Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka, Historia

sota, kirjat, Neuvostoliitto, kokaiini, elokuva, pakistanilaiset, afganistanilaiset, Yhdysvallat, Afganistanin sota, venäläiset

Lähiaikoina saamme elokuvateattereihin katsottavaksemme George Crilen erinomaiseen reportaasikirjaan perustuvan elokuvan Charlie Wilsonin sota. Elokuva käsittelee aihetta, jolla valitettavasti on edelleenkin ajankohtaista merkitystä: Yhdysvaltain antamaa tukea afganistanilaisille islamistisisseille silloin ennen vanhaan, kun he olivat Neuvostoliittoa vastaan taistelevia hyviksiä. Juuri ne samat tyypit, jotka nyt kauhistelevat muslimivaaraa, ylistivät meillä Suomessakin 1980-luvulla urheita afganistanilaisia sotureita - nämä sentään panivat ryssälle kunnolla kampoihin! - ja kirosivat kaikenlaisia kommareita, jotka viis veisasivat afgaanikansan hädästä, mutta kohkasivat El Salvadorin sisällissodasta ja julistivat solidaarisuuttaan Nicaragualle. Näin siis meikäläisen nuoruudessa, jolloin piti olla kommari tai sellaisten suomettunut myötäilijä kysyäkseen, olisiko mahdollista, että esimerkiksi afgaanisissikomentaja Gulbuddin Hekmatyar ei olisikaan valkoinen pulmunen ja virheetön sankari.

Siitä on jo kulunut jonkin aikaa kun luin kirjan, eikä se ole minulla nyt käsillä, mutta mielikuvakseni jäi, että afganistanilaisten taistelijoiden auttaminen oli aika pitkälti kongressiedustaja Wilsonin oma henkilökohtainen päähänpisto. Hän oli tullut tunnetuksi miehenä, jolle maittoivat kohtuutta ehkä hieman runsaammin niin viinakset, kokaiini kuin huomattavasti nuoremmat, pitkät ja solakat naisetkin - mielellään sitten ihan yhtaikaisesti nautittuna. Joutui hän siitä kokkelin kanssa vehtaamisesta muistaakseni jossain välissä oikeuteenkin, mutta uskollinen naislauma auttoi alibilla ja muutenkin.

Oikeudenmukaisuuden nimessä täytyy todeta, että Wilson joi viinaksia huomattavasti estottomammin kuin niiskutti kokaiinia. Hänen asianajajansakin oli hieman järkyttynyt todettuaan asiakkaansa ryypiskelytahdin. Juristi itse asiassa joutui juomaan päämiehensä seurassa melko uskomattomat määrät miestä väkevämpää ja oli koko ajan huolissaan maksa-arvoistaan.

Wilson innostui Afganistanin sodasta ilmeisesti ennen muuta siksi, että hänen tarvitsi profiloitua jonakin muunakin kuin ryypiskelevänä ja paneskelevana elostelijana. Ja koska kommunismin vastainen taistelu oli tuohon aikaan niin kovasti pinnalla, totta maar hänenkin täytyi osallistua ja keksiä itselleen passeli kohde, ryssän kauhean kammonismin uhkaama pieni maa, jonka asian vilpittömänä ajajana hän voisi esiintyä Washingtonissa.

Toinen tarinan keskeisistä henkilöistä oli Gust Avrakotos, kreikkalaisen työläisperheen poika Pennsylvaniasta. Avrakotos oli jo pikkupoikana oppinut Itä-Euroopan kielet varttuessaan teollisuuspaikkakunnalla, jonka työläiset olivat kotoisin Puolan ja Tšekkoslovakian kaltaisista maista. Siinä ohessa hän oli omaksunut myös sekä kiivaan herravihan että raivoisan antikommunismin. Kun päälle vielä lisättiin balkanilainen käsitys kunniasta ja kunnian varjelemisesta, ei liene ihme, että Avrakotosista tuli CIA:n huippuagentti, joka ymmärsi vastapuolen - erityisesti itäeurooppalaisten - psykologiaa hyvin. Kun muuan puolalainen upseeri oli valmis tekemään amerikkalaisten hyväksi merkittävän vakoiluteon sillä ehdolla, että nämä järjestäisivät hänen kuolleen sukulaisensa haudalle Kanadaan muistokiven, muut agentit ihmettelivät ja epäröivät: ei kai kukaan tuollaisen asian takia ole valmis vaarantamaan henkeään? Avrakotos sitä vastoin uskoi miestä - tiesi, mitä sukulaisuussuhteet, kuoleville tehdyt lupaukset ja kunniantunto merkitsivät - ja järjesti hautakiven. Näin amerikkalaiset saivat haluamansa tiedot.

Avrakotos tuli erinomaisesti juttuun afgaanikapinallistenkin kanssa. Afgaanien ankara kunnialaki, paštunwali, johon verrattuna islamin šaria-lakikin on lällyhumaania nynnyilyä, teki vaikutuksen Avrakotosiin, ja hänelle maittoi myös mudžahedin-sissien tarjoama grillattu lampaanliha. Se on kreikkalaisen ruokaa, totesi Crile kirjassaan, mahdollisesti Avrakotosin omia sanoja siteeraten.

