Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Historia

Espanja, kirkko, Hitler, katoliset, porvaristo, tasavalta, puolueet, kieli, kuolemat, sisällissodat

Espanja on kuulemma avaamassa diktaattorivainaa Francisco Francon salaiset arkistot osana historian tilintekoa - lähinnä kyse on siitä, että diktatuurin uhrien omaiset haluavat oikeutta vainajilleen. Muistan itse vielä Francon kuoleman - olin silloin jo ala-asteella. En tiennyt silloin herrasta muuta kuin sen, että hän oli jonkinlainen merkkimies Espanjassa, ja Espanjan käsitin olevan lähinnä kehitysmaa - eurooppalainen maa toki, mutta kehitysmaa. Sellaisessa maassa kuului olla diktaattori, enkä ollut hirveän hämmästynyt, kun sain tietää Francon olleen mies juuri sitä sorttia.

Francosta on kirjoitettu paljon, enimmäkseen sellaista tavaraa, jonka on tarkoitus korostaa äijän epämiellyttävyyttä ja vastenmielisyyttä. Onkin tunnettua, että Espanjan sisällissota oli verinen ja raaka ja siihen liittyi paljon tietoista ja kyynistä siviileihin kohdistettua terroria, jos kohta siihen tietysti syyllistyivätkin molemmat osapuolet. Tasavaltalaiset hävisivät sodan eripuraisuutensa takia, minkä varmasti kaikki Orwellinsa lukeneet tietävätkin: tasavallan puolella taistelivat sekä autonomiaa vaativat vähemmistönationalistit, anarkistit, kommunistit, sosialistit, Orwellin kannattaman POUMin kaltaiset pienet vasemmistoryhmät että liberaali porvaristo, ja luonnollisestikin Stalin sekaantui asioihin, kuten tapansa oli. Tällä kertaa kuitenkin Stalin oli kaikenlaista vallankumouksellisuutta vastaan ja komensi kommunistit liberaalin porvariston ja sosialistien puolelle. Varmemmaksi vakuudeksi hän myös auttoi espanjalaisia kommunisteja pystyttämään oman Tšekansa - ilmeisesti lainasana las checas yleistyi espanjan kielessä vasta tuolloin - jonka uhreiksi joutuivat juuri anarkistit ja poumistit ja jota Orwell vaimoineen joutui viime hetkellä lähtemään karkuun. POUM ei muuten ole mikään anarkistipommin pamahdusta jäljittelevä onomatopoeettinen huudahdussana, vaan lyhenne sanoista Partido Obrero de Unificación Marxista, tai kataloniaksi Partit Obrer d’Unificació Marxista, siis Marxilaisen yhdistymisen työväenpuolue. Puolue syntyi parin stalinismia vastustaneen toisinajattelevien kommunistien pikkupuolueen yhteenliittymänä.

Meillä Suomessa senaikainen porvarillinen kansalaismielipide oli käsittääkseni aika vankasti Francon puolella ja kuittasi sisällissodan tasavaltalaisen osapuolen lyhyen kaavan mukaan kommunisteiksi. Tähän oli varmaan pitkälti syynä tasavallan puolella paikoitellen esiintynyt uskonnon rienaaminen, esimerkiksi vainajien ylöskaivaminen, kirkkojen särkeminen ja papiston murhaaminen, nunnien raiskauksesta puhumattakaan. Tätä puolustelematta lienee syytä todeta, että siinä oli kyse kohtalaisen aidosta ja autenttisesta kansan mielialan osoituksesta, johon ei tarvinnut liiemmin kiihotuksella yllyttää. Espanjan katolinen kirkko ei nimittäin historiallisesti katsoen ole niinkään pyrkinyt levittämään kristinuskoa kansan keskuuteen, vaan pikemminkin pitänyt tarkkaa huolta siitä, että vaarallinen ja vallankumouksellinen kirja nimeltä Raamattu pysyy ainoastaan luotettavien pappiskoulutettujen ihmisten hallussa ja tiedossa. (Näin on kertonut erinomaisessa Espanjan kulttuuria käsittelevässä teoksessaan Den gåtfulla passionen ruotsinjuutalainen lehtimies ja kirjailija Nathan Shachar, jota ei voitane pitää kovin vasemmistolaisena.)

