Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Hömppä

Kolme muskettisoturia, Alexandre Dumas, Monte Criston kreivi, viihdekirjallisuus, kirjallisuuden klassikot, swashbuckler, miekkailujännärit, Ranska, Ranskan kulttuuri, ranskalainen kirjallisuus

Elokuvateatterien ohjelmistoon on ilmaantunut jokin uusi toimintaleffasovitus Alexandre Dumas vanhemman kuuluisasta seikkailuromaanista Kolme muskettisoturia, joka tunnetusti kertoo Ranskan kuninkaan muskettimieskaartiin liittyvän nuoren d’Artagnanin ja kolmen vanhemman sotilaan, Athoksen, Aramiksen ja Porthoksen seikkailuista 1600-luvulla. Myönnän, että olen oikeastaan väärä mies kirjoittamaan tästä aiheesta, sillä en tunnetusti ole perehtynyt ranskan kieleen enkä Ranskan historiaan: siitä käsittämättömästä sotkusta, jota kutsutaan Ranskan vallankumoukseksi, en ole ikinä saanut mitään tolkkua, ja maan muut vaiheet ovat jääneet vielä hämärämmiksi. Dreyfusin skandaalin, ensimmäisen maailmansodan kaasuntäyttämät juoksuhaudat ja toisen maailmansodan saksalaismiehityksen tiedän, mutta siinä se sitten onkin. Ehkä se ranskan kieli pitäisi lopulta oikeastikin opetella, niin pystyisi lopultakin ottamaan selvää kaikesta muustakin.

Biograferna erbjuder nu en ny filmversion av De tre musketörerna av Alexandre Dumas den äldre - en av hans mest berömda äventyrsromaner, och som bekant handlar det om unge d’Artagnans underbara upplevelser i den franske kungens livgarde, musketörerna, på 1600-talet tillsammans med tre äldre och mer erfarna soldater vid namnen Athos, Aramis och Porthos. Jag medger att jag egentligen inte borde yttra mig om det här, ty jag är inte bevandrad vare sig i fransk historia eller i franska språket. Det där obegripliga trassel som heter franska revolutionen har jag aldrig fått nån rätsida på, och resten av franska folkets underbara öden vet jag ännu mindre om. Visst har jag en uppfattning om Dreyfusaffären, första världskrigets löpgravar och stridsgaser och andra världskrigets tyska ockupation, men det är ungefär allt. Kanske jag äntligen borde lära mig franska och ta reda på resten.

Pikkupoikana kyllä minäkin olen lukenut Dumas’lta ne pakolliset kuviot eli muskettisoturit ja Monte Criston kreivin - jälkimmäinen oli itse asiassa isoäitini lempikirja, jota hän kerta toisensa jälkeen luki meille pojille ääneen. Molemmista ilmestyi useampi kuin yksi sarjakuvasovitus, tärkeimmät muistaakseni Disney-teollisuuden italialaiselta haaralta, joka oli viehtynyt kertomaan klassiset seikkailutarinat uudelleen Aku Ankka tai Mikki Hiiri päähenkilönään. Tietysti myös televisiossa näytettiin kyllästymiseen asti Dumas’ta yhä uusina ja uusina versioina. Muskettisoturien osalta alkuperäinen kirja jäikin jossain määrin näiden muunnelmien varjoon: muistan olleeni hyvinkin järkyttynyt siitä, että kavala Milady murhaa d’Artagnanin rakastetun, Constance Bonacieux’n. Nuorille tarkoitetuista sovituksista niin tämä murha kuin koko d’Artagnanin romanssi oli kokonaan sensuroitu pois, eikä varmaankaan vähiten siksi, että kyseessä oli aviorikos: Constance oli näet onnettomasti naimisissa paljon vanhemman herra Bonacieux’n kanssa. Romanssin sijasta nuorten versiot keskittyivät painottamaan muskettipoikien miehistä yhteenkuuluvuutta ja uskollista ystävyyttä.

Som pojkspoling har jag givetvis läst de två böcker som Dumas är mest berömd för, dvs. musketörerna och historien om greven av Monte Cristo - den sistnämnda var faktiskt min mormors favoritbok som hon gång på gång läste högt för mig och min brorsa. Båda romanerna kom också ut i form av tecknade serier, antagligen utgivna av Disneyindustrins italienska gren, som älskade att återberätta klassiska äventyrshistorier med Kalle Anka eller Musse Pigg som huvudpersoner. Teven visade givetvis också¨version efter version av Dumas’ romaner så man hann tröttna. Vad musketörerna gällde hamnade originalromanen egentligen i skuggan av alla dessa adaptationer: när jag äntligen läste boken blev jag mycket upprörd över att lömska Milady mördade d’Artagnans älskade, Constance Bonacieux. De versioner som riktade sig till unga läsare brukade nämligen saxa bort hela den här romansen och betona istället manlig samhörighet och trofast vänskap musketörerna emellan, inte minst därför att romansen egentligen var ett äktenskapsbrott, för Constance var olyckligt gift med den mycket äldre monsieur Bonacieux. 

