Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Jumala, uskonnot, kuolemat, seksi, kirjat, Hitler, kissa, kirjailija, kirjallisuus

Kurt Vonnegut ei nuoruusvuosinani kuulunut lempikirjailijoihini, enkä tunne hänen tuotantoaan niin hyvin kuin minunlaiseni kulttuurihaaskalinnun voisi olettaa tuntevan. Vika ei ole miehessä itsessään eikä hänen teoksissaan, vaan minun kirjallisessa maussani tai oikeammin sen kehityskaaressa, johon Vonnegut ei oikein osunut: ensimmäisen kosketukseni Vonnegutiin sain, kun veljeni luki hänen teoksiaan jo lukioikäisenä, ja minä yläastepoikana vilkuilin niitä muodostaakseni niistä jonkinmoisen käsityksen. En sanoisi että Vonnegut olisi siihen aikaan sen enempää kolahtanut kuin jäänyt kolahtamattakaan. Pikemminkin hänen voisi sanoa jääneen kaivelemaan.

All of the true things that I am about to tell you are shameless lies.

Toisin kuin luulisi, kirjallinen makuni ei siinä iässä ollut mitenkään erikoisen hienostunut: olin ennen kaikkea innokas luonnontiedenörtti, en mikään intellektuelli, enkä kärsinyt esimerkiksi sellaisesta snobismista, joka olisi estänyt minua lukemasta Valittujen Palojen bestseller-lyhennelmiä. Ns. hyvää kirjallisuutta rupesin lukemaan systemaattisesti oikeastaan vasta lukioiässä, apukeinona oppia vieraita kieliä. Niinpä veljeni lukema Vonnegutin kirja - olisikohan se ollut se ”Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle” - vaikutti siinä iässä hyvin epäilyttävällä tavalla korkeakirjalliselta teokselta. Eniten siinä epäilytti kirjailijan suhtautuminen seksiin.

In the beginning, God created the earth, and he looked upon it in His cosmic loneliness.

Asia on näetsen niin, että kyseinen kirja ei tehnyt seksistä numeroa mihinkään suuntaan. Se ei ollut hikisen pornografinen eikä ujostelevan moralisoiva. Sitä vastoin siinä saatettiin esimerkiksi kertoa asiallisesti ja hiukan ikävystyneesti, mitä pornokuvassa näkyi, tai hiljakseen irvailla pornon tavalle kohkata sukupuoliasioista (”appoavoimia majavia”); samoin siinä mainittiin ohimennen, että joku päähenkilöistä sai mainospostia, jossa tarjottiin ”luonnonmukaista kumiemätintä yksinäisten hetkien varalle”. Muistan, että kolmetoistavuotiaalle pojalle, joka oli juuri tulossa murrosikään, tällainen asenne vaikutti - miten sen nyt sanoisikaan - pyhäinhäpäisyltä.

Live by the foma that make you brave and kind and healthy and happy.

Kolmetoistavuotiaalle seksi on suuri ja merkittävä asia, suorastaan uskonto. Kuten tiedämme, kolmetoistavuotias poika palvoo naisen tai tytön sukuelintä suurena, saavuttamattomana jumalana tai tavoittamattoman autuuden porttina; ja jos sen ikäiset nuorukaiset tuntuvatkin turhaan lausuvan jumalansa nimeä joka lauseen alussa, lopussa ja keskellä, se on oikeastaan vain ilmaus heidän suuresta ahdistuksestaan elämänmuutoksen edessä: hurskaina miehinä he rukoilevat jumalaansa aina kun tällainen ahdistus käy päälle, eli päntiönään. Luonnollisesti kolmetoistavuotiaiden poikien uskonto jakaantuu kahteen lahkoon: niihin, jotka jo hyvissä ajoin etukäteen julistavat päässeensä henkilökohtaiseen kontaktiin suuren V-alkuisen tuntemattoman kanssa, ja niihin, jotka pelkäävät ja ujostelevat jumalaansa kouristuksenomaisesti. Samasta uskonnosta kuitenkin on kyse: molemmille lahkoille seksi on maailman tärkein asia, eikä kumpikaan pysty suhtautumaan siihen välinpitämättömästi.