Silmiinpistävää on, että Avrakotos, Wilson ja Wilsonin naisystävä Joanne Herring, jolla oli varsin merkittävä rooli Wilsonin luodessa yhteyksiä afgaaneihin ja pakistanilaisiin, mielsivät afgaanisissit ja pakistanilaisten fundamentalisti-islamilaisen sotilasdiktaattori Zia ul-Haqin ennen kaikkea vieraanvaraisina isäntinä ja - varsinkin afgaanit - alkuvoimaisina sankareina ja jaloina villeinä, joiden elämäntavan hirveä kammonistiryssä tahtoo ilkeyttään, ryssyyttään ja kammonistisuuttaan tuhota. Liittolaisten islamilainen ankaruus ja fundamentalismi eivät erityisemmin pelottaneet tai järkyttäneet heitä. Itse asiassa he suhtautuivat siihen sellaisella suuripiirteisyydellä, joka tuskin on ominaista sinisilmäisimmillekään monikulttuurisuusihmisille. Charlie Wilsonin kohdalla kyse toki oli ammattipoliitikon sulavuudesta. Pakistanilaiset ja afgaanit olivat aseveljiä poliittisessa sodassa apokalyptista kammonistiryssää vastaan. Niinpä heitä tuli myös kohdella ystävinä. Toisaalta tuntuu kyllä siltä, että afgaanit petkuttivat Wilsonia selvästi enemmän kuin hän heitä.

Ei voi sanoa, ettei Wilsonia olisi varoitettu siitä, miten epäsuotavaa länsimaisen demokratian oli tehdä yhteistyötä öyhömuslimien kanssa. Eräs akateemisesti koulutettu afgaanipakolainen, joka kertoi Wilsonille venäläisten julmuuksista afgaaneja kohtaan (niistä saa hyvän kuvan vaikka lukemalla suomeksi joskus reilu vuosikymmen sitten julkaistun venäläisten Afganistanin-veteraanien haastattelukokoelman Sotilaitten tarina), kauhistui kuultuaan, että Wilson oli kompuksessa Gulbuddin Hekmatyarin kanssa. Hänen mielestään Hekmatyar oli islamilaisen fanaatikon ja orientaalisen juonittelijan ristisiitos, jolle ei tulisi antaa minkään valtakunnan apua. Wilson ja Herring olivat jo ehtineet kiintyä Hekmatyariin siinä määrin, etteivät voineet ottaa pakolaisprofessorin puheita kovin vakavasti. He arvelivat, että tässä on nyt varmaankin kyseessä jokin ikiaikainen afgaanienkeskeinen kiista, ja että eteenkatsovaisimpien afgaanien tulisi voida unohtaa jäsentenvälisensä ja liittyä Hekmatyarin taakse. No, itse asiassa Hekmatyar oli Pakistanin salaisen palvelun luomus, jolla ei ollut juurikaan kansan kannatusta ja joka ei olisi koskaan noussut myöhempään merkitykseensä ilman amerikkalaisten tukea. Se tuki tosin kanavoitiin huonon julkisuuden pelossa Pakistanin tiedustelupalvelun kautta, jolloin afgaanisissit eivät välttämättä tienneet eivätkä tajunneet avun tulevan jenkeiltä.

Charlie Wilsonin sodasta voi tietysti itse kukin tehdä haluamansa moraaliset ja historialliset johtopäätökset. Toivottavasti kuitenkin katsojilla on riittävästi tolkkua olla pitämättä elokuvaa ja kirjaa vahvistuksena tavallisimmille latteuksille, olivatpa ne sitten amerikkalaismyönteisiä tai -vastaisia. On vallan mahdollista, että afgaaneja tukemalla Wilson nopeutti Neuvostoliiton romahtamista, joka tuskin oli yksinomaan paha asia. Toisaalta tulee voida kysyä, olemmeko sekä me että Yhdysvallat maksaneet liian kovan hinnan Neuvostoliiton kaatamisesta, kun sitä varten tarvitsi rahoittaa ja kouluttaa - pitkälti amerikkalaisten tuella ja varoilla - kansainvälinen muslimisissien alakulttuuri, jota tuskin olisi näin vahvana olemassa ilman Afganistanin sodan aikoinaan tarjoamia harjoittelu- ja verkostoitumistilaisuuksia. Yhdysvallat ei ole mikään pirullisen ovela, määrätietoinen imperialistivaltio, vaan lähtökohtaisesti naiivin demokraattinen maa, joka yrittää hyvää tarkoittaen sekaantua vähempien veljiensä asioihin, lukee muiden maiden poliittista karttaa ylösalaisin ja joutuu erilaisten paikallisten kiihkoilijaporukoiden ja ökymahtimiesten hyväksikäyttämäksi tahtomattaan ja vahingossa.

Panu Höglund