa, jolloin he päätyvät Länteen. (Kääpioiden päämäärää en muista.) Silmarillion antaa monta kertaa ymmärtää, että ihmisten osa on haltioiden kohtaloa parempi. Elämä lännessä on autuasta, mutta se on kuitenkin vain ikuista, ajallista elämää. Ihmisille vaikuttaisi olevan luvassa jotain parempaa. Tämä, jos jokin, on kristillistä: olemassaolo taivaassa on jotain suurempaa ja parempaa kuin vain kuolematon, onnellinen elämä.
Sitä muuten en milloinkaan ole ymmärtänyt, keitä velhot ovat. He näyttävät ihmisiltä, mutta ovat jotain suurempaa. Toinen outo seikka on haltioiden lisääntyminen: sitä selvästikin tapahtuu, mutta se on harvinaisen hidasta.
- 31.
-
No huhhuh ! Pitää varmaan olla erikseen libretto, kun lukee TSH:ta, että pysyy juonen käänteikössä mukana !
- 32.
-
Haltiat ei juuri jouda harjoittamaan lisääntymistä, laulellen aika kuluu kauniimmin. Kukka-Lorienin valtiatar tuskin kattelee edes Telepornoo sillä silmällä.
Tai sitten lisimisen vaikuttaminen hitaalta johtuu haltiain ajan itsensä verkkaisuudesta ja kultaisuudesta. - 33.
-
@30: Velhot (istari) olivat maiaria (paikallisia enkeleitä), joilla oli ihmisen muoto, mutta jotka olivat kuolemattomia. He eivät juurikaan hiiskuneet alkuperästään mitään. Velhot olivat Gandalf, Saruman, Radagast, Alatar ja Pallando.
@32: Haltiat lisääntyivät, mutta hyvin hitaasti - Tolkienin mukaan haltialapsen varttuminen aikuiseksi kesti noin 70 v eli normaalin ihmisiän verran. Mutta on muistettava, että suurhaltiat - noldor - olivat kaikkien nörttien prototyyppejä, ja älyllisesti tai taiteellisesti suhtautuvat olennot piittaavat lopultakin varsin vähän seksuaalisuudesta, varsinkin sen ensihuuman hälvennyttyä.
Christopherin teksteistä saa sen vaikutelman, että haltiat reinkarnoituvat, eli jos haltia sattuu kuolemaan, hän palaa takaisin maailmaan käytyään ensin Mandosin saleissa ja syntyy uudelleen takaisin - koskaan pääsemättä pois Ardasta. Karmea kohtalo, jos minulta kysytään.
- 34.
-
Merikonsuli sijoittuu historialliseen aikaan ja pyrkii antamaan niin autenttisen ajankuvan ympäristöstä kuin se kirjoittamisen aikaan vain oli mahdollista.
t: kirjailija