Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri

kirkko, uskonto, uskonnottomuus, luterilainen kirkko, kirkonmiehet, sekularisaatio, ateismi, suvivirsi, moniarvoisuus, pluralismi

Jari Jolkkonen, Kuopion hiippakunnan piispa, kielsi lapsiaan osallistumasta koulun päättäjäisiin, koska juhlissa ei laulettu virttä ”Jo joutui armas aika”. Syy tähän on, että koulun oppilaiden enemmistö ei ole luterilaisia ja että koulu on siksi jo pitemmän aikaa luopunut virrenveisuusta kaikille yhteisissä juhlallisuuksissa. Ulkomailta ohjattu, jumalaton ja isänmaaton äärioikeistomme on jo vuosikymmenen vihjaillut siitä, kuinka ”islamisointi” ja ”monikulttuuri” estävät lapsia laulamasta asianomaista virttä kevätjuhlissaan, ja nyt on näköjään piispakin päättänyt tunnustaa väriä ja toistaa kaikki äärioikeistolaiset propagandakliseet siitä, kuinka demokratia ja koko länsimainen sivistyspiiri on vaarassa, ellei lapsia pakoteta laulamaan suvivirttä. 

Jari Jolkkonen, biskopen för Kuopio stift, förbjöd sina barn att delta i skolans avslutningsfest, eftersom sommarpsalmen Den blomstertid nu kommer inte skulle sjungas på festen. Orsaken är att merparten av eleverna i skolan inte är lutheraner och att skolan därför sedan längre avstått från psalmsjungning på gemensamma festligheter. Vår utländskt styrda, gudlösa och fosterlandslösa extremhöger har sedan ett årtionde tillbaka kört med insinuationer om hur ”islamiseringen” eller ”mångkulturen” leder till att skolbarnen inte längre får sjunga psalmen ifråga på sina vårfester, och nu har tydligen även biskopen beslutat bekänna färg och upprepa alla högerextremistiska propagandaklichéer om hur demokratin och hela den västerländska civilisationen svävar i fara om barnen inte tvingas sjunga Den blomstertid.

En nyt aio ottaa kantaa siihen, oliko piispakin näkevinään ”islamisointia” koulun linjanvedon taustalla, mutta ilmeistä on, mistä hän on iskulauseensa ja argumenttinsa lainannut, ja yhtä ilmeistä on, että äärioikeistokin on periaatteessa pikemminkin länsimaista liberalismia kuin ”islamia” vastaan: kun oikeistoekstremistit selittävät, mitä heillä on ”monikulttuuria” vastaan, ilmenee aina, että heidän mielestään yhteiskunta, jossa on monenlaisia arvostuksia, ei voi kestää - ts. he hyökkäävät moniarvoisuutta ja arvoliberalismia vastaan. Suuri kysymys on, onko kirkkokin Suomessa muuttumassa moniarvoisuuden vastaiseksi samalla tavalla kuin äärioikeisto on moniarvoisuutta vastaan. Ateismiin taipuvaiset ystäväni ovat sitä mieltä, että vastaus on myönteinen, ja on syytä pohtia, ovatko he oikeassa.

Jag vill nu inte ta ställning till om även biskopen såg ”islamiseringen” skymta bakom skolans policy, men det är uppenbart varifrån han fått sina slagord och argument, och lika uppenbart är det att även extremhögern i princip motsätter sig snarare den västerländska pluralismen och liberalismen än ”islam”: när högerextremisterna förklarar varför de ogillar ”mångkulturen” är det därför att de tycker att ett samhälle där folk har olika värderingar inte kan bestå, dvs det är pluralismen och värdeliberalismen de attackerar. Den stora frågan är, huruvida kyrkan i dagens Finland också håller på att utvecklas till en antipluralistisk institution jämförbar med extremhögern. Mina ateistiskt lagda vänner tenderar att påstå så, och det är dags att reflektera över huruvida de har rätt.