Francon voitto Espanjan sisällissodassa ei toki ollut mitenkään väistämätön, ainakaan hänen kapinansa alkuvaiheessa. Hänkin joutui yhdistämään lippujensa taakse melko kirjavan koalition, johon kuului sekä ilmeisen fasistisia ns. falangisteja - ”fasismi” tarkoittaa tässä Hitlerin Saksan tyyppistä modernia, utooppista totalitarismia erotukseksi perinteisistä konservatiiveista -, kuningasmielisiä että pappien murhista raivostuneita kirkonmiehiä, ja jonkun muun johdolla nämä puolueet eivät välttämättä olisi alistuneet yhteistyöhön. Hänellä oli myös pari merkittävää kilpailijaa, kenraalit Emilio Mola Vidal ja José Sanjurjo y Sacanell. Valtataistelu vältettiin kuitenkin näppärästi, sillä Sanjurjo ja Mola pääsivät molemmat hengestään lento-onnettomuuksissa sopivan varhaisessa vaiheessa. Vähän liiankin sopivan, - mutta Francon osuutta heidän kuolemiinsa ei ole pystytty todistamaan, vaikka salaliittoteorioista ei olekaan pulaa.

Francoa ei tietenkään voida vapauttaa vastuusta, mitä tulee hänen joukkojensa ja kannattajiensa harjoittamaan valkoiseen terroriin kymmenine, ellei satoine tuhansine murhineen. On kuitenkin asiatonta kutsua häntä fasistiksi tai natsiksi, sillä natsismiin kuului oleellisesti uuspakanallisuus, oman kansan ja rodun nostaminen jumalaksi ja kristinuskon keskeisten periaatteiden hylkääminen, mikä sitten sai katolisen kirkon ottamaan etäisyyttä natsismista. Franco oli viime kädessä uskovainen mammanpoika, jolle ei olisi tullut mieleenkään sanoa vastaan paaville, ja hänen hallintonsa oli ennen muuta konservatiivista ja kirkkovaltaista. Hän tunnusti periaatteessa katolisen kirkon ylemmäkseen ja hänellä oli jonkinlainen käsitys maan edusta. Ero Hitleriin oli selvä - Hitlerille Saksan kansa oli viime kädessä vain välikappale hänen utopiahaaveittensa toteuttamiseen, ja Hitlerhän ei tunnustanut mitään häntä korkeampaa tahoa olevankaan, ehkä jonkinlaista epämääräisen fatalistisesti miellettyä sallimusta lukuun ottamatta. Toiseen maailmansotaan Espanja ei osallistunut, paitsi lähettämällä vapaaehtoisjoukon itärintamalle; joitakin tuhansia juutalaisia autettiin vaivihkaa pakoon natsien kynsistä.

Franco oli taipuvainen taikauskoisuuteen ja aiheutti maalleen ja kansalleen merkittäviä vahinkoja uskomalla erilaisten huijarien lupauksiin kullan tai öljyn tuottamisesta alkemiaan verrattavin kepulikonstein. Hänen hallintonsa tavoitteena oli autarkia eli taloudellinen ja tuotannollinen itseriittoisuus, ja tämän takia hän varmaankin oli niin halukas kuuntelemaan kaikenlaisia käärmeöljykauppiaita. Ajan oloon hän kuitenkin jätti talouden luotettaville katolisille neuvonantajille - itse asiassa surullisen kuuluisan Opus Dei -järjestön jäsenille, jotka käyttivät Francon aikana merkittävää valtaa - ja 1950-luvulta alkaen Espanja siirtyi asteittain avoimempaan taloudenhoitoon.

