Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Historia

Urho Kaleva Kekkonen, UKK, Urho Kekkonen, Kekkonen, ulkopolitiikka, kylmä sota, idänsuhteet, idänpolitiikka, talvisota, jatkosota

Toinen iltapäivälehdistämme on juuri lykännyt lehtikioskeihin jonkinlaisen liitejulkaisun, jossa kansalaiset muistelevat itseään vanhaa Känää, pitkäaikaista presidenttiämme Urho Kaleva Kekkosta. Syyskuun alussahan hän tosiaankin viettää sadattakymmenennettä syntymäpäiväänsä. Kotini ei ollut täysin riidattomasti kekkoslainen, mutta isoisäni oli osallistunut Maalaisliiton toimintaan yhdessä Kekkosen kanssa ja ollut pitkälti samoilla linjoillakin. Ennen muuta äärioikeistosta, ns. lapuanliikkeestä, isoisäni ja Kekkonen olivat kovasti samaa eli kielteistä mieltä, eikä vähiten siksi, että vaaria olivat äärioikeistolaiset tulleet niin kunnantalolle kuin työpaikallekin häiritsemään.

Otsikkoni on lainaa Kekkosen ajan kiistatta parhaalta pakinoitsijalta, Mikko Haljoelta, jonka elämäntyötä säilyttämään pitäisi viipymättä perustaa seura. Se herra, josta Haljoki toivoi kiisteltävän, ei ollut Kekkonen, mutta myös Kekkosen omin ja sopivin kohtalo on olla kiistanalainen kuoltuaankin. Omana aikoinaan Kekkosta palvottiin ja ihailtiin, koska hän piti välit Neuvostoliittoon kunnossa ja huolehti työllisyydestä - ja häntä vihattiin, koska hän veljeili ryssän ja kommariretkujen kanssa.

Kummankin äärikannan puolesta voidaan esittää vakuuttavia perusteluja. Toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa tosiaankin lusikan ottaminen kauniiseen käteen Neuvostoliiton suhteen oli välttämätöntä, ja ensiarvoisen tärkeää oli huolehtia myös siitä, että idänpolitiikka ei luisuisi yksinomaan kommunistien asiaksi - muuten maa olisi joutunut Neuvostoliiton kauko-ohjaamien kommunistien kontrolliin, ja sitähän eivät viime kädessä halunneet edes kaikki suomalaiset kommunistit. Jonkinlainen Kekkonen oli siis välttämätön. Toisaalta Neuvostoliitto oli moraaliton, tšekistien uhrien veren ja aivoroiskeiden tahraama tyrannia, ja liian läheiset suhteet sen kanssa olivat aina arveluttava ja vaarallinen juttu. Toisin sanoen idänpolitiikan oli pakko johtaa jonkinlaiseen moraaliseen kompromettoitumiseen, jonka symboliksi tietysti nousi Kekkonen.

Puheet Kekkosesta KGB:n agenttina ovat tietysti niiden äärioikeistopiirien lööperiä, jotka eivät erota demaria taistolaisesta. Todennäköisempänä pidän, että Kekkonen ja KGB uskoivat molemmat käyttävänsä toisiaan hyväksi. Kekkosen idänpolitiikkaan liittyi oleellisesti iskusana puoluelinja - 1970-luvulla sanottiin aivan avoimesti, että Neuvostoliitossa on erikseen yhtäältä viralliset komentosuhteet ja toisaalta epävirallinen ”puoluelinja”, jonka kautta asiat todellisuudessa hoidetaan, ja Suomen kannalta edullisena nähtiin se, että Kekkosen omat yhteydet kulkivat puoluelinjaa pitkin: kun hän halusi sopia asioita Neuvostoliiton eläintarhan kanssa, hän ei kääntynyt paviaanihäkin asukkaiden, vaan suoraan tirehtöörin puoleen. Todellisuudessa puoluelinja ei tietenkään ollut puoluelinja, vaan KGB-linja.

Tämän asenteen taustalla oli tietysti osaltaan talvisota. Kuten muistamme, tšekisti Boris Rybkin - suomalaisten mieliin syöpynyt peitenimellään Boris Jartsev - yritteli neuvotteluja puolustusyhteistyöstä suomalaisten poliitikkojen kanssa kolmikymmenluvulla, muttei päässyt puusta pitkään - ei niinkään siksi, että suomalaiset vierastivat Neuvostoliittoa sinänsä, vaan ennen muuta siksi, että Jartsevin muodollinen virka ministeriössä oli vähäpätöinen, eikä häntä ymmärretty Kremlin sanansaattajaksi. Jälkikäteisestä sankarikuorrutuksesta huolimatta talvisota oli aikalaisille ennen kaikkea todella paha trauma ja järkytys - esimerkiksi Hiitolassa lapsuutensa elänyt Eeva Kilpi kutsui sitä mieluummin hengenhädän kuin kunnian päiviksi. Se oli kokemus isänmaan suojattomuudesta suuren maailman myrskyissä, eikä Kekkosta siitä voi moittia, että hän piti välttämättömänä ylläpitää yhteyksiä uusiin jartseveihin.