Kuten uskolliset lukijani tässä vaiheessa varmaan jo tietävätkin, oma näkemykseni uskonnosta ja sen roolista yhteiskunnassa on pitkälti muovautunut kahdeksankymmenluvulla Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton piirissä. Siihen aikaan kirkossa oli paljonkin vapaamielisiä toimijoita, ennen muuta emeritusarkkipiispa Mikko Juva, joka oli vaikuttanut Liberaalisessa Kansanpuolueessa silloin kun se vielä oli vakavasti otettava tekijä suomalaisessa politiikassa. Siihen aikaan näytti mahdolliselta tehdä kirkosta suhteellisen vapaamielinen arvokeskus puhuttelemaan niitä, joita ei viehättänyt sen enempää yleisessä tietoisuudessa vieläkin vahvaksi uskottu dogmaattinen vasemmisto eikä se karkea oikeistoretoriikka joka oli yleistynyt reaktiona siihen. Kyllä vain, suuri osa siitä fraseologiasta, jota nyt kuulemme perussuomalaisilta, oli paljon hyväksytympää ja sopivampaa kahdeksankymmenluvulla kuin tänään, kun oikeiston retorinen tyyli on sivilisoitunut ja sofistikoitunut Kokoomuksen liberalisoituessa. Ennen vanhaan sekin oli leimallisesti kansallismielinen oikeistopuolue, minkä näkee siitäkin, kuinka äärioikeisto puhuu myyttisestä, maanalaisesta voimasta nimeltä ”oikeat kokoomuslaiset” vastakohtana puoluetta nykyään tyypillisesti edustaville liberaaleille maailmankansalaisille (eli äärioikeiston mielestä ”vihervasemmistolaisille soluttautujille”).

Som alla trogna läsare vid det här laget bör veta har min egen syn på religionen och dess roll i samhället till större delen formats inom Finlands Kristliga Studentförbund på åttiotalet. På den tiden fanns det synliga liberala aktörer inom kyrkan, främst ärkebiskop emeritus Mikko Juva, som hade verkat inom Liberala Folkpartiet när det ännu var en faktor att räkna med i finländsk politik. Det föreföll möjligt eller åtminstone tänkbart att bygga upp kyrkan till ett relativt liberalt värdecentrum som skulle kunna tilltala de som varken gillade den i det allmänna medvetandet fortfarande starka dogmatiska vänstern eller den krassa högerretorik som blivit vanlig som reaktion på den. Javisst, en stor del av den fraseologi vi nu hör från sannfinländarna var mycket mera accepterad och vedertagen på åttiotalet än idag, då den retoriska stilen blivit mycket mera civiliserad och sofistikerad på högerhållet som en följd av att Samlingspartiet liberaliserats. Förr i världen var det ju ett nationalistiskt högerparti, något som ofta kommer till uttryck i hur extremhögern talar om en mytisk underjordisk kraft vid namnet ”riktiga samlingspartister”, i motsats till de liberala kosmopoliter (eller enligt högerradikalerna ”gröna vänsterinfiltratörer”) som i dag är typiska representanter för partiet.

Siihen aikaan kirkossa pyrittiin vilpittömästi ymmärtämään erilaisia yhteiskunnassa esiintyviä ryhmiä ja pääsemään keskustelukontaktiin niiden kanssa - esimerkiksi homoseksuaalien. Kirkossa oltiin tietoisia siitä, että nyt elettiin moniarvoisessa yhteiskunnassa ja elettäisiin vastakin. Älykköateistien ja militantin vasemmistoateismin kanssa haluttiin vuoropuhelua, koska ymmärrettiin laajalti, että näiden aatevirtausten ja liikkeiden taustalla oli legitiimejä yhteiskunnallisia huolenaiheita, joita kirkon tuli pyrkiä ymmärtämään ja ottamaan puheeksi omassa sisäisessä keskustelussaan. Lisäksi kirkko suhtautui itsekriittisesti omaan menneisyyteensä, esimerkiksi eräiden pappien ja piispojen flirttiin natsismin ja sille läheisten suomalaisten liikkeiden kanssa toisen maailmansodan aattona ja aikana. Niissä piireissä, joihin itselläni oli eniten kosketusta, ateisteja ei mielletty leppymättömiksi vihollisiksi, vaan eräänlaiseksi omantunnon moitteiden ruumiillistumaksi - kuten Tuomas Nevanlinna millenniuminvaihteen aikoihin kolumnoi, ateismi voidaan kristillisissä maissa tulkita kristityksi lahkoksi, lahkoksi jonka mielestä on itsekästä ja epäkristillistä uskoa Jumalaan, joka palkitsee hyväntekeväisyyden ikuisella tuonpuoleisella elämällä sen sijaan että hyvät teot ja epäitsekkyys nähtäisiin itsetarkoituksena.

