Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Siirtolaisuus

Alexandra Salmela, kirjallisuus, kirjailija, kirjallisuuspalkinnot, kieli, monikielisyys, kielitaito, kielivalinnat

En ole vielä lukenut Alexandra Salmelan, vai pitäisikö sanoa Salmelován, palkittua romaania 27 eli kuolema tekee taiteilijan, mutta suhtaudun tietenkin lähtökohtaisen myönteisesti kirjailijaan, joka ilmeisesti panee alta lipan kaikkia itsemurhalla leikitteleviä tekotaiteellisia poseeraajia. Vaikka olenkin tunnetusti supersankari, jolla on yli-inhimillisiä voimia, Teräsmiehen kaukokatse ei kuulu kykyihini enkä siis voi arvioida kirjaa, jota en ole pitänyt kädessäni. Niinpä keskityn pohtimaan muulla kuin äidinkielellään kirjoittavia kirjailijoita yleisemmin. Kuulunhan heihin itsekin nyt kun olen jo julkaissut yhden kirjan iiriksi (ja lisää on luvassa, jollei kustantamo koko muun Irlannin ohessa vallan konkkaan mene).

Hieman kyllä pahoittelen Salmelován kielivalintaa, koska itse pidän kovasti slovakin kielestä, jota ysärivuosina, slaavilaisia kieliä laajemmin harrastaessani, yritin opetella tosissanikin. Ehkä minun pitäisi oppia sitä lopultakin kunnolla ja julkaista suuri eeppinen sukuromaanini slovakiksi, ihan vain Salmelován urotyön tasapainottamiseksi. Slovakki on slaavilaisista kielistä hauskin ja mahdollisesti myös helpoin, sitä paitsi suomalaisesta näkökulmasta se on aika kodikas ie- ja uo-diftongeineen ja ä-kirjaimineen. Valitettavasti oppimateriaaleja on saatavana heikonlaisesti, siinä suhteessa slovakki on jäänyt läntisen sisarkielensä varjoon, joka onkin tärkeä ja arvostettu kirjallisuus- ja kulttuurikieli.

Suomeksi kirjoittavat ulkomaiset kirjailijat ovat kohtuullisen uusi ilmiö, ja Salmelovákin tuntuu saavan jonkinlaista kuriositeettinostetta omasta slovakialaisuudestaan. Meillä ymmärretään kyllä, miksi pienen kielen puhuja kirjoittaa isommalla, mutta hämmentävämpää on se, että Alexandra Salmelová, jonka äidinkielellä on kuusi miljoonaa puhujaa, alkaa käyttää kaunokirjallisiin tarkoituksiin viiden miljoonan ihmisen suomea. Luultavasti monille lukijoistani on ymmärrettävämpää jopa se, että minä kirjoitan iiriksi - onhan iiri sentään harvinaisuus, kulttuuriaarre, seoid luachmhar (”arvokas jalokivi”), joka pitää säilyttää jälkipolville. Mutta slovakin vaihtaminen suomeen on vähän niin kuin yhden vaniljajäätelöpaketin vaihtaminen toiseen.

Useimmissa Euroopan maissa maahanmuuttajataustaiset kirjailijat ovat jo tuttu ilmiö: länsinaapurissamme esimerkiksi syntyjään kreikkalainen Theodor Kallifatides ja suomalainen Antti Jalava. Saksassa taas on ollut saksaksi kirjoittavia turkkilaisia jo minun nuoruudestani, itse asiassa yksi ensimmäisistä koskaan lukemistani saksalaisista kirjoista oli saksanturkkilaisten kirjoittajien antologia Türken deutscher Sprache. Nykyään tunnetuimpia lienevät Feridun Zaimoglu, Emine Sevgi Özdamar, Akif Pirinçci ja näyttelijänäkin kunnostautunut Renan Demirkan. Joku ehkä vielä muistaa meilläkin esitetyn Reporter-saksalaissarjan, jonka suomenkielinen nimi minulta on unohtunut: tässä 1980-luvun lopulla tehdyssä sarjassa Demirkan esitti nuorta saksanturkkilaista lehtinaista, joka yhdessä vanhemman ja kyynisemmän perussaksalaisen kollegan kanssa lähtee eteläamerikkalaisen diktatuurin levottomuuksia raportoimaan. Sarjassa oli hyvin mieleenpainuva kohtaus, jossa Demirkanin esittämä reportterityttö roikkuu itkien vanhemmassa kollegassaan diktatuurin sotilaiden tulen alla, ja mies - espanjantaitoinen kun on - huutaa kaikin voimin pelastavaa sanaa ¡PRENSA! (”Lehdistö!”)