Francon kulttuuripolitiikka oli yksitotista ja valistumatonta. Hän oli kotoisin El Ferrolista, Galiciasta - siitä Portugalin pohjoispuolella sijaitsevasta pienestä nokareesta Espanjaa, jossa puhutaan pikemminkin portugalia kuin espanjaa muistuttavaa galegon kieltä, tai murretta, jos niin haluatte. Nykyään se alkaa jo olla huomattava kulttuurikieli, kiitos Manuel Rivasin, etevän ja suomeksikin käännetyn nykykirjailijan; mutta Francon aikana se miellettiin ennen kaikkea murteeksi, ja galicialaiset kirjailijatkin kirjoittivat mieluiten espanjaksi, esimerkiksi Camilo José Cela ja Ramón del Valle-Inclán. Franco joutui ilmeisesti itse ponnistelemaan jonkin verran oppiakseen hyvin espanjaa, ja hän ajoikin sitä sitten maan viralliseksi kieleksi kuin käärmettä pyssyyn ymmärtämättä, miksi kukaan haluaisi käyttää kirjakielinä kaikenlaisia junttimurteita. Tässä asiassa hän itse asiassa sai vastaansa monet kannattajansa sen jälkeen kun sisällissota oli ohi. Katalonialainen, Francoa tukenut kirjailija Josep Pla oli ymmärrettävästi käärmeissään siitä, ettei voinut enää julkaista äidinkielellään; ja eräillä baskialueilla jopa francolaismielinen maakuntahallitus uskaltautui diktatuurin loppuaikoina tukemaan salavihkaa baskinkielisiä kouluja, koska sitä vakavasti huolestutti kielen vastainen kohtalo.

Tulihan se noutaja sitten aikanaan Francollekin. Hän oli aina ollut tunnettu virtsanpidätyskyvystään, joka oli saanut muut upseerit kiemurtelemaan kärsimättöminä sisällissodanaikaisten tilanneneuvottelujen yhteydessä. Eräänä päivänä vuosia myöhemmin Franco joutui kuitenkin menemään vessaan kesken kokouksen, ja silloin yksi hänen ministereistään kirjoitti päiväkirjaansa, että tämän hallinnon rappio oli sitten alkanut. Franco lähti siitä, että Espanja oli periaatteessa kuningaskunta ja että siitä myös käytännössä tulisi sellainen hänen kuoltuaan - hän itse oli vain valtionhoitaja. Hän valitsi seuraajakseen Bourbonien kuninkaalliseen sukuun kuuluneen prinssi Juan Carlosin, jonka isää, varsinaista kruununperillistä, hän piti epäilyttävän vapaamielisenä. Nuoresta prinssistä oli tarkoitus aivopestä francolaisuuden ja kirkon ylivallan takuumies. Toisin kuitenkin kävi.

Kun tuoni korjasi Francon, Juan Carlos nousi kuninkaaksi ja johdatti maansa pelottomasti demokratiaa kohti. Jo prinssiaikoinaan hän oli tapaillut salaa demokraattisen opposition edustajia, jotka muilutettiin auton tavarasäiliössä hänen linnansa kätköihin. Tällä tavalla prinssi tutustui esimerkiksi Felipe Gonzáleziin, sosialistijohtajaan ja sittemmin pitkäaikaiseen pääministeriin. Vuonna 1981 Juan Carlos taltutti määrätietoisuudellaan Francon aikoja kaipailleen kansalliskaartilaisen Antonio Tejeron kapinayrityksen ja nousi koko kansan kuninkaaksi - nykyään hän on tiettävästi koko espanjankielisen maailman suosituin johtomies. Francosta hän ei kuitenkaan ole koskaan pahaa sanaa sanonut - kaipa siksi, että tunsi tämän ihmisenä, iän nöyristämänä vanhana ukkona, joka odotteli jo pääsyä Herransa huomaan.

Panu Höglund