If I am ever put to death on the hook, expect a very human performance.

Vonnegutin asenne oli lähinnä sellainen, että hän tuntui pitävän itseään vielä suurempana V-alkuisena: hän itse asiassa jopa kehtasi pilkata minun ikäisteni jumalaa nimenomaan olemalla välinpitämätön ja pikkuisen ivallinen. Tällaisesta hybriksestä ja kunnioituksen puutteesta minä tietysti närkästyin syvästi enkä koskenut herran tuotantoon vuosikausiin. Tämä on oikeasti valitettavaa, koska jälkeenpäin asioita miettien minusta tuntuu, että juuri vonnegutilaisempi suhtautuminen maailmaan ja myös naisen mysteerioon olisi voinut auttaa minut vähemmillä traumoilla murrosikäni läpi.

”Papa” Monzano, he’s so very bad
But without bad ”Papa” I would be so sad;
Because without ”Papa’s” badness,
Tell me, if you would,
How could wicked old Bokonon
Ever, ever look good?

Tämä siis oli ensimmäinen kohtaamiseni Vonnegutin kanssa. Tai pitkään muistin niin. Mutta kun eräs työkaverini, suuri Vonnegutin ystävä, jaksoi inttää minulle siitä, miten ”Vonnegut on juuri sellainen kirjailija, josta sinä Panu pitäisit”, taivuin tutustumaan herran tuotantoon, ja suureksi yllätyksekseni huomasin, että siellä vilahteli ideoita jotka tuntuivat epämääräisen tutuilta: Bokonon, jää-yhdeksän, Wanda June…

Itse asiassa muistin poikavuosilta joitakin yksityiskohtia täkäläisen telkkarin joskus 70-luvulla näyttämästä Vonnegutin ideoista kootusta kimarasta ”Avaruusfantasia”, alkuperäiseltä nimeltään Between Time and Timbuktu - A Space Fantasy, jonka minä kymmenvuotiaana olin tietysti isovanhempia uhmaten katsonut, koska sen nimessä mainittiin ”avaruus” - varma tapa saada tuon aikakauden kymmenvuotias kiinnostumaan. Kyseisessä tv-elokuvassa päähenkilö ammuttiin avaruuteen jonkinlaiseen aikasiirtymään, jonka kautta hän sitten koki kohtauksia Vonnegutin maailmoista. Muistan Bokononin ja hänen opetuslastensa eläneen luonnonidyllissä nuorina hippeinä, kunnes hallituksen joukot hyökkäsivät tarkoituksenaan surmata profeetta, ja tunnelma oli heti ahdistavan latinalaisamerikkalaisesti diktatuurimainen. Kas, Bokononin uskonnon keskeinen idea oli se, että sitä nimenomaan kuului vainota ja sen kannattajia ahdistella, jotta se säilyisi vahvana - aitona boethiusmaisen marttyyrin uskona kuolemankin edessä. Muistan myös päähenkilön joutuneen taivaaseen, jossa hän tapasi auton alle jääneen tytön nimeltä Wanda June (pikkupoikana en luokan parhaana englanninoppijanakaan osannut kieltä vielä kovin hyvin, joten muistin nimen pitkään muodossa ”Candy Jane”): tämä kehui, ettei auton alle jääminen tuntunut sen kummemmalta kuin ampiaisen pisto. Mutta silloin suuri hakaristilippu läikähti kuvaruudussa ja paikalle saapui Kuolema Adolf Hitlerin hahmossa: ”Minä olen Kuolema”, hän julisti, ”taivasta ei ole olemassa”. Hitler-Kuolema hävitti kaikki iloiset kuolleet taivaasta, mm. Wanda Junen juuri kun päähenkilö suuteli tätä: ”Matojen luokse, sinä tytönhupakko!”, Hitler ärjäisi. Päähenkilö onnistui kuitenkin voittamaan Hitler-Kuoleman sanomalla tälle ”Katoa” ja uskomalla itseensä riittävän paljon saadaksen Hitlerin oikeasti katoamaan. Valitettavasti hän ei muistaakseni pystynyt taikomaan Wanda Junea takaisin; se tuntui minusta surulliselta, ja tuntuu yhä.

