Plaza

Aihealueet: Kulttuuri

sarjakuva, elinvoimaisuus, populaarikulttuuri, kirjallisuus, muoti, apassit, identiteetti

Viivi ja Wagner on taas kerran herättänyt huomiota lehtien sarjakuvasivujen lisäksi myös näyttämöllä. Oltiinpa siitä mitä mieltä tahansa, ainakin se on tällä hetkellä suomalainen kansansarjakuva siinä määrin kuin Tuntematon sotilas oli aikoinaan kansanromaani. Sarja on kokenut historiansa aikana monia muutoksia, juonenkäänteet ovat käyneet yhä absurdimmiksi, mikä toki ei ole mitenkään yksiselitteisesti huono puoli.

Vaikea uskoa, mutta Viivi ja Wagner ei ole ensimmäinen tuollaisesta asemasta nauttinut sarjakuva. Se kunnia kuuluu Tarmo Koiviston Mämmilälle. Mämmilä alkoi vähän liiankin ilmiselvänä vaihtoehtona ”massakulttuurille”, ennen muuta sen ”sarjakuvia Suomesta” -konsepti tuntui mieltävän ”Suomen” liian itsestään selvästi maaseutumiljööksi ja kirkonkyläksi, mikä jo 70-luvulla taisi olla hiukan ajastaan jäljessä. Aikakauden muodit ja kotkotukset se rekisteröi uskollisesti, jos kohta hieman siloitellen: esimerkiksi kuolemaan johtaneet jengitappelut, joita 70-luvulla oli, mahdollisesti vielä enemmän kuin nykyään, eivät kuulu Mämmilän ajankuvaan - siinä punkkarien ja diinien erimielisyydet jäävät kahden kirkonkylän pojan veljellisen nahistelun tasolle.

Tavallaan toivoisi, että joku Tarmo Koiviston kaltainen sarjakuvapiirtäjä olisi rekisteröinyt myös ne usein veriset yhteenotot, joita erilaisten ihmisten ja mielenlaatujen törmäys synnytti noiden aikojen lähiöissä. Uskallan väittää, että vakavuudeltaan ja verisyydeltään ne eivät jääneet mitenkään jälkeen nykyisten ”etnojengien” touhuista - jos kohta suomalaisten osuutta Ruotsin samanaikaisissa ”etnojengeissä” täkäläinen populäärilehdistö noina aikoina lähinnä ihannoi.

Tämä Mämmilän siloiteltu kiltteys kai oli se syy, joka sai jo nuorena poikana sarjakuvataiteilijan urasta haaveilleen isonveljeni 80-luvun alussa toteamaan, että Mämmilän suurin ansio oli sen kotimaisuus - ”Mämmilää ei oikein viitsi haukkua, koska suomalaista sarjakuvaa pitää tukea”. Mämmilä edusti siis hänelle jo silloin jonkinasteista vakiintuneistoa, jollaista vastaan nuoren taiteilijan olisi periaatteessa kapinoitava, mutta koska sarjakuva taiteena oli hänen mielestään Suomessa vielä aliarvostettua, oli syytä pitää rivit kasassa ja olla kritisoimatta Mämmilää liikaa.

Mämmilä nousi vivahteikkaan henkilögalleriansa ansiosta 80-luvulla kansakunnan kaapin päälle ja onnistui säilyttämään ainakin kerronnallisesti korkean tason loppuun asti, vaikka Tarmo Koiviston taitoja loppua kohti jo uskaltauduttiin moittimaankin. Moitteista oleellisin oli, ettei hän oikein osannut piirtää nuoria ihmisiä - persjalkaisen peruspunkeron oheen ilmaantui toki noina loppuaikoina jo persoonallisempiakin tyyppejä.