Romanssin ohella kirjassa oli muitakin pikkupojan näkökulmasta hämmentäviä elementtejä. Kaikkien kolmen muskettisoturin nimetkin olivat hiukan kummallisia: tiesin jo, että Ranskassa miesten kuului olla nimeltään jotain sellaista kuin Henri, Pierre (tämä nimi taipui suussani luontevasti suomeksi Pierteen, Pierteellä, Pierteeltä jne.), Jean, Paul, Dominique tai niiden yhdistelmiä, mutta Porthos, Aramis ja Athos kuulostivat pikemminkin kreikkalaisilta nimiltä, joita olin nähnyt isovanhempieni vanhan Grimbergin historian antiikkiosassa riittävästi tietääkseni, miltä sellaisten kuuluu näyttää. No, tähän löytyi sittemmin yksinkertainen selitys: herrojen historialliset esikuvat olivat kaikki aatelismiehiä, ja nämä nimet olivat joko heidän sukunimiään tai heidän aatelisarvonimiinsä sisältyviä paikannimiä, joita tietysti voidaan käyttää puhutteluniminä.

Förutom romansen innehöll boken även en del andra element som föreföll förvånande för ett litet gossebarn. Alla tre musketörer bar på så egendomliga namn: jag visste redan att karlar i Frankrike brukade heta nånting sånt som Henri, Pierre, Jean, Paul, Dominique eller kombinationer därav, men Porthos, Aramis och Athos lät snarare som grekiska - jag hade läst den finska versionen av Grimbergs världshistoria ur mormors kassaskåp så många gånger att jag hade en viss föreställning om hur grekiska namn såg ut. Sedan har det visat sig att de historiska förebilderna för de tre musketörerna var adelsmän och att dessa namn egentligen var ortnamn som ingick i deras adelstitlar - sådana kan ju användas i tilltal. 

Tosiaankin: kaikilla muskettisotureilla oli historialliset esikuvat, jotka todellisuudessa kuitenkaan tuskin tapasivat toisiaan. Alexandre Dumas oli historiallisten seikkailuromaanien tekijänä kivikova ammattimies ja haki henkilöitä, tapahtumia ja ideoita sieltä mistä löysi: jo köyhänä pikkupoikana, jonka leskiäidillä ei ollut varaa kouluttaa jälkikasvuaan, hän oppi lukemaan kaiken mitä käsiinsä sai kouluttaakseen itse itsensä. Tällaisella otteella hän oppi hyödyntämään lähdeteoksiaan luovasti. Tosin hänellä oli ainakin menestyksensä huipulla apunaan kokonainen ateljeellinen tutkijoita ja haamukirjailijoita - hän tuskin olisi kyennyt luomaankaan valtavaa tuotantoaan ilman apuväkeä. Täysin ilman maestron omaa kosketusta teokset eivät kuitenkaan syntyneet: erityisesti keskustelujen repliikit hän ymmärtääkseni sääti aika tarkasti paikalleen.

Javisst ja: alla musketörer hade historiska förebilder, som i verkligheten dock knappast träffade varandra en enda gång. Som författare till historiska äventyrsromaner var Alexandre Dumas en stenhård yrkesman och sökte hjältar, händelser och idéer var han bara kunde hitta några. Redan som en fattig småpojke, vars mor inte kunde kosta någon skolgång på sin son, vande han sig vid att läsa allt han kunde för att utbilda sig själv på egen hand. Så här lärde han sig att utnyttja sina källor kreativt. Visserligen anställde han en hel ateljé forskningsassistenter och spökskrivare när han blev tillräckligt välmående. Antagligen hade han inte kunnat producera så mycket utan en hjälptrupp. Helt utan maestrons personliga touch blev böckerna inte till: vad jag förstått kontrollerade han att replikerna i dialogen lät som han ville.