Saksalainen kirjallisuus on tietysti aiemminkin kerännyt puoleensa muita kieliä syntyjään puhuneita kirjailijoita, joiden nyt vain on ollut käytännön syistä pakko omaksua saksa kirjoituskielekseen. Itävalta-Unkarin monet kansallisuudet käyttivät saksaa keskinäiseen yhteydenpitoonsa, joten on luonnollista, että kirjailijat ja intellektuellit omaksuivat sen sivistyskielekseen. Marie von Ebner-Eschenbach, alkuperäiseltä nimeltään Marie Dubská, oppi kotona ensin tšekkiä ja kotiopettajaranskaa, vasta myöhemmin saksaa, mutta tuli hänestä silti merkittävä kirjailija nimenomaan saksaksi. Toisaalta Božena Němcová, ensimmäisen tšekinkielisen romaanin kirjoittaja, oli alun perin saksankielinen ja nimeltään Barbara Pankl.

Ei tietenkään sovi unohtaa Nobel-kirjailija Elias Canettia: hän oli alkujaan Bulgarian juutalainen, joka puhui äidinkielenään ladinoa, Espanjasta karkotettujen ja ottomaani-Turkin alueelta turvapaikan saaneiden juutalaisten jälkeläisten vanhanaikaista espanjaa. Canettin vanhemmat käyttivät kuitenkin kuhertelu- ja rakastelukielenään saksaa, koska olivat tutustuneet toisiinsa Wienissä ja saksaksi. Kun Canettin isä kuoli, äiti alkoi isän muistoksi kasvattaa lapsiaan saksankielisiksi, ja saksasta sitten tuli Canettin kirjallisen luomistyön kieli, vaikka hän olisi luultavasti yhtä hyvin voinut kirjoittaa ranskaksi, englanniksi tai ladinoksi - perhe asui näet useissa maissa ja oppi näiden kielen. Bulgarian kielen hän sitä vastoin ehti unohtaa, vaikkakin kertoi muistelmissaan muistavansa yhä bulgariaksi kuulemiensa kansansatujen juonet ja yksityiskohdat.

Silloin kun maahanmuuttaja alkaa kirjoittaa uuden kotimaansa kielellä, luontevinta on, että hän tekee sen jonkinlaisesta käytännön pakosta - koska se nyt on hänen arkensa kieli. Mutta Alexandra Salmelová opiskeli suomea jo kotonaan Slovakiassa, ja käsittääkseni hän muutti Suomeenkin vain kielen vuoksi. Minulle tämä ei ole mikään ihmejuttu, mutta jollekulle kieliin hurahtamattomalle lienee vaikea ymmärtää, että jollekulle outo kieli olisi riittävä syy muuttaa toiseen maahan. Suomi nyt vain on noille indoeurooppalaisten kielten puhujille niin vaikea ja mutkikas, että sen edessä ehkä sisuuntuu ja tulee halu näyttää, että kyllä minä saan tuon vielä taipumaan tahtooni. Näinhän minullekin kävi tutustuessani iiriin, vaikka totta puhuen se on omituisuuksineenkin aika simppeli perusindoeurooppalainen viritys, samaa sarjaa jonkin albanian kanssa.

On tavallaan harmi, etten taida olla enää kyllin nuori ottamaan kunnolla haltuuni georgian kieltä, jonka alkeet jouduin pari vuotta sitten sattuneesta syystä opettelemaan. Se on näet kieli, joka on saanut kaiken nähneen meikäläisenkin pudistelemaan päätään: itse asiassa olin suorastaan vaikuttunut siitä, että jokin niin vaikea voi olla ihmisolentojen puhuma kieli, koska se vaikutti pikemminkin joltain sellaiselta, jota linnunradan reunalta hyökänneet imukärsäiset ja imukuppiraajaiset hirviöt voisivat puhua. Ehkä sen herättämät tunteet olivat jotain sukua sille, miltä Alexandrasta tuntui kun hän ensi kerran joutui tekemisiin suomen kielen kanssa.

Panu Höglund