Valitettavasti Koivisto lopetti sarjan teon lamavuosien jälkimainingeissa ja siirtyi Mämmilän kirkonkylän kuvioista urbaanimpaan miljööseen, tekemään viiltävän satiirisia, ilkeitä ja illuusiottomia tarinoita Helsingistä; osa niistä on jo yltänyt dystooppiseen futurismiin. Käsittääkseni ne eivät ole saaneet osakseen samaa suosiota kuin Mämmilä. Ehkäpä siksi, että niitä rasittaa kovin ajastaan jäänyt käsitys maalaiselämästä ainoana oikeana elämänä ja kaupunkilaisuudesta syntisyytenä ja dekadenssina, jossa ei saa nähdä hyviä eikä myönteisiä puolia.

Siitä ei ole kuin kolme vuosikymmentä, kun sarjakuva tuomittiin ns. vastuullisilla tahoilla yksimielisesti. Sarjakuvaa syytettiin kansallisen kulttuurin surmaavaksi tuoneksi, sen katsottiin tuhoavan nuorten lukukulttuurin ja auttamattomasti tyhmistävän heidät. Ehkä jokaisella sukupolvella on biologispohjainen tarve julistaa, että seuraava ei ole mistään kotoisin eikä mihinkään kelvollinen, mutta en tiedä, onko oikeasti mikään nuorisopolvi haukuttu niin lyttyyn niin huonoin perustein kuin meidät 70-80-luvulla kasvaneet: meistä ei kuulemma ollut mihinkään, koska luimme sarjakuvia ja kävimme peruskoulua. Sarjakuvien - ”tämän sairaan kirjallisuuden” - ympärille lietsottu moraalinen paniikki onkin erinomainen esimerkki siitä, että uusien populaarikulttuurin ilmiöiden vaikutus on harvoin itsessään niin vahingollinen kuin niiden vaiheilta lietsotun hysterian. Kun omaperäinen suomalainen sarjakuva alkoi 70-luvulla taas kehittyä, yksi sen merkkipaaluista oli Martti Sirolan omalla tavallaan veikeä Apassit-sarjakuva: sitä ilmestyi kolme albumia, ja hassua kyllä kolmannessa, Rautaparta-tarinassa, taistellaan ulkomaan - geneerisesti pahan ja pelottavan ”ulkomaan” - roskakulttuuria vastaan juuri samantyylisin iskulausein kuin ne, joilla aikakauden tanttaväestö morkkasi sarjakuvia sinänsä.

Suomalainen kulttuuri on sittemmin osoittanut tunnetun elinvoimaisuutensa ja sopeutumiskykynsä ja sulauttanut itseensä sarjakuvan täydellisesti. Seitsemän veljeksen tai Kalevalan kaltaisten pakkopullaklassikoiden sarjakuvasovitukset ovat jo vanha vitsi, nykyään ovat vuorossa esimerkiksi Veikko Huovisen novellit tai Simo ”Aapeli” Puupposen Siunattu hulluus. Monella erikoisalojen julkaisullakin on jo omaan aihepiiriin sopiva, kotimaisen tekijän luoma sarjakuva - hyvä esimerkki ovat Timo Mikaman Ruotuväkeä varten piirtämät Krenatöörit, jotka taistelevat Ruotsin-vallan aikaisin asein ”vihulaista” vastaan.

On kuvaavaa, että edes sanaa comics ei ole lainattu suomen kieleen - ei ole tarvinnut. Tähän lienee osaltaan ollut syynä se, että meillä on oikeasti ollut omaa sarjakuvaperinnettä jo maailmansotien välisenä aikana, ja sarjakuvaharrastajat ovat myös nähneet vaivaa tuodakseen vaikkapa Pekka Puupään - jonka alkuperäinen identiteetti sarjakuvasankarina oli jäänyt sotienjälkeisenä aikana elokuvien varjoon - yleiseen tietoisuuteen. Monissa muissakin maissa on ollut omaperäinen kerronnallisten kuvasarjojen traditio, mutta ne ovat sisällöllisesti tai teknisesti eronneet amerikkalaisesta sarjakuvasta siinä määrin, että uutta tuontitavaraa on pidetty oleellisesti eri asiana ja sitä tarkoittamaan on pitänyt lainata amerikkalainen sana.

Panu Höglund