Dumas’n isä, Napoleonin kenraalina palvellut Thomas-Alexandre Dumas oli aatelismiehen ja mustan haitilaisen orjatytön poika (siihen aikaan tosin Haiti oli vielä Ranskan siirtomaa nimeltään Saint-Domingue), ja kirjailija oli itsekin melko värillinen veikko ja sai joskus kuulla rasistisia törkeyksiä, jos kohta hän osasi panna törkimyksille jauhot suuhun omalla sanavalmiudellaan. Ohjelmallista rasisminvastaisuutta hänen tuotannossaan on vähänlaisesti, ehkäpä se on upotettu sinne kaiken sotilaskunnian, ritarillisuuden, uhrimielen ja muun yleisen reiluuden sekaan. Mieltymys miekkailukohtauksiin ei johtunut vain siitä, että ne piristävät romaania kuin romaania, vaan myös siitä, että Dumas oli itsekin melkoinen miekkamies. Naistenmiehenäkin hän kunnostautui: hänellä oli lehtolapsia siellä, täällä ja tuolla. Yksi heistä sai isänsä nimen ja ryhtyi kirjailijaksi, mutta hyvin toisenlaiseksi kuin isänsä: hänen teoksistaan tunnetuin on nimeltään Kamelianainen, mutta ehti hän toki kirjoittaa paljon muutakin.

Dumas’ far, Thomas-Alexandre Dumas, var en av Napoleons generaler och son till en adelsman och en svart slavinna från Haiti, som på den tiden ännu var en fransk koloni och kallades Saint-Domingue. Författaren var själv ganska mörk till uppsynen och fick stå ut med en massa rasistiska okvädinsord. låt vara att han var slagfärdig nog att ge grobianerna svar på tal. Programmatisk antirasism hittar man dock få tecken på i hans mest kända verk, kanske han har blandat in den i hela cocktailen av soldatheder, ridderlighet, offervilja och annan allmän rättfärdighet. Han gillade att sätta in fäktningsscener, inte bara för att ge berättelsen lite nödvändig schvung utan också därför att han lär ha varit en skicklig fäktare själv. Han utmärkte sig även som flicktjusare: han hade oäktingar här och där. En av dem fick faderns namn i arv och tog även till pennan, men blev som författare mycket olik sin far. Han torde vara mest känd för romanen Kameliadamen, fast han nog hann med en massa annat också.

Tätä uusinta muskettisoturielokuvaa, jota siis en ole vielä nähnyt, on moitittu liian nykyaikaiseksi toimintapläjäykseksi, mutta jokainen aikakausi sovittaa tietysti puolittain kansantarinoiksi muuttuneet klassikot oman makunsa mukaan. On lisäksi hieman epäuskottavaa sanoa, että vauhdikkaat toimintakohtaukset eivät olisi Dumas’n teoksen hengen mukaisia. Itse asiassa monista aikaisemmista muskettisoturifilmatisoinnista minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että epärealistinen revittely miekkailukohtauksilla on käytännössä osa teoksen tulkintaperinnettä. Lisäksi: kyllähän se nyt on myönnettävä, että viime kädessä Dumas’n kuuluisimmat romaanit ovat aika simppeleitä tarinoita, joissa eniten työtä lienee kuitenkin vaatinut se historiallisten taustojen ja muun ulkoisen kuorrutuksen kehittely. Sanoisin jopa, että Dumas revittelee usein suurilla tunteilla ja kaiken ylittävillä kostomotiiveilla samalla tavoin kuin huonot toimintaelokuvat mässäilevät tehosteilla ja räjähteillä - että kyse on jossain mielessä samantyyppisestä yleisön kosiskelusta. 

Den nya filmen om musketörerna, som jag alltså inte ännu sett, har en del recensenter med ogillande betecknat som en alltför grundliht uppdaterad action-version av berättelsen, men klassikerna är i praktiken som folksägner, och varje generation omarbetar dem efter sin egen smak. Det känns inte riktigt plausibelt att action-scenerna på något sätt skulle vara oförenliga med ”andan” i Dumas böcker. De tidigare teve- och filmversionerna har lämnat ett sådant intryck att det är en del av tolkningstraditionen att frossa i orealistiska fäktningsscener. Sen bör man nog också medge att Dumas mest berömda romaner är ganska så enfaldiga verk där största delen av det hårda arbetet gått ut på att utarbeta den historiska bakgrunden. Jag skulle nästan säga att Dumas vältrar sig i stora känslor och allt överskuggande hämndmotiv på ett liknande sätt som dåliga action-filmer gör med effekter och pyroteknik - att det på någon nivå är samma sorts billig flört med publiken.

Panu Höglund