Moni muukin kuin Kekkonen uskoi jälkeenpäin, että talvisota olisi voitu välttää ja Karjala pitää Suomella, jos sen alkuperäisen Jartsevin käteen olisi älytty ajoissa tarttua. Tätä näkemystä voi tietysti arvostella monellakin tavoin. Vaikka Suomi ei olisikaan päätynyt Neuvostoliiton osaksi Baltian maiden tavoin, Saksa olisi kuitenkin hyökännyt Neuvostoliittoon, eikä ole selvää, mikä meidän kohtalomme olisi silloin ollut. Luultavasti Suomi olisi joutunut Baltian maiden tapaan Saksan ja Neuvostoliiton taistelutantereksi ja päätynyt sodan jälkeen Neuvostoliiton saaliiksi. Maan ajautuminen sisällissotaan olisi myös ollut mahdollista, jos täällä olisi operaatio Barbarossan alkaessa ollut sekä voimakas YYA-tyyppiseen neuvostomyönteiseen ulkopolitiikkaan sitoutunut kansanosa että täysin siitä vieraantunut, ainakin jossain määrin saksalaismielinen väestönosa. Ensinmainittu ei olisi välttämättä koostunut pelkästään kommunisteista eikä jälkimmäinen pelkästään iikolleista: pidän mahdollisena, että neuvostomielisellä puolella olleet olisivat sisältäneet merkittävän osan maalaisliittoa, ja neuvostovastaisella puolella olisi vastaavasti ollut paljonkin sosiaalidemokraatteja. Saksa ja Neuvostoliitto eivät ehkä olisi suoraan sekaantuneet tähän sotaan, koska molemmilla olisi ollut kädet täynnä verta ja suolenpätkiä eteläisemmillä taistelutantereilla, mutta kumpikin olisi tietysti antanut aseapua kannattamalleen osapuolelle. Riippumatta siitä, miten tämä uusi sisällissota olisi päättynyt, Suomi olisi sen jälkeen ollut pahasti jakautunut kansakunta ja sellaisena helposti liitettävissä Puolan, Tšekkoslovakian ym. maiden seuraksi neuvostoimperiumin kruununjalokiviin. Talvisodan yksimielisyys ei ollut pelkkää propagandaa, eikä talvisodalta välttyminen ehkä olisi ollut mikään hyvä vaihtoehto ainakaan meidän jälkeentulevaisten kannalta - en minä ainakaan olisi halunnut kasvaa missään ”Suomen demokraattisessa kansantasavallassa”.

Mutta viis historiallisista spekulaatioista. Kekkosen nojautuminen KGB-miehiin perustui sinänsä realistiseen tilannearvioon. Sitä mukaa kun Neuvostoliitto rappeutui ja jämähti pysähtyneisyyteensä, KGB oli yhä enemmän suunnilleen ainoa laitos koko maassa, joka ylipäätään toimi siedettävästi. Näissä oloissa oli tietenkin aivan järkevää pyrkiä sopimaan asioista sen kanssa, ei joidenkin jonninjoutavien kumileimasinelinten. Toisaalta kuitenkin KGB oli totalitaarisen valtion tiedustelupalvelu, siis sellainen lafka, jossa pätevöitymisvaatimuksiin kuuluu käytännössä demonstroitu taito ampua ihmisiä päähän, tai ainakin antaa käsky sen tekemisestä. Mikä Kekkosen ja Suomen kannalta ikävämpää, sen alaan kuului myös disinformaatio ja harhaanjohtaminen. Suomalaisten poliitikkojen ja korkean tason vaikuttajien arkipäivään kuuluivat henkilökohtaiset yhteydet tällaiseen organisaatioon. Se ei ollut hyväksi, koska huomattava osa heistä oli kuitenkin KGB:n jujutettavissa.

Kekkosta itseään ei ilmeisesti jujutettu, vaan hän huolehti paljon julkisuutta saaneiden hyvien idänsuhteiden lisäksi myös läheisistä suhteista Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin. Tästä on tullut paljastuksia viime vuosina yhä enemmän. Taannoinhan saatiin sellainen tieto, että suomalaiset seismologit pääsivät Kekkosen aikana alansa kaikkein pyhimpään Yhdysvalloissa. Seismologia eli maanjäristystutkimus oli ydinsotauhan vallitessa merkittävä strateginen ala, koska seismologisin mittauksin on esimerkiksi mahdollista havaita vastapuolen salaa tekemä ydinkoe - ne jysyt näet synnyttävät seismisiä tärähtelyjä maankuoressa. Tällainen yhteistyö ei välttämättä olisi ollut mahdollista, ellei Yhdysvalloille olisi tiedotettu kaikkein korkeimmalta taholta, että Suomen kuuluisa neuvostoystävyys on pelkkää bluffia, pokazuhaa, lipaa, tuhtaa, perestrahovkaa, ja että oikeasti, in the eyes of God, Suomi on luotettavasti amerikkalaisten puolella. Ja Suomen ulkopolitiikan kaikkein korkein taho oli tunnetusti UKK.

Kaikkea ei varmasti Kekkosestakaan ole vielä sanottu. Juuri ulkopolitiikan johtajana hän yksin tiesi tarkkaan, kumman puolella Suomi kylmässä sodassa oli, missä määrin ja minkä asioiden suhteen; ja hänellä oli varmasti salaisuuksia, jotka hän vei mukanaan hautaan. Tutkimuksen tehtäviin kuuluu rekonstruoida nämä salaisuudet, niiltä osin kuin se on mahdollista. Oma veikkaukseni on, että juuri Kekkosen pinnanalaiset länsiyhteydet olisivat järkyttäneet vetelät housuihin monelta hänen idänpolitiikkaansa vakavissaan uskoneelta.

Panu Höglund