På den tiden fanns det inom kyrkan en uppriktig strävan att förstå och nå till olika grupper i samhället, de homosexuella till exempel. Kyrkan var medveten om att man levde och skulle leva i ett pluralistiskt samhälle. Med intellektuella ateister eftersträvades dialog och med militant ateistisk vänster likaså, ty det fanns en utbredd uppfattning att det fanns legitima bekymmer bakom dessa idéströmningar och rörelser, bekymmer som kyrkan borde förstå och ta upp i sin interna diskussion. Dessutom såg kyrkan självkritiskt på sitt eget förflutna, t ex en del prästers och biskopars flört med nazismen och den närstående rörelser här i Finland före och under andra världskriget. I den krets jag hade mest kontakt med sågs ateisterna inte som oförsonliga fiender, utan snarare som en sorts förkroppsligade samvetskval - som Tuomas Nevanlinna påpekade i en av sina kolumner vid millennieskiftet, kan ateismen i de kristliga länderna uppfattas och analyseras som en kristen sekt, en sekt som ser det som själviskt och okristligt att tro på en Gud som belönar välgörenhet med ett evigt liv i en hinsides värld, i stället för att se goda gärningar och osjälviskhet som mål i sig. 

Valitettavasti piispa Jolkkosen reaktiosta voidaan päätellä, että kirkko ei ole enää kuin ennen vanhaan. Kun itse osallistuin vapaamielisten kirkollisten piirien toimintaan nuoruusvuosinani, saatoin uskotella itselleni, että silloinen suvaitsevaisuus ja myönteinen uteliaisuus ulkopuolista maailmaa kohtaan oli kirkon todellinen luonne ja että autoritaarinen kiihkouskovaisuus oli menneen talven lumia. Nykyään näyttää kuitenkin siltä että kahdeksankymmenlukulainen suvaitsevaisuus johtui vain kirkon vahvasta ja itsevarmasta asemasta yhteiskunnassa. Kirkonmiesten ei tarvinnut pelätä tulevaisuutensa, virkansa eikä toimeentulonsa puolesta. Nyt kirkosta eroamiset ovat kuitenkin kasvaneet lumivyöryksi, ei vähiten ateistien aggressiivisen kampanjoinnin vuoksi, ja tämä on selvästikin saanut vanhoilliset ja taantumukselliset papit ja piispat menettämään itsehillintänsä.

Dessvärre gör biskop Jolkkonens reaktion vid handen att kyrkan inte längre är vad den brukade vara. När jag på mina unga år var med i de liberala kyrkliga kretsarna, kunde jag inbilla mig att den tolerans och positiva nyfikenhet gentemot världen var kyrkans rätta, sanna natur och att auktoritärt bigotteri var på väg ut. Nu förefaller det dock att toleransen på åttitalet bara berodde på kyrkans starka och självsäkra ställning i samhället. Kyrkans män behövde inte vara rädda om sin framtid, sitt ämbete och sin utkomst. Nu har dock utträden ur kyrkan blivit till en lavin, inte minst som ett resultat av ateisternas aggressiva kampanjer, och detta har tydligen bragt konservativa och reaktionära präster och biskopar ur fattningen.

Äärioikeistolaisiin propagandafraaseihin turvautuminen on tietysti paljonpuhuva merkki siitä, että vanhoillisilla ei ole mitään omaa sanottavaa. Ne kirkossa toimivat, jotka tosissaan paneutuvat sovittamaan Jeesuksen opetuksia yhteen aikamme yhteiskunnan ja todellisuuden kanssa joutuvat tosissaan hakemaan sanoja, muotoiluja ja ideoita tunteakseen olevansa tyytyväisiä tulokseen - voidakseen vakuuttaa itsensä siitä, että ovat vilpittömästi pyrkineet moraaliseen ratkaisuun Jumalan edessä. Siksi he puhuvat omalla äänellään ja omilla sanoillaan ottaessaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Att de tar till högerextremistiska propagandafraser är givetvis ett vältaligt tecken på att de konservativa inte har någonting eget att säga. De inom kyrkan som på allvar vinnlägger sig om att försona Jesu lära med det samtida samhället, den samtida verkligheten, måste verkligen söka efter ord, formuleringar och idéer för att känna sig tillfreds med resultatet - för att kunna intala sig att de uppriktigt strävat efter en moralisk lösning inför Gud. Därför talar de med sin egen röst och sina egna ord när de tar ställning till samhällsfrågor.

Panu Höglund