I wanted all things
To seem to make some sense,
So we could all be happy, yes,
Instead of tense.
And I made up lies
So that they all fit nice,
And I made this sad world
A par-a-dise.

Vonnegut oli omalla tavallaan hyvin uskonnollinen kirjailija, jonka teoksissa esiintyi usein viittauksia tuonpuoleisiin maailmoihin, eivätkä ne olleet mielestäni mitenkään erityisen lohduttomia tai ahdistavia. Romaanissa Kissan kehto luonnosteltu Bokononin uskonto ei minusta ole koskaan tuntunut uskonnon parodialta, vaan siihen voisi kaikella muotoa kääntyä vakavissaankin. Monet bokononismin filosofisista käsitteistä, joille Vonnegut keksi mielikuvitukselliset nimet - foma, granfalloon, karass, wampeter - ovat hyvinkin käyttökelpoisia arjen analysoinnissa. Pohjimmiltaan bokononismi on realistisen, mutta myötätuntoisen ihmistuntijan uskonto: bokononisti ymmärtää, että uskonnon transsendentaalinen puoli, taivas ja tuonpuoleinen ovat fomaa (viattomia valheita, joille ihminen rakentaa mielenrauhansa), mutta samalla hän ymmärtää myös sen, että ihmisen inhimillisyyteen kuuluu tarvita oma annoksensa fomaa, eikä ihmisen tietenkään pidä mitenkään hävetä inhimillisyyttään. Itse asiassa olen kokenut tämän puolen Vonnegutin tuotannossa pohjimmiltaan hyvin vakavana kristillisenä julistuksena, ja rohkenen väittää, että kaiken satiirin ja irvailun takana mies oli sittenkin tavattoman viaton ja vilpitön pyhäkoulupoika. Kokonaan toinen asia on, että toisen maailmansodan ja totalitarismien vuosisadalla pyhäkoulupoika joutui naamioimaan väkevän todistuksensa satiiriseksi kirjallisuudeksi saadakseen sen menemään perille.

Jumala loi mudan.

Jumala kaipasi seuraa.

Niin Jumala sanoi osalle mutaa: ”Ylös siitä!’

”Katso mitä minä olen luonut”, sanoi Jumala, ”vuoret, meren, taivaan ja tähdet.”

Ja minä olin osa mutaa joka sai nousta katsomaan.

Hyvä mäihä minulle, hyvä mäihä mudalle.

Minä, muta, nousin katsomaan, kuinka hyviksi Jumala oli paikat laittanut.

Hyvä meininki, Jumala!

Vain Sinä osasit tehdä noin, Jumala! Minä nyt en ainakaan.

Ei tässä olo kovin tärkeältä tunnu.

Ainoa tapa tuntea itsensä minkään väärtiksi on ajatella kaikkea sitä mutaa, joka ei päässyt edes nousemaan ja katselemaan paikkoja.

Minä sain niin paljon ja suurin osa mudasta niin vähän.

Kiitos kunniasta.

Nyt muta käy taas maate ja menee nukkumaan.

On siinä mudalla muisteltavaa!

Tapasin niin paljon muuta mukavaa mutaa joka oli saanut nousta katselemaan paikkoja!

Kaikki oli niin upeaa!

Hyvää yötä.

(bokononistien kuolinrukous romaanista Kissan kehto, suomennos omani; englanninkieliset sitaatit ovat samassa kirjassa esiintyviä otteita Bokononin pyhistä kirjoituksista)

Panu Höglund